Se, että päätin kirjoittaa nimenomaan näistä kahdesta elokuvasta, joista monellakaan ei ole paljoa hyvää sanottavaa, enkä esimerkiksi jostain onnistuneemmasta tuotoksesta, puhumattakaan siitä miksi ylipäätään päädyin katsomaan ne, edellyttää aluksi hieman selittämistä.
Supersankariprojektissani on ylipäätään ollut paljolti kyse aukkojen paikkailusta. Vaikka tunnenkin kyseisen elokuvan alalajin historian kokolailla hyvin, on minulta aikojen kuluessa jäänyt katsomatta useitakin elokuvia, joista olen joko kuullut liian paljon pahaa, tai muuten vain liian paljon.
Kuten aiemmassa kirjoituksessani kerroin, sain jokin aika sitten katsottua kaikki itseltäni rästiin jääneet Ryhmä-X:n elokuvat. Näitä olikin ehtinyt kertyä vuosien varrella melkoinen lista. Saatuani urakan valmiiksi halusin vaihtaa hetkeksi yhtiötä, ja katsastaa välissä sarjauutuuden nimeltä Titans.
Titans osoittautui varsin oivaksi valinnaksi ja saatan innostua jossain vaiheessa kirjoittamaan siitä jotain tännekin. Sarja oli kaltaiselleni vanhalle DC-fanille varsin nostalginen kokemus, ei vähiten siksi, että sen keskiössä ovat aikuistuneen Robinin ongelmat lepakkoviittaisen isähahmonsa kanssa.
Tämä muodosti luontevan sauman saattaa loppuun yön ritarin viime aikojen isoin oma rymistely valkokankaalla eli katsoa sarjan päätösosa Dark Knight Rises (2012) joka sekin oli jäänyt minulta syystä tai toisesta väliin. Jo vuonna 2005 alkaneen Nolanin saagan läpikäyminen tässä olisi kuitenkin liian iso urakka.
Lisäksi asiaa hankaloittaa se, että vaikka katsoinkin ensimmäisen osan aikanaan elokuvateatterissa, tuosta on jo pieni ihmisikä. Kaikki mitä elokuvasta oikeastaan muistan, on että Bruce Wayne kävi siinä oppimassa Batman-taitoja Tiibetissä ja aloitteli Batmanin uraansa, mukana oli Liam Neesonin esittämä R'as Al Ghul sekä juna. Sarjan kolmososan ottaminen vakavasti taas tuotti minulle suuria vaikeuksia, kiitos kaikkien vuosien varrella näkemieni parodioiden.
Dark Knigtista oli kuitenkin lyhyt hyppäys pariin muuhun DC-filmatisointiin, joita on hehkutettu huomattavasti vähemmän, ja jotka tästä syystä olivat jääneet itseltäni katsomatta. Esimerkillistä nörttirohkeutta osoittaen käyn siis nyt taistoon, ja koetan sanoa jotain analyyttistä kahdesta mainitusta DC:n elokuvaflopista. Ensimmäisenä käsittelyyn otettakoon Green Lantern (2011).
Kuten jokainen muualla kuin tynnyrissä viimeiset vuodet elänyt tietää, Green Lantern ei ole onnistunein koskaan tehty supersankarifilmatisointi. Tämän tietää myös elokuvan nimiosaa esittänyt Ryan Reynolds, jolle elokuva oli viittä vaille ammatillinen kuolemantuomio ainakin mitä supersankarielokuviin tulee. Sittemmin tähti on kuitenkin saanut vammoilleen hyvitystä ja nauttii nykyisin Deadpoolina melkoista kulttisuosiota.
Kuvio liittyy viime vuosina yleistyneeseen kiintoisaan trendiin, jossa pahasti flopanneiden supersankarifilmatisointien päätähdet ovat saaneet uuden mahdollisuuden ja kohonneet jossain muussa roolissa juhlittuun asemaan ja päätyneet nostetuksi fandom-kaapin päälle. Tämä on toiminut jopa siinä määrin että monella fanilla saattaa olla nykyisin vaikeuksia edes muistaa mainittuja floppeja.
Green Lantern on kaltaiselleni 1980-luvulla kasvaneelle ja vuosien varrella mitä rupuisempia aiheen tulkintoja todistamaan joutuneelle sarjakuvafanille jossain määrin hämmentävä elokuva. Vaikka syyt floppaamiseen ymmärtääkin, ei elokuvassa päällisin puolin ole mitään varsinaista vikaa. Itse asiassa uskallan väittää että jos elokuva olisi tehty neljännesvuosisata aiemmin, sitä pidettäisiin nykyisin alan klassikkona.
