tag:blogger.com,1999:blog-11863037664571042412024-03-12T18:32:02.208-07:00Asteroidi KPasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comBlogger34125tag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-33593562754161039822022-01-22T02:31:00.003-08:002022-01-22T02:34:01.429-08:00Suomalaiset suurmäessä<div><b><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEjo2dYxFbbZiYwJmpxpq4Q5APTJVb5uhNdMlU0EzcSiWcN-w9v_O-vohTRApUFw87-iyJgD5FXEjTsmCByjdfpm-O84tRygDZFM_2tw9DX1Qzk3jlKCzgU4JzHFLiItusUAlrd_SFw2qey314rfnhW6ReqtJsFmXZheR0VwgELaQbWcWRcycrjDLUL-GA=s595" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="595" data-original-width="388" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEjo2dYxFbbZiYwJmpxpq4Q5APTJVb5uhNdMlU0EzcSiWcN-w9v_O-vohTRApUFw87-iyJgD5FXEjTsmCByjdfpm-O84tRygDZFM_2tw9DX1Qzk3jlKCzgU4JzHFLiItusUAlrd_SFw2qey314rfnhW6ReqtJsFmXZheR0VwgELaQbWcWRcycrjDLUL-GA=s320" width="209" /></a></div>Törmäsin taannoin hilpeään kuvakaappaukseen ilmeisesti jo kahdeksan vuoden takaisesta uutisesta, jonka mukaan "kaikki suomalaiset hyppäävät suurmäessä lauantaina", ja aloin pohtia mitä tuo oikeastaan tarkoittaisi.</b></div><div><br /></div><div><br /></div><div>Sanoisin että vähän kiire tuossa tulee, sillä laskujeni mukaan se tarkoittaisi 5,5 miljoonan väkiluvulla 64 ihmistä per sekunti, tai 0,015 sekuntia per ihminen. Joku voi tietysti tässä kohtaa sanoa, että eihän ihan kaikista suomalaisista millään olisi hyppäämään, mutta ei nyt takerruta pikkuseikkoihin.</div><div><br /></div><div>Jos suurmäen laskennalliseksi pituudeksi heittäisi nyt vaikkapa 130 metriä, ideana siis että edellisen suomalaisen pitäisi olla päässyt kaikella kunnialla alas ennen kuin seuraava lähtee matkaan, muodostuisi keskinopeudeksi 8 666,6 metriä sekunnissa eli aika tarkasti 31 200 kilometriä tunnissa.</div><div><br /></div><div>Tuo on kyllä melkoista haipakkaa, ja hieman tuntuisi siltä, että suomalaiset pitäisi ampua mäestä jonkinlaisella tykillä, jotta moiseen keskivauhtiin päästään. En ole varma olisiko Spede-lingosta tässä apua.</div><div><br /></div><div>Vertailun vuoksi, äänen nopeus on Wikipedian mukaan vain 343 metriä sekunnissa eli 1 235 kilometriä tunnissa, ja maailman nopein lentokone Lockheed SR-71 matelee sekin ainoastaan 3 500 kilometriä tunnissa eli suorastaan säälittävällä 3,3 machin nopeudella.</div><div><br /></div><div>Tässä vaadittu vauhti olisi noin 25 kertaa äänen nopeus eli keskivertosuomalaisen pitäisi laskea juurikin tuolla 25,5 machin nopeudella päästäkseen edellisen alta pois. Siinä ei paljoa aikaa suksien heilutteluun pään yläpuolella mäkimontussa kyllä jää.</div><div><br /></div><div>Senkin tarkastin, että valon nopeutta tässä ei sentään vielä olla lähestymässä. Se on hyvä sillä muuten tällaisella tempauksella voisi olla kohtalokkaat seuraukset aika-avaruusjatkumolle. Vaikka siis DeLoreanin edellyttämä 88 mailia tunnissa tässä komeasti rikki paukkuukin.</div><div><br /></div><div>Tietysti oma pohdiskelun aiheensa voisi olla, että olisiko mainittu keskivertosuomalainen enää hengissä hyppynsä jälkeen, mutta ehkä meidän vain pitää olettaa suomalaisten olevan varustettu yli-inhimillisellä fysiikalla tai supervoimilla. Muuten homma menisi turhankin monimutkaiseksi.</div><div><br /></div><div>Tällöin nimittäin pitäisi alkaa laskeskellä sitä, millaisella vauhdilla hypänneistä suomalaisista alkaa muodostua mäkimonttuun pihvilihaa, tai millaisella kalustolla sitä olisi mahdollisesti rahdattava pois että kisa voi jatkua, taikka jos näin ei tehdä, miten iso vuori sitä olisi vuorokauden kuluttua kasassa.</div><div><br /></div><div>Nämä laskelmat perustuvat tietysti siihen ajatukseen että menossa on yhdet kisat ja kaikki suomalaiset hyppäävät yhdessä suurmäessä. Minulle kuitenkin huomautettiin, että "suurmäessä" voi tarkoittaa jotain tiettyä K100-K130 -mäkeä, tai sitten kaikkia niitä. Pelkästään Suomessa on useita suurmäkiä. Samoin ehdotettiin, että ihmiset voisivat hyvin lähteä matkaan vaikka sekunnin parin välein.