lauantai 10. maaliskuuta 2018

Televisioviihteen muuttuvat kuviot


Törmäsin taannoin Youtubessa mielelenkiintoiseen, yli tunnin pituiseen koosteeseen amerikkalaisten televisiosarjojen tunnusmusiikkeja 1970- ja 1980-luvuilta.  Koostetta katsellessa alkoi melkeinpä ihmetellä miksen aikanaan päättänyt alkaa juristiksi, lääkäriksi tai yksityisetsiväksi, nostalgian määrä oli nimittäin melkoinen. Se että säästyin tuolta selittynee sillä että olin jo päättänyt ryhtyä isona supersankariksi. Muutamaa koosteen sarjoista ei ole Suomessa koskaan nähty, ja muutama itsestäänselvyys puuttui kuten Streethawk tai Equalizer.

Toinen asia mihin koostetta katsellessa kiinnitti huomiota on se, miten samasta kaavasta tehtyjä tietyt sarjat tuntuivat olevan. Tai pikemminkin, siihen että kun yksi tv-yhtiö tekee onnistuneen innovaation, ryntäävät muut kilvan tekemään omia versioitaan, jotka enemmän tai vähemmän rakentuvat samantyyppisistä elementeistä.

1970- ja 1980-luvuilla nähtiin paljon sarjoja, jossa perus-toimintasarjaformaattiin oli lyöty jokin spekulatiivinen elementti: Six Million Dollar Man, Bionic Woman, Wonder Woman, Hulk, Manimal, Knight Rider, Streethawk, Automan, Highway to Heaven, MacGyver ja niin edelleen.

Periaatteessa kaikissa sankari ratkoi rikoksia tai auttoi ihmisiä viikosta toiseen, joko matkustamalla paikasta toiseen toi jonkun muun mission varjolla. Sarjat eivät olleet enää perus-toimintasarjoja, mutteivät puhdasta scifiä tai fantasiaakaan. Se että sankari viikosta toiseen peittosi pahikset selitettiin jollain ihmekyvyllä.

Magnumin menestyksen innoittamana nähtiin puolestaan joukko sarjoja, joissa rikoksia ratkottiin hurtin huumorin ryydittämänä. Tätä edustivat Suomessakin nähdyt Simon & Simon, Hart & Hart ja Matt Houston. Kahdessa jälkimmäisessä päähenkilöt olivat miljonäärejä, jotka ratkoivat rikoksia vapaa-ajallaan, loogista kuin mikä.

Indiana Jones taas sai aikaan sitä jäljittelevien sarjojen pienoisen nostalgia-sarjojen aallon, kuten meilläkin nähdyt Tales of the Gold Monkey ja Bring Em Back Alive. Jälkimmäisessä Frank Buckina sivumennen sanoen nähtiin Bruce "Minun oikeuteni on pitää puhe!" Boxleitner.

Dallasin myötä syntyneen primetime-saippuaooppera-aallon muistanevat niin ikään kaikki 1980-luvulla herkässä iässä olleet. Jopa USA:n ulkopuolella vähän joka maassa alettiin puuhata omaa sarjaa, jossa vastakkain oli kaksi sukua, joista toisen kuului olla ökyrikas ja omata joku liikeimperiumi. Olihan meillä Suomessakin oma Vihreän kullan maamme.

Tuntuu että 1990- ja 2000-luvulle tultaessa fantasia alkoi tässäkin vallata enemmän alaa ja perus-toimintasarjaformaattiin alettiin kipata aina vain enemmän spefielementtejä sarjassamme Xena, Buffy, Charmed, Dark Angel ja mitä näitä muita naisvetoisia toimintasarjoja nyt sitten olikaan, ennen kuin CSI-tyyppiset tylyt rikostutkijasarjat nousivat uudeksi trendiksi.

