Joulu Ernestin kanssa

Muutama vuosi sitten aloittamani ikioma jouluperinteeni eli katsoa aatonpyhinä jokin scifiksi laskettavissa oleva hassu, obskuuri ja vanha jouluelokuva, joka vielä pitäisi saada jostain käsiinsä on osoittautunut vaikeammaksi jatkaa kuin alun perin kuvittelin.

Loistavan alun eli elokuvan Santa Claus Conquers the Martians (1964) jälkeen toissavuonna vuorossa oli jo huomattavasti happoisempi Santa Claus vs. the Devil (1959), ja viime vuonna oli pakko lopulta turvautua piirrettyyn eli He-Manin and She-Ran jouluspesiaaliin (1985) jossa Skeletor suureksi harmikseen oppii joulun todellisen merkityksen.

Tänä vuonna menikin jo melkoiseksi arpomiseksi, ja päätin ajanpuutteen vuoksi turvautua vaihtoehtoon jota olen hieman vältellyt sen helppouden vuoksi, eli niinkin uuteen elokuvaan kuin Ernesti pelastaa joulun (1988). Olen katsonut elokuvan aikanaan, ja se paljastui uudella katsomiskerralla paitsi huomattavasti paremmaksi kuin muistelin, myös nopeammaksi katsoa kuin edeltäjänsä.

Joulupukki haluaa vetäytyä eläkkeelle jaettuaan lahjoja lapsille puolentoista vuosisadan ajan. Seuraajakin on jo katsottuna, työtön lasten kanssa hyvin toimeen tuleva näyttelijä. Mutta haluaako tämä ottaa pestin vastaan ja välttää Hollywoodin houkutukset? Ja saadaanko kotoaan karannut teinityttö löytämään uudestaan viattomuutensa ja joulumielensä? Entä mitä pitäisi tehdä tullin katossa kävelevällä porolaumalla? Ernest P. Worrelilla on jälleen töitä. Pelissä on joulun tulevaisuus sellaisena kuin me sen tunnemme.

Olkoon sitten kasarilapsen nostlagiaa, mutta tämä meni komeasti jouluelokuvien listani kärkeen. Mahtaakohan tässä olla paras koskaan tehty jouluelokuva. Ehkei nyt sentään. Mutta paras Ernesti-elokuva nyt ainakin.

Satavuotias vapaa Suomi?

Suomi täyttää huomenna sata vuotta. Tämän on varmasti huomannut jokainen, eikä aiheelta ole voinut mediassa välttyä. Merkkivuosi on kuitenkin saanut ikävän kaiun monen sellaisen mielessä, joka arvostaa maan itsenäisyyttä, mutta ei sitä, miltä satavuotias Suomi näyttää tai mihin se ehkä on matkalla. Tästä syystä haluan itse muistaa päivää seuraavalla kirjoituksella.

1990-luvun alkupuolella Radiomafian ohjelmistoon kuului populaarikulttuurimakasiini nimeltä Vapaa vyöhyke. Monet ohjelman osuuksista olivat pidempiä, joskus jopa koko illan mittaisia kokonaisuuksia, jotka käsittelivät sen alaan kuuluvia ilmiöitä ufosalaliitoista vaihtoehtohistoriaan. Tämä kirjoitus perustuu niistä yhteen, jossa aiheena oli vallankaappaus.

Maailmanlaajuisesti ajatellen vallankumousta voi pitää yleisempänä tapana vaihtaa hallitusta kuin vaaleja, mutta olisiko vallankaappaus mahdollinen Suomessa? Tähän "hauskaankin ajatusleikkiin" tekijät saivat mukaansa journalistiikan professori Raimo Salokankaan ja politiikan tutkija Jukka Kanervan. Lisäksi ohjelmassa käytettiin lähteenä Edward Luttwakin teosta Vallankumouksen käsikirja (1969).

Vaikka ohjelmalla itsellään on ikää yli neljännesvuosisata, ei se valitettavaa kyllä, ole olennaisimmilta osiltaan lainkaan vanhentunut. Oikeastaan päinvastoin. Referoin seuraavaan ohjelman sisältöä ja pyydän tätä mahdollisesti lukevia peilaamaan sitä siihen, mitä satavuotiaassa Suomessamme on kuluneen kahden ja puolen vuoden aikana tapahtunut.