</div><div><br /></div><div>Mikäli lähtee siitä että mikä tahansa suurmäki käy niin hyppäämisen voisi hyvin hajauttaa. Jos homman ajattelee realistisesti, olisi esimerkiksi tahti hyppy per minuutti ihan kohtuullinen. Viisi ja puoli miljoonaa hyppyä tarkoittaisi siis yhtä monta minuuttia ja koska päivässä on käytettävissä 1440 minuuttia per suurmäki, tekisi tuo 3820 suurmäkeä.</div><div><br /></div><div>Urakan voisi hajauttaa myös maantieteellisesti, jolloin säästyttäisiin muuten aiheutuvilta melkoisilta liikenneruuhkilta. Suomessa on tällä hetkellä 309 kuntaa eli tuo tekisi keskimäärin 12 suurmäkeä per kunta. Tietysti se kuinka monta suurmäkeä kuntaan tarvitaan riippuisi asukasluvusta, ja ehkä jotkin pienemmät kunnat saattaisivat pystyä tekemään tässä yhteistyötä, mene ja tiedä.</div><div><br /></div><div>Jos taas pysytään yhdessä suurmäessä ja otetaan tahdiksi vaikkapa sekunti per hyppy, haasteeksi muodostuu suomalaisten määrä. Mikä on hämmentävää ottaen huomioon, että alhaista syntyvyyttä pidetään tällä hetkellä isonakin ongelmana. Hyppy per sekunti kun tarkoittaisi 5 500 000 sekuntia, ja koska päivässä on vain 86 400 sekuntia, menisi urakkaan tuolla tahdilla 63,7 päivää.</div><div><br /></div><div>Tietysti voisi ajatella, että samalla kun isän tai äidin voisi saada hoidettua parinkin lapsen hypyt, mutta yli kuudenkymmenen suomalaisen hyppääminen yhdellä kertaa jonkinlaisena akrobaattisena muodostelmana kuulostaa turhan haasteelliselta. Etenkin kun noita ryhmiä tosiaan lähtisi matkaan kerran sekunnissa. Mutta olisihan siinä yleisöllä katseltavaa.</div><div><br /></div><div>En nyt mene valalle näiden laskelmien paikkaansapitävyydestä, sillä viimeksi vastaavia joutui pyörittelemään lukiossa, ja tuosta on jo melkoisesti aikaa, Mutta vaikka pieniä heittoja mukana olisikin, näen tässä mäkiprojektissa kyllä melkoisia logistisia tai vähintään taloudellisia haasteita.</div>Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-82467585403228118212020-11-07T10:11:00.010-08:002020-11-07T11:17:54.777-08:00Korkeampaa demokratiaa<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiV3Y_2BVlRYecc7DgXN6h26xiGysfxXGZCGa1hUcbgEhxOJ1nk0ULzXbwcVs_qjVJZLBn1fwSmIL7Bnzn78P0WUqePE0Wa3AuC1xSkajgovNrixSe-Vn2SH7KWofkWZKScfn9VWMX-7twG/s1063/Vaaliblogaus.jpg" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1063" data-original-width="713" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiV3Y_2BVlRYecc7DgXN6h26xiGysfxXGZCGa1hUcbgEhxOJ1nk0ULzXbwcVs_qjVJZLBn1fwSmIL7Bnzn78P0WUqePE0Wa3AuC1xSkajgovNrixSe-Vn2SH7KWofkWZKScfn9VWMX-7twG/s320/Vaaliblogaus.jpg" /></a></div><b>Kuten moni muukin, olen seurannut viime päivät USA:n vaalitoimitusta mielenkiinnolla. Tämän myötä olen tajunnut, että kyllä meillä on tässä suomalaisessa demokratiassa vielä paljon kehitettävää. Ainakin jos vertaa sitä amerikkalaiseen, joka ehdokas Bidenin toissailtana esittämän kommentin mukaan on koko maailman kateuden kohde.</b><p></p><p><br /></p><p>Ensinnäkin on koko suora kansanvaali, jossa niinkin epäoleellinen seikka kuin pelkkä äänimäärä riittää takaamaan voiton. Suomessa olisikin siirryttävä takaisin valitsijamiehiin, niin, että kullakin läänillä tai mielellään kunnalla olisi asukasluvun sanelema määrä valitsijamiehiä, jotka amerikkalaistyyliin menisivät eniten ääniä saaneelle ehdokkaalle.</p><p>Näin saataisiin aikaiseksi mielenkiintoisia vaa'ankieliläänejä tai -kuntia, jotka käytännössä ratkaisisivat vaalit. Myös äänestysprosentti saataisiin tällä tavoin laskettua amerikkalaiselle tasolle, koska esimerkiksi Keskustan ehdokkaan kannattajien ei olisi mitään mieltä Uudellamaalla tai Helsingissä vaivautua uurnille lainkaan, samalla tavalla kuin Vihreiden kannattajalla olisi turha tehdä niin maaseuduilla.