Ongelma on kuitenkin siinä, että elokuva saapui valkokankaille vuonna 2011. Aiemmin mainittu Nolanin trilogia oli jo neljää vuotta aiemmin rymistellyt toiseen, ehkä synkimpään osaansa, olemassa olivat Hämähäkkimiehen ja Ryhmä-X:n omat, peittelemättömän poleemiset supersankarieepokset eepokset voimasta, vastuusta ja erilaisuuden hyväksymisestä, ja Marvelin oma elokuvauniversumi oli sekin hyvää vauhtia syntymässä.
Näitä elokuvia vasten Green Lantern näyttää yksinkertaisesti vanhanaikaiselta. Jos joku olisi joskus laatinut listan 1980-1990-lukujen aikana tehtyjen toiminta- ja seikkailuelokuvien pahimmista ja kuluneimmista kliseistä, Green Lantern täyttäsi niistä suurimman osan.
Mukana on lapsuudentraumoja päähenkilön jouduttua suloisena natiaisena todistamaan lentäjäsankari-isänsä kuolemaa, asenneongelmia tästä kehityttyä aikuisena tyylipuhdas "lovable scoundrel", sankariin selvää järkeä uhmaten uskova kuvankaunis tyttöystävä, nimihahmon kehittymistä sankarina ja totta kai iso, koko maapalloa uhkaava megapahis, sekä kosminen katastrofi.
Kyseessä luvalla sanoen on Hollywoodin ammattitaidolla ja vuosien tuomalla rautaisella kokemuksella valmistamaa tasalaatuista ja tasapaksua lauantaimakkaraa tunnin ja neljänkymmenenviiden minuutin mittaisena pätkänä.
Elokuvan suurin ongelma lienee, että vaikka onkin teknisesti tyylipuhdas suoritus, se ei onnistu juurikaan koskettamaan katsojaa. Monissa kohtauksissa rakennetaan musiikin avulla mahtipontisia jännitysmomentteja, ja tulee olo että niiden tarkoituksena on ollut saada katsojassa aikaan tietyntyyppinen tunnereaktio. Sellaista ei kuitenkaan tule, jos tämä ei todellä välitä sankarista.
Tämä on sääli, sillä ulkoisilta puitteiltaan elokuva nimittäin seuraa lähdemateriaaliaan jopa ihailtavan tarkasti. Ryan Reynolds on kokolailla täydellinen valinta kosmiset voimat pyytämättä ja yllätyksenä saaneen Hal Jordanin rooliin, ja myös ulkoisesti hän näyttää hahmon tunnetuimmalta, 1970-luvulla syntyneeltä inkarnaatiolta. Oa-planeetan sini-ihoiset hyvismuukalaiset näyttävät niin ikään siltä miltä pitääkin, ja myös elokuvan scifiarkkitehtuuri on oikein nätin näköistä katsella.
Se mistä elokuvaa tiettävästi on kuitenkin kritisoitu, on tietokonegrafiikan suuri määrä aikana jolloin se ei ollut vielä kylliksi kehittynyttä. Itseäni tuo puoli ei kuitenkaan häirinnyt. Kyllähän alienit kieltämättä kumisilta näyttävät, ja ulkoavaruusosuudet ovat kovin epätodellisen oloisia, mutta olisin itse valmis antamaan tuon puolen anteeksi. Kyseessä ovat avaruusolennot sekä muukalaisplaneetta, jotka nyt vain näyttävät siltä miltä näyttävät.
Samaan tapaan Avengers-elokuvien maapallolla tapahtuvat joukkotaistelut näyttävät aivan eri tavalla keinotekoiselta kuin Hulkin ja Thorin rymistelyt ulkoavaruudessa. Olkoonkin, että autuaasti myönnän kyseisen elokuvan efektien olevan vuosia Green Lanternin vastaavia kehittyneempiä.
Niin hämmentävältä kuin se nykyisin tuntuukin, Green Lanternin piti aikanaan olla DC:n oman supersankariuniversumin lähtölaukaus. Tällaista siitä ei kuitenkaan tullut, sillä elokuva ei tuottanut paljoa enempää kuin omansa studiolle takaisin ja myös fanit nuijivat tuotoksen maan rakoon. Sunnnitelmat kakkososasta, johon elokuvan loppu kaikkien taiteen tai ainakin Hollywoodin sääntöjen mukaan vihjaa, unohdettiin pikavauhtia.
Ryan Reynoldsille elokuva oli toinen yritys supersankarielokuvan saralla, sillä hän oli jo kolmea vuotta ennen Green Lanternia näytellyt palkkatappaja Deadpoolia Wolverinen syntytarinan kertoneessa elokuvassa yhtä laihoin tuloksin. Vaadittiin kuitenkin yksi aikalinjan takautuva muutos X-Men: Days of Future Past -elokuvan myötä sekä melkoinen määrä ennakkoluulottomuutta käsikirjoittajapuolella, ennen kuin Reynoldsilla kunnolla tärppäsi.
