maanantai 25. joulukuuta 2017

Joulu Ernestin kanssa

Muutama vuosi sitten aloittamani ikioma jouluperinteeni eli katsoa aatonpyhinä jokin scifiksi laskettavissa oleva hassu, obskuuri ja vanha jouluelokuva, joka vielä pitäisi saada jostain käsiinsä on osoittautunut vaikeammaksi jatkaa kuin alun perin kuvittelin.

Loistavan alun eli elokuvan Santa Claus Conquers the Martians (1964) jälkeen toissavuonna vuorossa oli jo huomattavasti happoisempi Santa Claus vs. the Devil (1959), ja viime vuonna oli pakko lopulta turvautua piirrettyyn eli He-Manin and She-Ran jouluspesiaaliin (1985) jossa Skeletor suureksi harmikseen oppii joulun todellisen merkityksen.

Tänä vuonna menikin jo melkoiseksi arpomiseksi, ja päätin ajanpuutteen vuoksi turvautua vaihtoehtoon jota olen hieman vältellyt sen helppouden vuoksi, eli niinkin uuteen elokuvaan kuin Ernesti pelastaa joulun (1988). Olen katsonut elokuvan aikanaan, ja se paljastui uudella katsomiskerralla paitsi huomattavasti paremmaksi kuin muistelin, myös nopeammaksi katsoa kuin edeltäjänsä.

Joulupukki haluaa vetäytyä eläkkeelle jaettuaan lahjoja lapsille puolentoista vuosisadan ajan. Seuraajakin on jo katsottuna, työtön lasten kanssa hyvin toimeen tuleva näyttelijä. Mutta haluaako tämä ottaa pestin vastaan ja välttää Hollywoodin houkutukset? Ja saadaanko kotoaan karannut teinityttö löytämään uudestaan viattomuutensa ja joulumielensä? Entä mitä pitäisi tehdä tullin katossa kävelevällä porolaumalla? Ernest P. Worrelilla on jälleen töitä. Pelissä on joulun tulevaisuus sellaisena kuin me sen tunnemme.

Olkoon sitten kasarilapsen nostlagiaa, mutta tämä meni komeasti jouluelokuvien listani kärkeen. Mahtaakohan tässä olla paras koskaan tehty jouluelokuva. Ehkei nyt sentään. Mutta paras Ernesti-elokuva nyt ainakin.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Satavuotias vapaa Suomi?

Suomi täyttää huomenna sata vuotta. Tämän on varmasti huomannut jokainen, eikä aiheelta ole voinut mediassa välttyä. Merkkivuosi on kuitenkin saanut ikävän kaiun monen sellaisen mielessä, joka arvostaa maan itsenäisyyttä, mutta ei sitä, miltä satavuotias Suomi näyttää tai mihin se ehkä on matkalla. Tästä syystä haluan itse muistaa päivää seuraavalla kirjoituksella.


1990-luvun alkupuolella Radiomafian ohjelmistoon kuului populaarikulttuurimakasiini nimeltä Vapaa vyöhyke. Monet ohjelman osuuksista olivat pidempiä, joskus jopa koko illan mittaisia kokonaisuuksia, jotka käsittelivät sen alaan kuuluvia ilmiöitä ufosalaliitoista vaihtoehtohistoriaan. Tämä kirjoitus perustuu niistä yhteen, jossa aiheena oli vallankaappaus.

Maailmanlaajuisesti ajatellen vallankumousta voi pitää yleisempänä tapana vaihtaa hallitusta kuin vaaleja, mutta olisiko vallankaappaus mahdollinen Suomessa? Tähän "hauskaankin ajatusleikkiin" tekijät saivat mukaansa journalistiikan professori Raimo Salokankaan ja politiikan tutkija Jukka Kanervan. Lisäksi ohjelmassa käytettiin lähteenä Edward Luttwakin teosta Vallankumouksen käsikirja (1969).

Vaikka ohjelmalla itsellään on ikää yli neljännesvuosisata, ei se valitettavaa kyllä, ole olennaisimmilta osiltaan lainkaan vanhentunut. Oikeastaan päinvastoin. Referoin seuraavaan ohjelman sisältöä ja pyydän tätä mahdollisesti lukevia peilaamaan sitä siihen, mitä satavuotiaassa Suomessamme on kuluneen kahden ja puolen vuoden aikana tapahtunut.


Vallankaappaus Suomessa

Ohjelman peruskysymys oli, olisiko vallankaappaus Suomessa mahdollinen jos lama vielä pahenisi. Millainen Suomessa tehtävä vallankaappaus todennäköisesti olisi, keitä kaappaajat olisivat ja miltä nämä näyttäisivät?

Luttwakin mukaan vallankumouksen perusedellytyksiin kuuluu, että valtion tulisi olla poliittisesti riippumaton, sillä tulisi olla poliittinen keskus ja sisäpiiri ja että tilannetta olisi edeltänyt pitkä taloudellinen lama, ja maassa vallitsisi jos ei vallankumoukselle suosiollinen, niin ainakin sekasortoinen tai odottava ilmapiiri. Nämä perusedellytykset Suomi karkeasti ottaen täytti jo 1990-luvulla.

Vaikka sellaiset käsitteet kuin vallankumous tai vallankaappaus tuovatkin mieleen kuvia barettipäisistä partasuista konetuliaseiden kanssa, haastateltavien mukaan potentiaalisimmat vallankaappaajat Suomessa löytyisivät nykyisten valtionhoitajien joukosta. Käytännössä tämä tarkoittaisi Kanervan mielestä johtavia porvarillisia puolueita, Kokoomusta ja ehkä jopa Keskustaa.