</p><p>Jos tarkkoja ollaan, ylipäätään nykyinen monipuoluejärjestelmä on aivan liian kirjava ja tarjoaa tarpeettoman paljon vaihtoehtoja. Suomessa pitäisikin siirtyä länsimaiseen kaksipuoluejärjestelmään, niin että valittavien puolueiden ja näiden asettamien presidenttiehdokkaiden välillä olisi vain hiuksenhieno ero. Muitakin puolueita toki voisi olla, mutta niillä ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia saada ehdokkaitaan läpi.</p><p>Nykyisistä puoleista parhaita ehdokkaita kaksipuoluejärjestelmän puolueiksi lienevät SDP ja Kokoomus. Niille luonnollisesti pitäisi kehitellä myös oudot tunnuseläimet. Aasi ja elefantti on jo käytetty, joten demareilla voisi olla vaikkapa kenguru ja kokoomuslaisilla virtahepo.</p><p>Teknisiin yksityiskohtiin mennäksemme, ensinnäkin ovat nämä valitettavan yksinkertaiset suomalaiset äänestysliput. Niitä pitäisi monimutkaistaa lähemmäs amerikkalaista tasoa, niin että samalla kaavakkeella valittaisiin erilaisia lääni- tai kuntakohtaisia virkamiehiä tahi kansanedustajia. Harmillisen selkeästä yksikamarisesta eduskunnasta pitäisi siitäkin siirtyä vähintään kaksikamariseen.</p><p>Ylipäätään nykytyylinen keskusvaalilautakunta keskittää prosessia liikaa, ja se tulisi lakkauttaa. Eihän moiselle USA:ssakaan ole tarvetta. Jokaisella kunnalla tai läänillä olisi näin oikeus painattaa omat äänestyskaavakkeensa, niin että ne eivät olisi keskenään liian samanlaisia eivätkä muutenkaan tarpeettoman helppotajuisia. </p><p>Myöskään se että jokainen kansalainen on automaattisesti äänioikeutettu ilman erillistä äänestäjäksi rekisteröitymistä ei ole tätä päivää, saati se että tästä vieläpä ilmoitetaan postitse. Sunnuntaista vaalipäivänä tulisi myös luopua. Tuolla demokratian mallimaassahan yksi syy vaalien pitämiseen viikolla ilmeisesti on se, että pelätään äänestäjien määrän kasvavan muuten liikaa.</p><p>Myös äänestyspaikkoja on Suomessa ylimitoitetusti, ja jopa Helsingissä riittäisi hyvin yksi tai korkeintaan kaksi äänestyspistettä. Samoin vangeilta tulisi ottaa pois äänioikeus. Tämän seikan merkitys korostuu, kunhan myös vankien määrä Suomessa saadaan nostettua amerikkalaiselle tasolle. Tähän on vielä matkaa, mutta uskon että tuohon päästään sosiaaliturvan purkamisella ja yksityistämällä vankeinhoito.</p><p>Eräs asia joka tulisi suomalaisissa presidentivaaleissa niin ikään muuttaa, on nykyinen, suoraan sanoen naurettava käytäntö, että niiden voittaja selviää saman illan aikana, niin että sen päätteeksi ehdokkaat kättelevät toisiaan sopuisasti kameroiden edessä. Olen itse ollut mukana ääntenlaskijana eduskunta- ja kuntavaaleissa, ja onhan se vähän epäilyttävää, että homma on paketissa isossakin vaalipiirissä muutamassa tunnissa.</p><p>Homma voitaisiin hyvin venyttää Suomessakin kuvatuilla parannuksilla useampipäiväiseksi. Ennakkoääniä saisi alkaa laskea vasta vaali-iltaa seuraavana päivänä ja viimeisiä, vaa'ankielialueiden sekavia kaavakkeita pitäisi syynätä erityisen tarkkaan, siinä missä jomman kumman puolueen hallitsemalla alueella ei olisi niin väliä, vaikka joitakin säkillisiä ääniä hukkuisikin.</p><p>Ja kuten olemme viime päivinä nähneet, presidenttiehdokkailla sekä näiden kampanjakoneistoilla tulisi todellisessa demokratiassa olla oikeus nostaa prosessin aikana oikeusjuttuja sekä esimerkiksi vaatia ennakkoäänien mitätöintiä, perustuen vaikkapa siihen oliko jollain äänestyspaikalla jonkin puolueen toimitsija tupakilla juuri silloin kun jotain laatikkoa avattiin.</p><p>Myös ehdokkaisiin pitäisi satsata nykyistä enemmän. Mielellään nämä saisivat olla sen verran värikkäitä tapauksia, että esimerkiksi istuvaa presidenttiä pitäisi vaalihuoneistojen sulkeuduttua pitää pari päivää jotakuinkin koko esikunnan ja adjutanttien voimin suljettujen ovien takana Presidentinlinnassa, niin ettei tämä karkaa koko ajan tiedotusvälineiden eteen horisemaan omiaan.