Vallankaappaus Suomessa

Ohjelman peruskysymys oli, olisiko vallankaappaus Suomessa mahdollinen jos lama vielä pahenisi. Millainen Suomessa tehtävä vallankaappaus todennäköisesti olisi, keitä kaappaajat olisivat ja miltä nämä näyttäisivät?

Luttwakin mukaan vallankumouksen perusedellytyksiin kuuluu, että valtion tulisi olla poliittisesti riippumaton, sillä tulisi olla poliittinen keskus ja sisäpiiri ja että tilannetta olisi edeltänyt pitkä taloudellinen lama, ja maassa vallitsisi jos ei vallankumoukselle suosiollinen, niin ainakin sekasortoinen tai odottava ilmapiiri. Nämä perusedellytykset Suomi karkeasti ottaen täytti jo 1990-luvulla.

Vaikka sellaiset käsitteet kuin vallankumous tai vallankaappaus tuovatkin mieleen kuvia barettipäisistä partasuista konetuliaseiden kanssa, haastateltavien mukaan potentiaalisimmat vallankaappaajat Suomessa löytyisivät nykyisten valtionhoitajien joukosta. Käytännössä tämä tarkoittaisi Kanervan mielestä johtavia porvarillisia puolueita, Kokoomusta ja ehkä jopa Keskustaa.

Parhaat edellytykset vallankaappauksen tekoon on nimittäin niillä joilla jo tätä ennen on huomattavasti valtaa. Nämä tahot pystyisivät sen tapahduttua uskottavasti esiintymään "kansan yhteisen hyvän nimissä". Kansalle suunnattava retoriikka olisi tällöin sovitettava tilanteeseen, ja vedottava esimerkiksi siihen, että heidän "on ollut pakko kaapata valta, ottaa isänmaan kohtalo haltuunsa tai pelastaa se merkittävältä vaaralta, esimerkiksi EY:hyn liittymiseltä", kuten Kanerva asian muotoili.

Sotilasvallankaappausta haastateltavat eivät pitäneet niin todennäköisenä kuin poliittisen eliitin suorittamaa. Ennemminkin väkivaltakoneisto tulisi kaappauksen tapahduttua vain laittaa tapahtuneen eteen. Tässä auttaisi jos vallankaappaajat olisivat sellainen taho, jolta se on aiemminkin tottunut määräyksiä vastaanottamaan.

Nykyaikainen vallankaappaaja ei Kanervan mukaan näyttäisikään koppalakkipäiseltä pussihousulta saappaissa, koska sellaiset olisi naurettu välittömästi ulos. Kaappaajan tulisi ennemminkin olla "siististi pukeutunut keskiluokkainen", mutta tyyli ei saisi olla liian moderni tai sliipattu.

Vallankumous tarvitsee johtohahmon, mutta niitä ei saisi olla Kanervan mielestä vain yhtä, koska se on hänen mukaansa vanhanaikaista. Ennemminkin näitä tulisi olla useamman kaappaajan ryhmä, joiden pitäisi edustaa yhteiskunnallisen vallan huippua, eli siinä tulisi olla edustettuna poliittinen eliitti, taloudellinen eliitti ja mielellään myös työväestön edustajat.

Hyvät kansalaiset

Vallankaappauksen jälkeen tapahtunut olisi esitettävä kansalle mahdollisimman uskottavasti hallussa olevia tiedotuskanavia käyttäen, esimerkiksi uutiseksi tai ajankohtaisohjelmaksi naamioituna. Käytännössä kaappaus siis tuotaisiin kansalaisten olohuoneisiin, missä se viime kädessä tapahtuisi, ihmisten ja median välisessä suhteessa.

Kaappaajien tulisi esiintyä televisiossa lujasti ja antaa kuva, että valta on tukevasti heidän käsissään. Salokankaan mielestä tässä vaiheessa välttämättä ei juurikaan kysyttäisi kansalta suostumusta, vaan kerrottaisiin suoraan miten asiat ovat. Tiedotuksen tarkoituksena ei olisi antaa tietoa tilanteesta, vaan vaikuttaa sen kehittymiseen.

Tästä syystä kaappaajilta vaadittaisiin hyvää televisioesiintymistä, jotta syntyisi vaikutelma että he tietävät mitä ovat tekemässä, ja että toiminnan takana on voimaa. Se miten uskottavasti kaappaajat pystyvät esittämään asiansa televisiossa, ratkaisee kuinka hyvin kaappaus lopulta onnistuu.