Pohdiskellessani tätä sosiaalisessa mediassa eräs tuttavani kysyi mihin sijoittaisin sellaiset sarjat kuin Quantum Leap, Triffidien kapina tai Safiiri ja Teräs. Edellähän selkeyden vuoksi olin rajannut käsittelyn amerikkalaisiin sarjoihin ja jättänyt pois enemmän tai vähemmän puhtaan scifin. Kuten tiedämme, scifisarjat ja -elokuvat kun ovat jo useamman vuosikymmenen hyödyntäneet täysin kontrolloimatta toimintasarjojen ja -elokuvien konventioita.

Triffidien kapinaa en ole itse asiassa koskaan nähnyt. Minulla on muistikuvia että siihen olisi viittailtu jossain kun olin hyvin pieni, mutten ilmeisesti saanut katsoa sitä koska se koettiin minulle liian pelottavaksi, kuten Avaruusasema Alfa tai Charlien enkelit.

Safiiri ja Teräs on sanokaamme... brittitelevision upea kummajainen, monessakin mielessä. Selkeimmin se kai lienee ITV:n vastine saarivaltakunnan varsinaiselle scifi-lippulaivalle Doctor Wholle, ja jos sitä analysoi se ei ole niinkään "cop show with sf elements" vaan toisin päin, enemmän scifi- kuin toimintasarja.

Samassa yhteydessä muistin, että edellisestä listauksesta unohtui X-Files joka taas on nimenomaan tuota. Erään määrittelyn mukaanhan amerikkalaistelevisiota hallitsi pitkään kolme lajityyppiä: sairaala-, lakimies ja poliisisarjat, ja X-Files on ennen kaikkea "cop show".

Quantum Leapin jätin pois listastani 1970- ja 1980-luvun spefielementtejä sisältäviä seikkailusarjoja, koska se menee ysärin puolelle, vaikka putoaakin erittäin vahvasti samaan kategoriaan esimerkiksi The Incredible Hulkin tai Highway to Heavenin kanssa.

Toisin sanoen sankarilla on joka jaksossa tehtävä joka pitää suorittaa, jota hän pääsee jatkamaan matkaansa. Vähän samaan tapaan kuin onnettomassa Slidersissa. Maantien sijasta seikkaillaan vain ajassa tai rinnakkaisissa todellisuuksissa. Voisikin sanoa että nämä sarjat kuuluvat enemmänkin jo siihen vaiheeseen kun scifi- ja toimintasarjat alkoivat suuressa määrin sekoittua keskenään.

Kokonaan oma kuvionsa on jatkuvajuonisuuden mukaan tulo. Siinä missä käytännössä kaikissa aiemmin mainituissa sarjoissa tarina piti lopettaa jakson lopussa ja painaa resetiä, koska sitä piti pystyä myymään millaisissa pätkissä tahansa, tätä nykyä käytännössä kaikki sarjat tehdään "maratoonattaviksi", tyyliin kausi per tarina.

Kunnolla trendin aloittivat Heroes ja Lost ja nykyisin puhtaasti episodimaista sarjaa olisi vaikea kuvitella. Tai oikeastaan vaikuttaisi siltä, että tällä hetkellä tekijät pyrkivät toteuttamaan kumpaakin. Esimerkiksi CW:n supersankarisarjoissa joka jaksossa on viikon pahis, mutta sen lisäksi kautta hallitseva pääjuoni.

Ylipäätään supersankarisarjat näyttävät vähän ottaneen saman paikan ja toteuttavan samaa funktiota kuin perus-toimintasarjat aiemmin. Niihin kaikkiin on helppo rakentaa samanlaisia toistuvuuden elementtejä kuin erilaisiin poliisi-, etsivä- ja seikkailusarjoihin aikanaan.

Yhtälailla oma lukunsa ovat sitten yhden ison tarinan per kausi sisältävät ja yhdellä kertaa nettiin läjähtävät ison budjetin suoratoistopalvelusarjat, jotka on tarkoitus nimenomaan katsoa enemmän tai vähemmän maratoonaten. Muun muassa Netflix, HBO, Syfy, Starz ja vastaavat vaikuttavat tällä hetkellä panostavan juuri tähän.