</p><p>Eihän mikään tästä yksinään toki nostaisi Suomea maailman kirkkaimman demokratian tasolle, mutta suunta ainakin olisi oikea.</p>Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-54612110363440336152019-11-19T18:44:00.002-08:002019-11-25T13:13:04.289-08:00"Children of Blood and Bone" Pitch Meeting<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhX4fkwXDc3RZdmIgLWAefiqm_hDKANYZizI_zPxI9hJ1qtfIvoGnDQs4UNlMD_PfCQX0IRdP7DP2_ooOhCgolNHCHgjkqBTQOHgBk6DkosmmwoC3iKZ8ZIOo32iYsxzwvfCSXFt_86swQB/s1600/A1e37vzc5VL.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1056" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhX4fkwXDc3RZdmIgLWAefiqm_hDKANYZizI_zPxI9hJ1qtfIvoGnDQs4UNlMD_PfCQX0IRdP7DP2_ooOhCgolNHCHgjkqBTQOHgBk6DkosmmwoC3iKZ8ZIOo32iYsxzwvfCSXFt_86swQB/s320/A1e37vzc5VL.jpg" width="211" /></a></div>
<b>This installment of Asteroid K will be in English, since it really wouldn't work in Finnish, which is the usual language of this blog. In order t</b><b>o understand it better, it is adviced to first visit Screen Rant's <a href="https://www.youtube.com/playlist?list=PL--PgETgAz5FGoatB9KQzbnpv0bgZqU2l">Youtube page</a> first, and to return here only afterwards. This blog post is p</b><b>ublished with sincerest apologies to Tomi Adeyemi and Ryan George.</b><br />
<br />
<br />
Publisher: So, you have a new young adult novel idea for me?<br />
<br />
Agent: Yes sir, I do. It's called "Children of Blood and Bone".<br />
<br />
Publisher: Oh, sounds cool. So, what's it about?<br />
<br />
Agent: Well, do you remember Zamunda in "Coming To America?"<br />
<br />
Publisher: In the movie with Eddie Murphy playing the prince? Sure.<br />
<br />
Agent: Okay, do you remember Wakanda in "Black Panther"?<br />
<br />
Publisher: Of course!<br />
<br />
Agent: Well, it's going to be just like that, but with magic!<br />
<br />
Publisher: Sounds great! So what happens in the book?<br />
<br />
Agent: Well, it's set in this land called Orïsha where there's this evil king, who had destroyed magic a decade earlier. But now it's starting to coming back, and this underage girl called Zélie has to do this ritual in a month's time with his brother and the king's escaped daughter, who has lived all her life inside the palace, to bring the magic back for good, because otherwise it will be destroyed forever.<br />
<br />
Publisher: Really? That's a bit unlikely set of characters, especially considering the scale of what they are about to do, and what's at stake. There wouldn't have been more suitable or qualified people to do it?<br />
<br />
Agent: Well, this is a young adult novel.<br />
<br />
Publisher: Oh, I forgot!<br />
<br />
Agent: But before they can do this they have to have these three magic artefacts, while they are chased by the king's son and his troops. Basically there will be lots of running from one place to another.<br />
<br />
Publisher: Why is that?<br />
<br />
Agent: So that the book could happen!<br />
<br />
Publisher: Well okay then! But I must admit it still sounds quite an overly used fantasy novel plot.<br />
<br />
Agent: Oh, it is, but now it's fresh because it's black! Also the world the story takes place in is really cool. Orïsha, the place where the novel is set, sounds and appears like Africa, but isn't.<br />
<br />
Publisher: That does sound black. What else is there?<br />
<br />
Agent: Well, there's these lions and leopards and so on, who have been domesticated, but we will change their names a bit to make them sound cooler.<br />
<br />