Olisi myös oleellista, että vallankumouksen taakse saataisiin välittömästi siihen myötämielisesti suhtautuvia näkyviä median edustajia. Kovin suurta määrää toimittajia ei Salokangas usko tähän saatavan, "vaikka joku varmasti lähtisikin". Tämä toki riippuisi siitä millaisesta vallankumouksesta olisi kyse.

Vallankaappauksen jälkeen oleellisimmat informaatiokanavat olisi joka tapauksessa otettava haltuun, ja muun muassa tv-kanavat ja suurimmat sanomalehdet saatava kaappauksen puolelle. Myös väkivaltakoneisto kuten poliisi ja mahdolliset mellakkajoukot olisi jo ennen kaappausta miehitettävä sille myötämielisin voimin.

Ulkovaltojen puuttuminen tilanteeseen ei Suomen oloissa ole haastateltavien mielestä todennäköistä, vaan suurempi vaara olisi, että kaappaajat alkaisivat nahistella keskenään ja selvitellä välejään. Ulkomaailman suuntaan olisi joka tapauksessa välitettävä viestiä, että uudella valtionjohdolla ovat asiat hallussa.

Kysyttäessä sitä millaisen hallitusmuodon kaappaajien tulisi valita asiantuntijat kannattivat edustuksellista demokratiaa. Parlamentarismi nimittäin takaa kansalle näennäisesti vallan, ja tämä on se, millä vallankaappaus pitää pystyä oikeuttamaan. Kaappaukselle niin ikään saadaan parhaiten tuki takaamalla kansalle kohtuullinen sananvapaus ja vauraus tai ainakin suhteellinen vauraus.

Paras vallankaappaus Kanervan mielestä olisikin sellainen, jota kansa ei sellaiseksi välttämättä heti edes huomaisi. Kaappauksen tapahduttua tulisi toimia kuin mitään erikoista ei olisi tapahtumassa. Vaikka esimerkiksi eduskuntaa ei oikeudellisesti sivuutettaisikaan, voidaan sille tehdä niin käytännössä.

Kuulostaako tutulta?

Hyvää itsenäisyyspäivää.

Luoteja ja rannekkeita

Wonder Woman on nyt sitten nähty. No, olihan se. Ei ihan niin eeppinen kuin olisin toivonut, vaan enemmänkin perus-supersankarileffa kaikkine kliseineen, mitä sen toki oli tarkoituskin olla. 

Suurimpina puutteina näkisin, että saksalaisparat saavat aina olla tusinapahksia oli sota mikä tahansa, eli tapatumien siirto ensimmäiseen maailmansotaan oli kokolailla turha, se että umpisubbari Steve Trevor päästettiin sittenkin sankaroimaan vähän liikaa, kuten pelkäsinkin, sekä se, että badassia tunnusmusiikkia kuultiin jotakuinkin yhtä paljon kuin Lepakkomies vastaan Teräsmiehessä eli suoraan sanottuna säälittävän vähän.

Niin, ja ennen kaikkea se, ettei ketään edes sidottu kunnolla kertaakaan, mikä nyt on puute jos mikä.

Gal Gadotia katseli kyllä ihan mielellään ja näyttelijän israelilaisaksentti oli äärettömän söpö. Nyt sitä vain huokailee ja kiroaa miksi DC:n on pitänyt jakaa leffa- ja sarjauniversuminsa erikseen. Koska se mitä maailma nyt huutavasti kaipaa on Wonder Womanin ja Supergirlin cross-over. Tai en nyt maailmasta tiedä, mutta minä ainakin.

Maailmanconista käteen jäänyttä

Monet ovat tämän viikon kuluessa kertoneet Facebookissa omista Wolrldcon-kokemuksistaan. Oma conini meni enemmän Finncon-vaihteella ja kunnon pörrääminen ulkomaalaisten fanien kanssa jäi valitettavan vähälle. Mutta ehtiihän tuota.

Viiden päivän aikana ehti tapahtua yhtä ja toista. Ostin tapahtumasta semi-oikeankokoisen Wonder Woman -pehmon ja c-kasetin, tapasin vanhoja ja uusia ystäviä, pääsin sanomaan "Rrrrrrrenee!" kyseisen nimiselle ihmiselle kädet avoimena halaukseen, luulin hetken päässeeni heittämään Joe Abercrombien ulos ohjelmasalista Atoroxin tieltä, kirjoitin jotain mikä päätyi STT:n uutisiin ja näin asioita joita te ihmiset ette uskoisi.

