Vaikka on tullut luoneeksi yhtä ja toista innovatiiviseksikin katsottavaa vuosien varrella, Marvel ei ole sarjakuvayhtiönä koskaan kainostellut hyödyntää erilaisia pinnalla olevia ja ajassa liikkuvia aiheita. Sienen lailla se onkin imenyt supersankariuniversumiinsa vaikutteita milloin naisliikkeestä tai mustien kansalaisoikeusliikkeestä, milloin Tolkien- tai Lovecraft-tyyppisestä fantasiasta, milloin aasialaisista itsepuolustuslajeista tai discomusiikista.
Tämä pätee myös Ghost Riderin hahmoon. Easy Rider (1969) -elokuvan aallossa Marvel loi 1970-luvun alussa hahmon joka yhdisti moottoripyörät ja kauhuaiheen. Yhtiöllä oli ollut jo aiemmin samanniminen sankari, joka oli seikkaillut villissä lännessä, mutta joka nyt siis otettiin uusiokäyttöön.
Ghost Rider, suomalaisittain Aaveajaja, oli sirkuksen surmanajaja Johnny Blaze, joka tarpeen tullen muuttui tulikalloiseksi demoniksi rankaistakseen syyllisiä. Hahmon syntytarinassa Blaze myy sielunsa paholaiselle, joksi sittemmin paljastui Marvelin oma stand-in-vihtahousu, pukinsorkkainen superpahis Mefisto. Myöhemmin tarinaa syvennettiin ja paljastettiin Aaveajaja-persoonan olevan demoni nimeltä Zarathos.
Aaveajajan merkittävin ase. liekehtivän moottoripyörän ohella luonnollisesti, oli tämän katumuskatse, joka laittoi kohteekseen joutuvat kohtaamaan pahat tekonsa, sekä kettinki, jota hän pyöritti kuin Ihmenainen lassoaan ikään.
Suomessa hahmo nautti suurinta suosiotaan 1990-luvulla, jolloin se seikkaili meillä Sarjakuvalehden sivuilla. Aaveajaja lieneekin ollut monelle tuolloin herkässä olleelle teinilukijalle Thorin, Hulkin, Wolverinen ja muun Ryhmä-X:n ohella tutumpi kuin monet sukulaiset.
Meillä julkaistut seikkailut olivat uudempaa, rebootattua Aaveajajaa. Tuossa vaiheessa Zarathos oli saanut kiusattavakseen uuden sielun, ja nimihahmona seikkaili näissä seikkailuissa nuorukainen nimeltä Danny Ketch. Myös Blaze nähtiin mukana näissä seikkailuissa, jotka olivatkin melkoisen synkkäsävyinen yhdistelmä kauhu- ja toimintasarjakuvaa.
Itse en koskaan kuulunut tarinoiden ihailijoihin, sillä tuolloin julkaistut seikkailut oli piirretty makuuni turhan karkeasti. Tämän lisäksi lehtiin liittyy eräs mielenkiintoinen, lähinnä painotekninen anekdootti. USA:ssa hyvänäkin idea kehitetty ajatus lisätä sarjakuvan synkkyyttä täyttämällä ruutujen välinen ja ulkopuolinen tila mustalla värillä nimittäin tarkoitti huonommalle paperille painettuna sitä, että yli satasivuisen lehden luettuaan sai käydä pesemässä sormensa puhtaaksi painomusteesta.
Aaveajajan ensimmäinen elokuva, Ghost Rider valmistui 2007, pääosassaan Nicholas Cage. Cagella oli takanaan epäonninen Tim Burtonin vetämä, vuosituhannen vaihteen jälkeen lopullisesti haudattu Teräsmies-projekti johon olen aiemminkin viitannut. Cagelle projektin leviäminen käsiin oli katkera pala, sillä hän vaikuttaa olevan oikea sarjakuvafani. Paitsi että hän on nimennyt poikansa Kal-Eliksi, myös hänen taiteilijanimensä loppuosa on tiettävästi kunnianosoitus Marvelin Luke Cagelle.
Teräsmieheksi Cage ei siis koskaan päässyt, mutta Aaveajajana hän sai koettaa onneaan kahden elokuvan verran. Lopputuloksena ei kuitenkaan ollut aivan sitä mitä rooli Teräsmiehenä olisi Cagelle onnistuessaan tuonut, sillä syntynyt kahden elokuvan parivaljakko on kokonaisuutena epätasainen eikä lukeudu supersankarielokuvan aateliin.