Publisher: Really? That sounds a bit unrealistic. (Corrects glasses.) After all, as anyone who has read Jared Diamond's "Guns, Germs and Steel" know the rise of civilization was about domesticating grass eaters, and doing the same with big meat eaters is highly improbable.<br />
<br />
Agent: Well, I really haven't thought of that, so I have to ask you to get off my back on that one.<br />
<br />
Publisher: Well, I do that then!<br />
<br />
Agent: But there's lots of other cool stuff too. And at one point there's this giant arena in the middle of the desert where they have this gladiator type podracing thing.<br />
<br />
Publisher: Wow.<br />
<br />
Agent: And the best thing is, it's filled with water!<br />
<br />
Publisher: Wow. Wait, in the desert? Where does the water come from?<br />
<br />
Agent: I don't know!<br />
<br />
Publisher: Fair enough!<br />
<br />
Agent: But like you said, the plot is pretty straight rip-off from tons of fantasy books. You don't want to stress the readers' brains with anything too original?<br />
<br />
Publisher: I sure don't.<br />
<br />
Agent: The society will be described very black and white. The king will be really evil and one-dimensional, all the people are oppressed, and the soldiers will be these sexist machos who will try to take advantages with underage girls and so on.<br />
<br />
Publisher: Oh, taking advantages with underage girls is tight!<br />
<br />
Agent (uneasy): Okay... Uh, I hope you don't mind me saying, but that sounded really... wrong.<br />
<br />
Publisher: Now that you mention it, I guess it did.<br />
<br />
(Awkward silence.)<br />
<br />
Publisher: Oh, speaking of underage girls...<br />
<br />
Agent: Sir, I still hope you don't mind me saying but that isn't helping.<br />
<br />
Publisher: I mean was just wondering, since this is a young adult novel, how are you going to make it relatable to the market group?<br />
<br />
Agent: Oh, it will be super easy, barely an inconvenience. We're going to make the protagonists really immature, annoying, moany and bitchy to each other.<br />
<br />
Publisher: Well, that worked in "Star Trek: Discovery", so it should do so here as well. We all know making everyone really immature, annoying, moany and bitchy to each other is the best way to create drama.<br />
<br />
Agent: It sure is.<br />
<br />
Publisher: Well, how many pages there will be?<br />
<br />
Agent: Oh, about three hundred or so.<br />
<br />
Publisher: Oh. Could you fatten it up to over five hundred pages?<br />
<br />
Agent: Well, I guess I could do that.<br />
<br />
Publisher: Great. After all, we all know, fantasy readers won't touch anything if it's not a trilogy with each part at least five hundred pages. It is a trilogy, right?<br />
<br />
Agent: Of course it is!<br />
<br />
Publisher: Great! But seeing how clichéd this all is, you don't think someone will try and make... say, "Pitch Meeting" parody about it on their blog?<br />
<br />
Agent: Oh, I don't think you have to worry about that...Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-20584838479070360502019-04-22T21:15:00.000-07:002019-04-27T08:04:56.766-07:00Hirvi vai ei?<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgU9RWR0ca_okcOI8Phj03xM1HwUBw51xgmKPRZe1TYc9WZiR64hyDcFAvEazQb4iXQ4rS5ZFxjquL3vGQMX6HHkejZ0OEJdH3Gbm3PHr5vYAh_3idOVMqPI9X9GqDjoSnwdp0WL9UQejuQ/s1600/Ghost+Rider.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1132" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgU9RWR0ca_okcOI8Phj03xM1HwUBw51xgmKPRZe1TYc9WZiR64hyDcFAvEazQb4iXQ4rS5ZFxjquL3vGQMX6HHkejZ0OEJdH3Gbm3PHr5vYAh_3idOVMqPI9X9GqDjoSnwdp0WL9UQejuQ/s320/Ghost+Rider.jpg" width="226" /></a></div>
<b>Projektini saada katsottua läpi kaikki viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana valmistuneet supersankarielokuvat, jotka olen syystä tai toisesta jättänyt väliin, etenee tasaisen varmasti pohjaa kohti. Tällä kertaa seikkaillaan jo melko syvissä vesissä, ja käsittelyssä on kaksi vuosina 2007 ja 2011 valmistunutta Ghost Rider -elokuvaa. </b><br />