Tapahtuma oli myös varsin tuottoisa ja hedelmällinen. Englanninkielisiä Spinejä meni kaupaksi, useampaakin projektia pystyi tapahtuman aikana edistämään kiitettävällä tavalla ja ehdinpä käydä muutaman mielenkiintoisen keskustelun ulkomaalaisten fanienkin kanssa. Niistä pari on siteeraamisen arvoinen.

Toinen lähti liikkeelle siitä, kun innostuin kuvailemaan Jussi Katajalan vaihtoehtohistorianovellia "Jotta taidat suomen kielen" eräälle amerikkalaisfanille, ja jouduin selittämään mitä tarinan konnina esiintyvät "suomalaiset", jotka siis meidän aikalinjassamme tunnetaan "varsinaissuomalaisina" ovat.

Kuultuaan termin "Finland proper" fani pyöräytteli paljonpuhuvasti silmiään, ja minulla oli tekeminen yrittäessäni selittää, että termi on vailla arvolatausta. Jälkikäteen olen kuitenkin pohtinut, miten käsittämättömän elitistinen, imperialistinen, jopa rasistinen se oikeastaan on, vaikken ole sitä tähän mennessä tajunnutkaan. Ja sikäli kun olen keskustellut siitä muutamaan muun täkäläisen kanssa, ei ole moni muukaan.

Toinen, olkoonkin valitettavan lyhyt keskustelu käytiin mukavan, vanhemmanpuoleisen niin ikään USA:laisen pariskunnan kanssa, ja aihe siirtyi niinkin tulenarkaan aiheeseen kuin suomalaisten ja amerikkalaisten uskonnollisuuteen tai pikemminkin niiden eroihin.

Pariskunta kertoi olevansa ateisteja, ja vahvisti tarinat siitä, miten hankalia sosiaaliset tilanteet, joissa esille nousee kysymys siitä mihin kirkkoon kuuluu, heille ovat. Pariskunta kertoi tavanneensa ateistien tapaamisessa, joita järjestetään salassa ja joissa nämä voivat tavata muita samanmielisiä, niin kuin mies ilmaisi: "...in the fear of being outed".

Tuli mieleen, että loppujen lopuksi asiat täällä meillä ovat sittenkin aika hyvin.

Elämäni puhelimet

Nykymaailmaa ja nykyihmistä sanotaan usein materialistiseksi. Toisaalta olen kuullut senkin väittämän, että se mihin länsimaiset ihmiset ovat koukussa ei ole niinkään materia, vaan uuden ostamisen tunne. Toisin sanoen jos ihmiset olisivat todella materialisteja, he roikkuisivat kiinni tavarassa eivätkä heittäisi sitä niin vaivatta pois, vain voidakseen kokea uuden ostamisen tunteen uudestaan ja uudestaan.

Omaa suhdettani materiaan ja tavaroihin voi pitää varsin sentimentaalisena, jopa takertuvana. Tähän on syynä se, että olen aina yhdistänyt joihinkin elämänvaiheisiin liittyvät asiat tiettyihin esineisiin tai niiden hankkimiseen liittyneisiin yksityiskohtiin. Suhteeni omistamiini puhelimiin on heijastusta tuosta, ja yleensä pyrin roikkumaan omistamassani mallissa niin kauan kuin mahdollista.

Koska hankin vastikään varsin yllättäen uuden, olkoonkin käytetyn puhelimen, päätin tehdä tapauksen ja omistamieni kapuloiden kunniaksi pienen koosteen niistä. Puhelimet löytyvät oheisesta kuvasta aikajärjestyksessä. Mittakaavat ovat sinne päin ja saattavat heittää.

1990-luvun alussa "kännykät", kuten niitä tuolloin kutsuttiin erotuksena "oikeista" puhelimista, olivat vielä luksustuotteita. Olinkin päättänyt parikymppisenä idealistina, etten moista juppien turhaketta tarvitse. Muutamassa vuodessa ne kuitenkin yleistyivät tehokkaasti, ja kun alkuvuodesta 1997 valmistuin Lahden ammattikorkeasta, tajusin sen olevan oiva sauma hankintaan, ja sain vanhempani hankkimaan sellaisen minulle valmistujaislahjaksi.