Hahmon taustatarina on etenkin ensimmäisessä elokuvassa melkoisen pelkistetty. Kertojaäänen saattelemana kuulemme villin lännen päiviin ulottuvan tarinan siitä, että jokaisen sukupolven aikana paholaisella on ollut oma Aaveajajana tunnettu käskyläisensä. Mukaan on siis otettu vain 1970-luvun alun sarjakuvatarinoista tuttu osuus, ja pois on jätetty Zarathokset ja muu yliluonnollinen saippuaooppera sotkemasta kuviota.
Ensimmäisen Ghost Rider -elokuvan tarina alkaa 1980-luvulta, alkuperäistarinaan nähden uskollisesti sirkuksesta jossa teini-ikäinen Johnny Blaze toimii isänsä kanssa surmanajajana. Isänsä hengen pelastaakseen Johnny päätyy puolivahingossa tekemään kaupat paholaisen kanssa, josta käytetään elokuvassa nimeä Mephistopheles.
Lopputuloksena Johnny joutuu jättämään kauniin espanjalaisverisen tyttöystävänsä ja ajamaan moottoripyörällään auringonlaskuun, joka elokuvassa tuntuu olevan tapa jolla miehet ongelmansa ratkovat. Tämä jälkeen seuraakin parinkymmenen vuoden loikka ajassa eteenpäin, ja teini-ikäisestä Johnnysta on tullut Nicholas Cagen näköinen surmanajamisen supertähti, jolla on itsepintainen kuolemanvietti.
Koska etenkin toiminta- ja supersankarielokuvat joko toimivat tai eivät toimi riippuen siitä miten pääosassa nähtävä nimisankari jaksaa tarinan kantaa, on harmillista että Cagen roolisuoritus jättää tässä paljon toivomisen varaa. Asia kauniisti ilmaistaksemme.
Cage vetää roolinsa etenkin ensimmäisessä elokuvassa läpi kuin unissakävelijä, ja hänellä tuntuu olevan näyttelijäntyössään kaksi vaihetta: pihalla oleva toljottelu ja hysteerinen ylinäytteleminen. Elokuvan Blaze on kummallinen yhdistelmä sirkuksen surmanajajaa ja Las Vegas -kauden Elvistä, kuuluisuuden ja ihailijoiden piirittämä supertähti, jolla ei kuitenkaan vaikuta olevan kaikki marmorikuulat kanootissa.
Mephistophelesinä elokuvassa nähdään Peter Fonda, joka tekee roolityönsä varsin lipevästi, jopa viettelevästi. Tämä saa aikaan sen, että jokainen kohtaus jossa joko teini-ikäinen tai keski-ikäistynyt Johnny Blaze esiintyy hänen kanssaan, saa hämmentävän ja kaikesta päätellen täysin tahattoman homoseksuaalisen pohjavireen.
Kun elokuvaa tarkastelee kokonaisuutena, tuntuu se paitsi kovin amerikkalaiselta, myös leimallisen miehiseltä. Juonellisesti elokuva on kallellaan vanhaan lännenkuvastoon, jossa perinteisesti ei naisille juuri tilaa ole, ja sen miljööt, keikkabusseista ja prätkäsirkuksesta preeriamaisemiin ja harrikkabaareihin, näyttäytyvät ylikorostetun maskuliinisina.
Itse asiassa elokuvassa on mukana tasan yksi naispuolinen roolihahmo, kinuski-silmäkarkkina toimiva Eva Mendes. Mendesillä on juuri niin monta kohtausta kuin vaaditaan, jotta saadaan määritetyksi hänen olevan nimihahmon nuoruudenrakastettu, ja sankarilla olevan häntä kohtaan edelleen tunteita, jotta tämä voidaan siepata elokuvan loppupuolella. Lisäksi, jotta asia ei jäisi kenellekään epäselväksi, taustalla rämpäytetään espanjalaista kitaraa joka kerta kun tästä tulee puhe.
Elokuvan ehdottomasti sympaattisimman roolityön tekee vanha länkkärinaama Sam Elliot, joka näyttelee Johnnya auttavaa ja oikeaan suuntaan tönivää vanhaa haudankaivajaa. Elliot tosin tekee roolityönsä sellaisella myhäilevyydellä, että tulee mieleen roolihahmon itsekin tietävän olevansa elokuvassa, ja suhtautuvan rooliinsa vähintäänkin lievällä huvittuneisuudella.
Kokonaan omissa sfääreissä näytteleminen liikkuu elokuvan varsinaiseen pääpahiksen Blackheartin kohdalla. Wes Bentley nimittäin vetää roolinsa hevibändiä muistuttavine apulaisineen sellaisella ylinäyttelemisellä, että lopputulos muistuttaa suurimman osan ajasta joko parodialta tai harvinaisen kieli poskessa tehdyltä Buffy vampyyrintappajan tai Xenan jaksolta.