<br />
Vaikka on tullut luoneeksi yhtä ja toista innovatiiviseksikin katsottavaa vuosien varrella, Marvel ei ole sarjakuvayhtiönä koskaan kainostellut hyödyntää erilaisia pinnalla olevia ja ajassa liikkuvia aiheita. Sienen lailla se onkin imenyt supersankariuniversumiinsa vaikutteita milloin naisliikkeestä tai mustien kansalaisoikeusliikkeestä, milloin Tolkien- tai Lovecraft-tyyppisestä fantasiasta, milloin aasialaisista itsepuolustuslajeista tai discomusiikista.<br />
<br />
Tämä pätee myös Ghost Riderin hahmoon. <b>Easy Rider</b> (1969) -elokuvan aallossa Marvel loi 1970-luvun alussa hahmon joka yhdisti moottoripyörät ja kauhuaiheen. Yhtiöllä oli ollut jo aiemmin samanniminen sankari, joka oli seikkaillut villissä lännessä, mutta joka nyt siis otettiin uusiokäyttöön.<br />
<br />
Ghost Rider, suomalaisittain Aaveajaja, oli sirkuksen surmanajaja Johnny Blaze, joka tarpeen tullen muuttui tulikalloiseksi demoniksi rankaistakseen syyllisiä. Hahmon syntytarinassa Blaze myy sielunsa paholaiselle, joksi sittemmin paljastui Marvelin oma stand-in-vihtahousu, pukinsorkkainen superpahis Mefisto. Myöhemmin tarinaa syvennettiin ja paljastettiin Aaveajaja-persoonan olevan demoni nimeltä Zarathos.<br />
<br />
Aaveajajan merkittävin ase. liekehtivän moottoripyörän ohella luonnollisesti, oli tämän katumuskatse, joka laittoi kohteekseen joutuvat kohtaamaan pahat tekonsa, sekä kettinki, jota hän pyöritti kuin Ihmenainen lassoaan ikään.<br />
<br />
Suomessa hahmo nautti suurinta suosiotaan 1990-luvulla, jolloin se seikkaili meillä Sarjakuvalehden sivuilla. Aaveajaja lieneekin ollut monelle tuolloin herkässä olleelle teinilukijalle Thorin, Hulkin, Wolverinen ja muun Ryhmä-X:n ohella tutumpi kuin monet sukulaiset.<br />
<br />
Meillä julkaistut seikkailut olivat uudempaa, rebootattua Aaveajajaa. Tuossa vaiheessa Zarathos oli saanut kiusattavakseen uuden sielun, ja nimihahmona seikkaili näissä seikkailuissa nuorukainen nimeltä Danny Ketch. Myös Blaze nähtiin mukana näissä seikkailuissa, jotka olivatkin melkoisen synkkäsävyinen yhdistelmä kauhu- ja toimintasarjakuvaa.<br />
<br />
Itse en koskaan kuulunut tarinoiden ihailijoihin, sillä tuolloin julkaistut seikkailut oli piirretty makuuni turhan karkeasti. Tämän lisäksi lehtiin liittyy eräs mielenkiintoinen, lähinnä painotekninen anekdootti. USA:ssa hyvänäkin idea kehitetty ajatus lisätä sarjakuvan synkkyyttä täyttämällä ruutujen välinen ja ulkopuolinen tila mustalla värillä nimittäin tarkoitti huonommalle paperille painettuna sitä, että yli satasivuisen lehden luettuaan sai käydä pesemässä sormensa puhtaaksi painomusteesta.<br />
<br />
<br />
Aaveajajan ensimmäinen elokuva, <b>Ghost Rider</b> valmistui 2007, pääosassaan <i>Nicholas Cage</i>. Cagella oli takanaan epäonninen <i>Tim Burtonin</i> vetämä, vuosituhannen vaihteen jälkeen lopullisesti haudattu Teräsmies-projekti johon olen <a href="http://pasikarppanen.blogspot.com/2019/02/kryptonin-pojan-ihmissuhdeongelmat.html">aiemminkin</a> viitannut. Cagelle projektin leviäminen käsiin oli katkera pala, sillä hän vaikuttaa olevan oikea sarjakuvafani. Paitsi että hän on nimennyt poikansa Kal-Eliksi, myös hänen taiteilijanimensä loppuosa on tiettävästi kunnianosoitus Marvelin Luke Cagelle.<br />
<br />
Teräsmieheksi Cage ei siis koskaan päässyt, mutta Aaveajajana hän sai koettaa onneaan kahden elokuvan verran. Lopputuloksena ei kuitenkaan ollut aivan sitä mitä rooli Teräsmiehenä olisi Cagelle onnistuessaan tuonut, sillä syntynyt kahden elokuvan parivaljakko on kokonaisuutena epätasainen eikä lukeudu supersankarielokuvan aateliin.<br />
<br />