Puhelin ostettiiin Karkkilasta, kaupungin melkeinpä ainoasta kännyköitä ja liittymiä myyvästä liikkeestä ja liitymäksi tuli Tele Classic. Saman liittymän ja numeron omistan muuten edelleen, mitä nyt yrityksen nimi on muuttunut pariin kertaan.

Kyseessä oli iso hankinta, sillä puhelimella oli hintaa markoissa liki nelinumeroinen summa, siitä huolimatta että se oli kahdesta markkinoita tuolloin hallinneesta Nokian mallista se halvempi, eli 1610. Muun kuin Nokian puhelimen valitseminen olisi ollut puolestaan likipitäen epäisänmaallista, eikä niistä edes keskusteltu.

Laitteen mukana tuli vyöhön kiinnitettävä klipsu, jolla sen sai napsautettua lanteelleen kuin kuudestilaukeavan ikään. Muistan ainakin ystäväni Vesa Lehtisen kommentoineen asiaa noin sanankääntein myöhemmin samana vuonna järjestetyssä Oriveden scifiseminaarissa. Kyseinen seminaari puolestaan oli oma porttini scififandomin ihmeelliseen maailmaan, mistä syystä se on jäänyt hyvin mieleeni.

Tuolloin kännykät eivät keikkuneet joka lanteella. Muistan elävästi Finnconin 1997 ja Ian McDonaldin kunniavieraspuheen, jonka hän piti yleisön keskellä viskilasi kädessään ja ympäriinsä huitoen. Kun jossain päin Vanhan ylioppilastalon pääsalia soi jonkun puhelin, muistan Kimmo Lehtosen huutaneen: "Laittakaa kännykät kiinni! Se vihaa niitä!". Hivutin käteni vaivihkaa takkini alle, sillä kirjailija sattumoisin intoili uusista scifi-ihmisten muodostamista heimoista vain hieman yli metrin päässä itsestäni.

Uskollinen 1610 ehti palvella pitkään ja ehdinpä hankkia siihen uuden akunkin, joka vieläpä oli tuplapaksu malli, jonka kanssa puhelimeni olisi käynyt lähitaisteluaseesta. Tätä käytinkin humoristisena tekosyynä mallissa pysymiselle, kun markkinoille alkoi tulla aina vain pienempiä puhelimia ja edelleen hyvin toimiva nokialaiseni muistuttaa muinaisjäännettä.

Vasta päästyäni lyhyeksi (erittäin lyhyeksi) aikaa 2001 töihin puhelinalaa sivuavaan työpaikkaan koin 1610:n liian noloksi ja vaihdoin uudempaan, vaikkakin käytettyyn puhelimeen. Piipahtelin Lahden Euromarketin yhteydessä toimineessa puhelinliikkeessä säännöllisesti, kunnes niin hintaluokaltaan kuin muutenkin sopiva käytetty yksilö tuli vastaan.

Puhelin oli jokin Ericssonin T-sarjan puhelimista, mutta tarkkaa mallia en enää muista (mahdollisesti T20s), koska se on hankkimistani puhelimista ainoa jonka sittemmin annoin vaihdossa pois. Kuvassa näkyvä on lähinnä omistamaani vastaava. Noina aikoina vanhasta puhelimesta saattoi saada vaihdossa hyvinkin rahaa. 1610:aa en onneksi vaihdossa antanut pois, se olisi harmittanut myöhemmin ankarasti.

Ericsson (jonka isäni sivumennen sanoen nimesi Ridgeksi, get it?) ei ole puhelin johon minulla olisi suuri tunneside. Se oli toimiva perusluuri, jonka isoin etu edeltäjäänsä verrattuna oli keveys ja pieni koko. Isoin miinus oli, ettei puhelin hyödyntänyt lainkaan läppää, vaan läpän tehtävä oli vain tuoda mikrofoni lähemmäs puhujan suuta.

Toinen hämmentävä ominaisuus Ericssonin kohdalla oli vihreä vilkkuvalo, jolle ilmeisesti oli erittäin oleellinen syy, ja jota ei saanut mitenkään pois päältä. Ensimmäinen tyttöystäväni joutuikin sanojensa mukaan kasaamaan puhelimen eteen tavaraa, ettei sen majakan lailla pimeydessä vilkkuva valo olisi pitänyt häntä hereillä öisin.