Kovinkaan uskollisena elokuvaa ei pahistensa puolesta voi pitää. Fondan Mephistopheles ei ole Marvelin pukinsorkkainen Mefisto, van enemmänkin tavanomainen, sopimuspaperia heilutteleva normipaholainen. Sama pätee elokuvan varsinaiseen pääpähikseen Blackheartiin, joka on kaukana sarjakuvien varsin Lovecraft-henkisestä Mustasydämestä.
Jos elokuva ei juonellisella puolella auokaan uusia uria, sitä eivät tee myöskään efektit tai se mitä nimihahmosta on onnistuttu saamaan siinä irti. Elokuvan aaveajajaefekteihin tiettävästi työnnettiin valmistumisaikanaan kiitettävästi rahaa, ja vaikka ne toistavatkin sarjakuvien hahmon uskollisesti, voi niitä kritisoida myös ennalta-arvattaviksi, jopa tylsiksi. Aaveajajakohtaukset ovat toki komeita, mutta ottaen huomioon hahmon ulkonäön on vaikea kuvitella niiden muuta olevankaan.
Elokuvan hienoimpiin kuuluu kohtaus jossa kahden eri sukupolven aaveajajat matkaavat öisen preerian halki toinen hevosen, toinen moottoripyörän selässä liekkivanat perässään. Eeppiseksi kohtauksen tekee taustalla soiva, aiheen "ainoa oikea" tunnusmelodia eli Stan Jonesin "Riders In The Sky", olkoonkin että Pertti Metsärinteen yhtye on loistokkaasti pilannut kappaleen pariltakin sukupolvelta suomalaisia. Valitettavaa on, että elokuvan upein kohtaus kestää vain noin minuutin.
Kirjoittaessani jokin aika sitten Green Lanternista kommentoin, että elokuvassa ei olisi periaatteessa mitään vikaa jos se olisi valmistunut vuoden 2011 sijasta paria vuosikymmentä aiemmin. Sama tulee etsimättä mieleen ensimmäistä Ghost Rider -elokuvaa katsoessa.
Ghost Rider on uskomattoman kaavamainen, vailla minkäänlaisia nyansseja oleva tuotos, ja elokuvaa katsellessa tulee etsimättä olo kuin käsikirjoittajat olisivat halunneet saada mukaan joka ikisen tietämänsä toimintaelokuvan kliseen. Tarinan loppu, Johnny Blazen halutessa sittenkin pitää kirouksensa saadakseen tehtyä sen avulla hyvää, tuo jopa mieleen televisiosarjan pilottijakson, jolta koko elokuva oikeastaan vaikuttaa.
Valmistumisajankohtaansa nähden elokuva vaikuttaa jopa hämmentävän vanhanaikaiselta. Tämä pätee niin tarinankuljetukseen, kuvaukseen kuin ylipäätään elokuvan asetelmiin. Monet elokuvan kohtauksista olisi hyvin voinut kuvitella kuvatun 1990- tai 1980-luvulla, jotkut jopa 1970-luvulla. Ja niin nostalgiafani kuin olenkin, tässä tapauksessa vanhanaikaisuus ei ole hyvä asia.
Kun ottaa huomioon kuinka kaavamainen tuotos vuoden 2007 Ghost Rider oli, tuntuu hämmentävältä ajatella elokuvan saaneen neljää vuotta myöhemmin jatko-osan Ghost Rider: Spirit of Vengeance. Etsimättä mieleen nousee kysymys kuka tuottajaportaassa on mahdollisesti tehnyt paholaisen kanssa diilin saadakseen jatko-osan aikaan, niin vähän potentiaalia sarjan ensimmäinen elokuva osoitti.
Yllätykseni olikin suuri, kun jatko-osa paljastui edeltäjäänsä huomattavasti katsottavammaksi. Kameran ja kuvan käyttö on elokuvaa huomattavasti dynaamisempaa, tarina etenee käänteestä toiseen ilman suvantokohtia, ja lopputuloksena onkin parituntinen toimintavääntö. josta on leikattu tyhjäkäynti pois. Jos ensimmäinen Ghost Rider oli lännentarina- ja surmanajajavirityksineen kuin sarjakuvien 1970-luvun versio, edustaa jatko-osa enemmänkin 1990-luvun turboahdettua Aaveajajaa.