Hahmon taustatarina on etenkin ensimmäisessä elokuvassa melkoisen pelkistetty. Kertojaäänen saattelemana kuulemme villin lännen päiviin ulottuvan tarinan siitä, että jokaisen sukupolven aikana paholaisella on ollut oma Aaveajajana tunnettu käskyläisensä. Mukaan on siis otettu vain 1970-luvun alun sarjakuvatarinoista tuttu osuus, ja pois on jätetty Zarathokset ja muu yliluonnollinen saippuaooppera sotkemasta kuviota.<br />
<br />
Ensimmäisen Ghost Rider -elokuvan tarina alkaa 1980-luvulta, alkuperäistarinaan nähden uskollisesti sirkuksesta jossa teini-ikäinen Johnny Blaze toimii isänsä kanssa surmanajajana. Isänsä hengen pelastaakseen Johnny päätyy puolivahingossa tekemään kaupat paholaisen kanssa, josta käytetään elokuvassa nimeä Mephistopheles.<br />
<br />
Lopputuloksena Johnny joutuu jättämään kauniin espanjalaisverisen tyttöystävänsä ja ajamaan moottoripyörällään auringonlaskuun, joka elokuvassa tuntuu olevan tapa jolla miehet ongelmansa ratkovat. Tämä jälkeen seuraakin parinkymmenen vuoden loikka ajassa eteenpäin, ja teini-ikäisestä Johnnysta on tullut Nicholas Cagen näköinen surmanajamisen supertähti, jolla on itsepintainen kuolemanvietti. <br />
<br />
Koska etenkin toiminta- ja supersankarielokuvat joko toimivat tai eivät toimi riippuen siitä miten pääosassa nähtävä nimisankari jaksaa tarinan kantaa, on harmillista että Cagen roolisuoritus jättää tässä paljon toivomisen varaa. Asia kauniisti ilmaistaksemme.<br />
<br />
Cage vetää roolinsa etenkin ensimmäisessä elokuvassa läpi kuin unissakävelijä, ja hänellä tuntuu olevan näyttelijäntyössään kaksi vaihetta: pihalla oleva toljottelu ja hysteerinen ylinäytteleminen. Elokuvan Blaze on kummallinen yhdistelmä sirkuksen surmanajajaa ja Las Vegas -kauden Elvistä, kuuluisuuden ja ihailijoiden piirittämä supertähti, jolla ei kuitenkaan vaikuta olevan kaikki marmorikuulat kanootissa.<br />
<br />
Mephistophelesinä elokuvassa nähdään <i>Peter Fonda</i>, joka tekee roolityönsä varsin lipevästi, jopa viettelevästi. Tämä saa aikaan sen, että jokainen kohtaus jossa joko teini-ikäinen tai keski-ikäistynyt Johnny Blaze esiintyy hänen kanssaan, saa hämmentävän ja kaikesta päätellen täysin tahattoman homoseksuaalisen pohjavireen.<br />
<br />
Kun elokuvaa tarkastelee kokonaisuutena, tuntuu se paitsi kovin amerikkalaiselta, myös leimallisen miehiseltä. Juonellisesti elokuva on kallellaan vanhaan lännenkuvastoon, jossa perinteisesti ei naisille juuri tilaa ole, ja sen miljööt, keikkabusseista ja prätkäsirkuksesta preeriamaisemiin ja harrikkabaareihin, näyttäytyvät ylikorostetun maskuliinisina.<br />
<br />
Itse asiassa elokuvassa on mukana tasan yksi naispuolinen roolihahmo, kinuski-silmäkarkkina toimiva <i>Eva Mendes</i>. Mendesillä on juuri niin monta kohtausta kuin vaaditaan, jotta saadaan määritetyksi hänen olevan nimihahmon nuoruudenrakastettu, ja sankarilla olevan häntä kohtaan edelleen tunteita, jotta tämä voidaan siepata elokuvan loppupuolella. Lisäksi, jotta asia ei jäisi kenellekään epäselväksi, taustalla rämpäytetään espanjalaista kitaraa joka kerta kun tästä tulee puhe.<br />
<br />
Elokuvan ehdottomasti sympaattisimman roolityön tekee vanha länkkärinaama <i>Sam Elliot</i>, joka näyttelee Johnnya auttavaa ja oikeaan suuntaan tönivää vanhaa haudankaivajaa. Elliot tosin tekee roolityönsä sellaisella myhäilevyydellä, että tulee mieleen roolihahmon itsekin tietävän olevansa elokuvassa, ja suhtautuvan rooliinsa vähintäänkin lievällä huvittuneisuudella.<br />
<br />
Kokonaan omissa sfääreissä näytteleminen liikkuu elokuvan varsinaiseen pääpahiksen Blackheartin kohdalla. <i>Wes Bentley</i> nimittäin vetää roolinsa hevibändiä muistuttavine apulaisineen sellaisella ylinäyttelemisellä, että lopputulos muistuttaa suurimman osan ajasta joko parodialta tai harvinaisen kieli poskessa tehdyltä <b>Buffy vampyyrintappajan</b> tai <b>Xenan </b>jaksolta.<br />
<br />