Saapa nähdä mitä seuraavaksi keksitään.

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Aika, muutos ja muistot

Pohdiskelin tänään sellaisia käsitteitä kuin ajan kuluminen ja muutos. Olen itse ollut aina varsin vastahankainen hyväksymään muutosta, etenkin kun se tapahtuu nopeasti. Hidasta muutosta ei useimmiten tajua, ja siksi sen hyväksyy helpommin.

Olen myös havainnut, että rakennan helposti erittäin voimakkaita tunnesiteitä paikkoihin, vaikka niihin liittyvät muistot eivät olisi pelkästään onnellisia tai paikat muuten merkittäviä, useimmissa tapauksissa oikeastaan kaikkea muuta. Tästä syystä minun on vaikea tuosta vain kiskaista itseäni irti tutuista ympyröistä, huomattavasti vaikeampi kuin monen muun.

Aikoinaan ala-asteen loppuminen ja se, että koulurakennus, jossa olin viettänyt liki puolet siihenastisesta elämästä jäi taakse, oli minulle todella kova paikka. Kolmentoista Turussa-asumisvuoteni aikana olen muuttanut kerran, ja siihen kun viimeisen kerran löin kiinni asunnon oven, minun piti kerätä rohkeutta tunnin verran tyhjiä huoneita kiertämällä ja tuhertamalla itkua.

Koska ulkoisesti harva asia on muuttunut ja puuhaan samassa kaupungissa jotakuinkin samoja asioita kuin kolmetoista vuotta sitten, on ajan kulumista vaikea mieltää. Siitä huolimatta, että ihmiset ympäriltä ovat tuona aikana moneen kertaan vaihtuneet. Turku on vähän kuin vieressä kulkeva iätön ystävä, joka vanhenee, mutta niin hitaasti ettei kuolevainen sitä huomaa.

Joitain aikoja sitten istuin erään baari-illan jälkeen Mantun grillin vieressä olevan muurinpätkän päällä. Söin hyvällä ruokahalulla sen erinomaisia makkaraperunoita ja katselin Aurajoen suuntaan. Lokit kirkuivat. Pohdin, että eipä ollut tätäkään tullut "vähään aikaan" tehtyä. Sitten tajusin että edellisestä kerrasta alkoi olla kohta vuosikymmen. Silti kaupunki ympärillä, joki, talot ja kadut olivat täsmälleen samat kuin silloin.

Tästä syystä joidenkin tiettyjen itselle tärkeiden paikkojen häviäminen konkretisoi ajan kulumisen dramaattisella tavalla. Neljä ja puoli vuotta sitten Turun nörttipseä Terrakoti jätti vanhat tilansa taakse ja vaikka uudet tilat ovat monin verroin paremmat, on paikkaa jossa nykyisin on opiskelijaruokala, vaikea mieltää samaksi tilaksi. Muistot vanhasta Terriksestä ovat elävänä mielessä.

Turun sarjakuvakauppa yhtä ja toista nähneine yläkertoineen muuttuu sekin pian paikaksi, jota ei ole fyysisesti olemassa, mutta joka pysyy todellisena mielessä. Sama käy ennen pitkää TYS:n juhlatilalle, Three Bearsille ja Kylänvalinnalle. Jokaiseen edellä mainittuun liittyy voimakkaita muistoja, niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin.

Se ettei noita paikkoja ei kohta enää ole havainnollistaa muutoksen. Näin siitä huolimatta että myös tutuistaan otettuja vähänkään vanhempia valokuvia katsellessaan ajan kulumisen toki huomaa. Ihmiset kuitenkin useimmissa tapauksissa vain muuttavat ulkomuotoaan, eivät katoa kokonaan. Kun paikka katoaa, se on poissa iäksi. Vain muistot jäävät.