Persoonallinen lisälaite joka Ericssonin kohdalla täytyy mainita, oli laturiteline, joka muistutti muodoltaan jotakuinkin valaan selkää ja johon puhelimen pystyi tökkäämään kätevästi pystyyn. Kyseinen lisälaite oli iso syy sille, että kun lopulta vaihdoin puhelinta, päätin pysyä Sony Ericssoniksi muuttuneessa valmistajassa. Tämä tapahtui joko 2003 tai 2004, ja oli viimeinen puhelimeni jonka hankin Lahdesta.

Sony Z200:n voi ilman epäröinnin häivääkään sanoa olevan kaunein puhelin, jonka olen koskaan omistanut, ja jos oikein muistan ostin sen samasta pikkuliikkeestä kuin edeltäjänsäkin. Se oli myös ensimmäinen värinäytöllä varustettu puhelimeni. Siitä oli tarjolla "poikien malli" ja "tyttöjen malli", toinen harmaa johon sai sinisen vaihtokuoren, ja toinen helmiäisenvalkoinen, johon sai punaisen vaihtokuoren. Voitte arvata kumman valitsin.

Z200:n persoonallinen piirre oli sen simpukkamaisessa kannessa oleva kello. Noihin aikoihin luovuin monien muiden tavoin rannekellon käytöstä, paljolti siitä syystä että kyseinen puhelin korvasi tuon tarpeen paremmin kuin hyvin. Olkoonkin, että hämmentävän usein tuota kelloa luultiin kameraksi (jota puhelimessa ei siis ollut) esimerkiksi näpyttäessäni tekstiviestiä Cosmicin pöydässä.

Olin kiintynyt puhelimeen ja roikuin siinä pidempään kuin todennäköisesti olisi ollut järkevää, mikä johti siihen että puhelin alkoi lopulta hajota käsiini. Ja tällä tarkoitan, että siitä todellakin alkoi lähteä fyysisesti irti paloja, sen ohella että puhelimen henkiin herääminen vaati joskus akun irrottamista ja erinäisiä muita rituaalisia toimenpiteitä.

Yhteinen taipaleeni Z200:n kanssa päättyi vuonna 2010 pakon edessä tehdyn uuden puhelimen ostoon. Liki kymmenessä vuodessa liitännät olivat muuttuneet, mikä tarkoitti että aika oli ajanut ohi myös laturitelineestä, josta oli tullut melkeinpä pysyvä osa yöpöytääni. Näin mikään ei estänyt takaisin nokialaiseen siirtymistä.

Nokia 5800 kuuluu niin ikään lempikapuloihini. Puhelin oli aikanaan kiitettävän kohtuuhintainen, mutta siitä huolimatta jotain, jonka periaatteessa pystyi jo laskemaan älypuhelimeksi. Kyseessä oli ensimmäinen puhelimeni, jossa tekstiviestejä ei tarvinnut näpyttää raivostuttavan hitaasti yhdeksällä numeronäppäimellä, vaan siinä oli mukana virtuaalinäppäimistö. Se oli ensimmäinen puhelimeni, jossa oli kamera (vaikkakin huono), mp3-soitin ja sillä pystyi olemaan netissä (ainakin periaatteessa).

Olin hankkinut puhelimen hieman ennen Finncon 2010:aa, minkä seurauksena kaikki sieltä ottamani kuvat ovat kännykkäni suttuisia otoksia. Siitäkin huolimatta parikin niistä päätyi myöhemmin kuvitukseksi Spin-lehteen, muun muassa liki vahinkolaukaus hienosta Farscape-nelikosta. Mukana olleet saattavat myös muistaa innon, jolla paluumatkalla seurasin etenemistämme kännykän kartalla. ("Hei, me pysähdyttiin!", sanoo Pasi liikennevaloissa.) Juuri karttasovellukset olivatkin luultavasti scifistintä mitä kyseinen puhelin tarjosi.

Puhelin ehti myös palvella monena vuonna Turun kirjamessuilla scifiseurojen osaston "messupuhelimena" ja tässä ominaisuudessa muun muassa tehdä vahingossa lyhyen, mutta sitäkin vaiherikkaamman matkan tuttavani äidin auton takapenkillä, ennen kuin sen tipahtaminen taskustani huomattiin. Itse asiassa olin hukata sen useammin kuin mitään muuta puhelintani. Ainakin Finncon 2011:ssa se oli lähteä omin päin taksilla liikenteeseen.