Syntytarina on laitettu jatko-osassa siinä määrin uusiksi että sen kohdalla voi puhua lähes rebootista. USA:n preeriat on nyt niin ikään unohdettu, ja tapahtumat on siirretty vanhalle mantereelle. Vaikka kyseessä lienevät olleet budjettisyyt, tekee tämä lopputuloksesta piristävän erilaisen. Elokuvassa liikutaan kaukana isoista kaupungeista, jylhissä turkkilaisissa kalliomaisemissa. Myös itse liekkikallo näyttää elokuvassa paremmalta, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa pahemmalta ja ilkeämmältä, sanalla sanoen joltain miltä helvetin lieskoista nousseen demonin kuuluisikin.
Mukana ei ole sen enempää naisrooleja kuin edeltäjässäkään, mutta naispääosassa nähtävässä Violante Placidossa on huomattavasti enemmän tulta ja tappuraa. Juonen keskiössä on Placidon esittämän Nadyan poika Danny, josta tämän biologinen isä, Ciarán Hindsin kiitettävän vastenmielisesti esittämä Mephistopheles haluaa itselleen uuden ruumiin. Tätä kautta etenkin elokuvan loppupuoli alkaa uhkaavasti muistuttaa Omen III -elokuvaa.
Pahiten elokuva valitettavasti kompasteleekin nimenomaan konnapuolella. Hindsin Mefistopheles ei ole pahiksena kovinkaan mieleenpainuva, mutta tätäkin pahemmin roolissaan epäonnistuu Johnny Whitworthin Blackout, vaikkei toki sorrukaan aivan yhtä pahaan ylinäyttelemiseen kuin Bentley ykkösosassa.
Pääosassa nähdään tässäkin elokuvassa Nicholas Cage. Kuluneet neljä vuotta näkyvät Cagen naamassa, mutta viisaasti ajan kulumista ei ole edes yritetty peittää. Ykköselokuvan hiuslisäkkeestä jolla Cage saatiin muistuttamaan kylliksi elokuvan teiniversiota on nyt luovuttu, ja elokuvan Johnny Blaze on harmaata ohimoilleen saanut, keski-ikäistynyt ja samalla myös hieman väsähtänyt sankari.
Cagen rinnalla elokuvassa nähdään Idris Elba, ja myös Christopher "There can be only one" Lambert tekee elokuvassa pienen sivuosan. Elba esittää Moreauta, salaperäisen munkkiveljeskunnan edustajaa, jolla on tehtävänään Dannyn suojeleminen paholaisisltään. Kiintoisaa on se, että elokuva valmistui samana vuonna kuin ensimmäinen Thor-elokuva, jossa Elba pääsi ensimmäistä kertaa kokeilemaan Heimdallin epämukavaa kypärää.
Siitä huolimatta että itse pidin jatko-osaa ykköselokuvaa toimivampana, tekemäni konsultaatio internetin kanssa paljastaa minun olevan mielipiteineni vähemmistössä, ja elokuvien yleisesti saama tuomio onkin lähinnä päinvastainen. Sata miljoonaa dollaria maksanut ykköselokuva kääri lipputuloja tuplasti budjettinsa verran, ja niin fanit kuin kriitikotkin näyttävät olleen siihen tyytyväisiä.
Jatko-osan budjetti sen sijaan oli vain puolet sen mitä edeltäjällään, eivätkä myöskään sen lipputulot kohonneet läheskään samalle tasolle. Etenkin ottaen huomioon pienemmän budjetin on hämmentävää miten paljon paremmalta elokuva ja etenkin sen aaveajajaefektit näyttävät. Toisaalta pitää muistaa että vuosien 2007 ja 2011 väli on varsin kriittinen mitä tulee tietokone-efektien kehittymiseen elokuvissa.
Tiedä häntä vierastiko amerikkalaisyleisö euroooppalaisia maisemia ja näyttelijöitä, mutta niin kriitikot kuin fanitkaan eivät lämmenneet jälkimmäiselle elokuvalle. Muun muassa se oli ehdolla Golden Raspberry -palkinnon saajaksi sarjassa "surkein jatko-osa tai reboot". Myös Cage vaikuttaa olleen lopputulokseen pettynyt, ja hän ilmoitti pian sen valmistumisen jälkeen, että sarja päättyy hänen osaltaan tähän.
Vuotta myöhemmin hahmon oikeudet siirtyivät kaikessa hiljaisuudessa takaisin Marvelille, ja kun hahmo seuraavan kerran hahmo nähtiin liikkuvassa muodossa se tapahtuikin vuonna 2016 Agents of S.H.I.E.L.D. -televisiosarjassa. Tässä vaiheessa niin tulikallon näyttelijä kuin siviiliminäkin olivat vaihtuneet, ja moottoripyörän selässä oli jälleen uusi riivattu sielu.