Parhaat edellytykset vallankaappauksen tekoon on nimittäin niillä joilla jo tätä ennen on huomattavasti valtaa. Nämä tahot pystyisivät sen tapahduttua uskottavasti esiintymään "kansan yhteisen hyvän nimissä". Kansalle suunnattava retoriikka olisi tällöin sovitettava tilanteeseen, ja vedottava esimerkiksi siihen, että heidän "on ollut pakko kaapata valta, ottaa isänmaan kohtalo haltuunsa tai pelastaa se merkittävältä vaaralta, esimerkiksi EY:hyn liittymiseltä", kuten Kanerva asian muotoili.

Sotilasvallankaappausta haastateltavat eivät pitäneet niin todennäköisenä kuin poliittisen eliitin suorittamaa. Ennemminkin väkivaltakoneisto tulisi kaappauksen tapahduttua vain laittaa tapahtuneen eteen. Tässä auttaisi jos vallankaappaajat olisivat sellainen taho, jolta se on aiemminkin tottunut määräyksiä vastaanottamaan.

Nykyaikainen vallankaappaaja ei Kanervan mukaan näyttäisikään koppalakkipäiseltä pussihousulta saappaissa, koska sellaiset olisi naurettu välittömästi ulos. Kaappaajan tulisi ennemminkin olla "siististi pukeutunut keskiluokkainen", mutta tyyli ei saisi olla liian moderni tai sliipattu.

Vallankumous tarvitsee johtohahmon, mutta niitä ei saisi olla Kanervan mielestä vain yhtä, koska se on hänen mukaansa vanhanaikaista. Ennemminkin näitä tulisi olla useamman kaappaajan ryhmä, joiden pitäisi edustaa yhteiskunnallisen vallan huippua, eli siinä tulisi olla edustettuna poliittinen eliitti, taloudellinen eliitti ja mielellään myös työväestön edustajat.


Hyvät kansalaiset

Vallankaappauksen jälkeen tapahtunut olisi esitettävä kansalle mahdollisimman uskottavasti hallussa olevia tiedotuskanavia käyttäen, esimerkiksi uutiseksi tai ajankohtaisohjelmaksi naamioituna. Käytännössä kaappaus siis tuotaisiin kansalaisten olohuoneisiin, missä se viime kädessä tapahtuisi, ihmisten ja median välisessä suhteessa.

Kaappaajien tulisi esiintyä televisiossa lujasti ja antaa kuva, että valta on tukevasti heidän käsissään. Salokankaan mielestä tässä vaiheessa välttämättä ei juurikaan kysyttäisi kansalta suostumusta, vaan kerrottaisiin suoraan miten asiat ovat. Tiedotuksen tarkoituksena ei olisi antaa tietoa tilanteesta, vaan vaikuttaa sen kehittymiseen.

Tästä syystä kaappaajilta vaadittaisiin hyvää televisioesiintymistä, jotta syntyisi vaikutelma että he tietävät mitä ovat tekemässä, ja että toiminnan takana on voimaa. Se miten uskottavasti kaappaajat pystyvät esittämään asiansa televisiossa, ratkaisee kuinka hyvin kaappaus lopulta onnistuu.

Olisi myös oleellista, että vallankumouksen taakse saataisiin välittömästi siihen myötämielisesti suhtautuvia näkyviä median edustajia. Kovin suurta määrää toimittajia ei Salokangas usko tähän saatavan, "vaikka joku varmasti lähtisikin". Tämä toki riippuisi siitä millaisesta vallankumouksesta olisi kyse.

Vallankaappauksen jälkeen oleellisimmat informaatiokanavat olisi joka tapauksessa otettava haltuun, ja muun muassa tv-kanavat ja suurimmat sanomalehdet saatava kaappauksen puolelle. Myös väkivaltakoneisto kuten poliisi ja mahdolliset mellakkajoukot olisi jo ennen kaappausta miehitettävä sille myötämielisin voimin.

Ulkovaltojen puuttuminen tilanteeseen ei Suomen oloissa ole haastateltavien mielestä todennäköistä, vaan suurempi vaara olisi, että kaappaajat alkaisivat nahistella keskenään ja selvitellä välejään. Ulkomaailman suuntaan olisi joka tapauksessa välitettävä viestiä, että uudella valtionjohdolla ovat asiat hallussa.

Kysyttäessä sitä millaisen hallitusmuodon kaappaajien tulisi valita asiantuntijat kannattivat edustuksellista demokratiaa. Parlamentarismi nimittäin takaa kansalle näennäisesti vallan, ja tämä on se, millä vallankaappaus pitää pystyä oikeuttamaan. Kaappaukselle niin ikään saadaan parhaiten tuki takaamalla kansalle kohtuullinen sananvapaus ja vauraus tai ainakin suhteellinen vauraus.

Paras vallankaappaus Kanervan mielestä olisikin sellainen, jota kansa ei sellaiseksi välttämättä heti edes huomaisi. Kaappauksen tapahduttua tulisi toimia kuin mitään erikoista ei olisi tapahtumassa. Vaikka esimerkiksi eduskuntaa ei oikeudellisesti sivuutettaisikaan, voidaan sille tehdä niin käytännössä.

Kuulostaako tutulta?


Hyvää itsenäisyyspäivää.