Valitettavasti jo pari vuotta puhelimen kartta- ja oikeastaan kaikkien muidenkin sovellusten käyttökelpoisuus on kapenemistaan kaventunut. Uskollista puhelintani on nimittäin kohdannut 5800:n tyyppivika eli sen tuleminen yksinkertaisesti täyteen, johon ilmeisesti ei auta minkäänlainen suolihuuhtelu tai aivopesu. Pitkään aikaan sillä ei ole riittänyt muistia kuin puheluihin, tekstiviesteihin ja nippa nappa Facebookiin.

Kun ystäväni sitten vuosi takaperin ilmoitti joutuneensa vaihtamaan puhelintaan jotta pystyisi pelaamaan Pokémon Go:ta ja vanhan olevan herätyskellona höristinkin korviani, ja niin kävikin että olen nyt vuoden ajan ollut onnellinen Nokia Lumia 720:n omistaja.

Ominaisuuksiltaan uusi puhelin vähemmän yllättäen pesee jälleen kerran edeltäjänsä. Ensivaikutelma verratessani niitä on, että edellinen nokialainen oli käteen sopiva, pieni, kompakti ja näppärä ja teki sen mitä halusinkin, vähän niin kuin Star Trekin sukkula tai pikavene. Sen rinnalla Lumia on kuin Enterprise D, Tähtilaivaston lippulaiva, iso, virtaviivainen ja kykenevä uskomattomiin suorituksiin.

Puhelin tulee mitä suurimmalla todennäköisellä myös olemaan viiminen nokialaiseni, ellei nyttemmin jälleen kumisaappaisiin keskittynyt yritys päätä jossain vaiheessa yhdistää tekemiinsä jalkineisiin puhelinominaisuutta.

Näin sivumennen sanoen historiaan siirtyy myös Monty Pythonin Live (Mostly) esitykseen liittyvä suklaakonvehtiepisodi, jonka tuloksena mainitun nokialaiseni virtapistoke täyttyi mainitusta aineesta, ja oli tuosta kahden vuoden takaisesta episodista lähtien sanoisimmeko haasteellinen.

Se millaiseksi tai miten pitkäksi suhteeni uuden puhelimeni kanssa lopulta muodostuu on vielä mysteeri. Kuten sekin, millaisiin seikkailuihin sen kanssa joudun.

Täydennystä lääkekaapin spefihahmokaartiin

Kuten monet tietävät, eivät lääkkeiden nimet aina kamalasti eroa scifi- ja fantasiahahmojen nimistä. Tämä on saanut genren harrastajat vilkuilemaan aika ajoin omaa lääkekaappiaan ja pohtimaan millaisia hahmoja sieltä löytyy.

Oma hahmokaartini on tähän saakka koostunut prinsessa Linatilista ja hänen pojastaan prinssi Linasanista, sekä kovaksikeitetyssä kyberpunkkisessa lähitulevaisuudessa elävästä yksityisetsivä Mike Lantusista ja hänen aisaparistaan Stacey "Novo" Rapidista.

Taannoin elämässäni tapahtui käänne, jonka johdosta joukkoon on liittymässä seuraavan vuoden ajaksi myös kaveri nimeltä Plavix, joka kuulostaa joko fantasiatarinan mestarivarkaalta tai sankarin yksinkertaiselta, humoristisena kevennyksenä toimivalta aseenkantajalta.

Liuta muutakin spefihahmoja vaikuttaisi olevan tulossa pysyvästi mukaan. Atorvastatin kuulostaa suurelta soturilta ja tarusankarilta, joka on elänyt joskus aikojen alussa, kauan enne kirjoitetun historian alkua. Primaspan taasen joltain joka on karannut kovaa kvanttimekaanistä scifiä edustavasta romaanista Hannu Rajaniemen tyyliin.

Näiden hahmojen lisäksi joukkoon kuuluu lähinnä satunnaiseksi vierailijaksi tarkoitettu Dinit. Nimensä puolesta hahmo kuulostaa lähinnä helinäkeijumaiselta tapaukselta, mutta kaikesta päätellen vaikutelma on pettävä.

Tarinan superkonnan tai ainakin sen suhteellisen ilkeän kätyrin Angina Pectoriksen nimittäin tehtyä eilen illalla ikävän yllätysvierailun jouduin turvautumaan Dinitin apuun ensimmäistä kertaa, ja sain sellaisen tällin, että viittä vaille taju meni. With friends like these, ja niin edelleen?