Kovinkaan uskollisena elokuvaa ei pahistensa puolesta voi pitää. Fondan Mephistopheles ei ole Marvelin pukinsorkkainen Mefisto, van enemmänkin tavanomainen, sopimuspaperia heilutteleva normipaholainen. Sama pätee elokuvan varsinaiseen pääpähikseen Blackheartiin, joka on kaukana sarjakuvien varsin Lovecraft-henkisestä Mustasydämestä.<br />
<br />
Jos elokuva ei juonellisella puolella auokaan uusia uria, sitä eivät tee myöskään efektit tai se mitä nimihahmosta on onnistuttu saamaan siinä irti. Elokuvan aaveajajaefekteihin tiettävästi työnnettiin valmistumisaikanaan kiitettävästi rahaa, ja vaikka ne toistavatkin sarjakuvien hahmon uskollisesti, voi niitä kritisoida myös ennalta-arvattaviksi, jopa tylsiksi. Aaveajajakohtaukset ovat toki komeita, mutta ottaen huomioon hahmon ulkonäön on vaikea kuvitella niiden muuta olevankaan.<br />
<br />
Elokuvan hienoimpiin kuuluu kohtaus jossa kahden eri sukupolven aaveajajat matkaavat öisen preerian halki toinen hevosen, toinen moottoripyörän selässä liekkivanat perässään. Eeppiseksi kohtauksen tekee taustalla soiva, aiheen "ainoa oikea" tunnusmelodia eli <i>Stan Jonesin</i> "Riders In The Sky", olkoonkin että Pertti Metsärinteen yhtye on loistokkaasti pilannut kappaleen pariltakin sukupolvelta suomalaisia. Valitettavaa on, että elokuvan upein kohtaus kestää vain noin minuutin. <br />
<br />
Kirjoittaessani jokin aika sitten <a href="http://pasikarppanen.blogspot.com/2019/02/nakematta-ei-jaa-pahuuden-tyo.html">Green Lanternista</a> kommentoin, että elokuvassa ei olisi periaatteessa mitään vikaa jos se olisi valmistunut vuoden 2011 sijasta paria vuosikymmentä aiemmin. Sama tulee etsimättä mieleen ensimmäistä Ghost Rider -elokuvaa katsoessa.<br />
<br />
Ghost Rider on uskomattoman kaavamainen, vailla minkäänlaisia nyansseja oleva tuotos, ja elokuvaa katsellessa tulee etsimättä olo kuin käsikirjoittajat olisivat halunneet saada mukaan joka ikisen tietämänsä toimintaelokuvan kliseen. Tarinan loppu, Johnny Blazen halutessa sittenkin pitää kirouksensa saadakseen tehtyä sen avulla hyvää, tuo jopa mieleen televisiosarjan pilottijakson, jolta koko elokuva oikeastaan vaikuttaa.<br />
<br />
Valmistumisajankohtaansa nähden elokuva vaikuttaa jopa hämmentävän vanhanaikaiselta. Tämä pätee niin tarinankuljetukseen, kuvaukseen kuin ylipäätään elokuvan asetelmiin. Monet elokuvan kohtauksista olisi hyvin voinut kuvitella kuvatun 1990- tai 1980-luvulla, jotkut jopa 1970-luvulla. Ja niin nostalgiafani kuin olenkin, tässä tapauksessa vanhanaikaisuus ei ole hyvä asia.<br />
<br />
<br />
Kun ottaa huomioon kuinka kaavamainen tuotos vuoden 2007 Ghost Rider oli, tuntuu hämmentävältä ajatella elokuvan saaneen neljää vuotta myöhemmin jatko-osan <b>Ghost Rider: Spirit of Vengeance</b>. Etsimättä mieleen nousee kysymys kuka tuottajaportaassa on mahdollisesti tehnyt paholaisen kanssa diilin saadakseen jatko-osan aikaan, niin vähän potentiaalia sarjan ensimmäinen elokuva osoitti.<br />
<br />
Yllätykseni olikin suuri, kun jatko-osa paljastui edeltäjäänsä huomattavasti katsottavammaksi. Kameran ja kuvan käyttö on elokuvaa huomattavasti dynaamisempaa, tarina etenee käänteestä toiseen ilman suvantokohtia, ja lopputuloksena onkin parituntinen toimintavääntö. josta on leikattu tyhjäkäynti pois. Jos ensimmäinen Ghost Rider oli lännentarina- ja surmanajajavirityksineen kuin sarjakuvien 1970-luvun versio, edustaa jatko-osa enemmänkin 1990-luvun turboahdettua Aaveajajaa.<br />
<br />
Syntytarina on laitettu jatko-osassa siinä määrin uusiksi että sen kohdalla voi puhua lähes rebootista. USA:n preeriat on nyt niin ikään unohdettu, ja tapahtumat on siirretty vanhalle mantereelle. Vaikka kyseessä lienevät olleet budjettisyyt, tekee tämä lopputuloksesta piristävän erilaisen. Elokuvassa liikutaan kaukana isoista kaupungeista, jylhissä turkkilaisissa kalliomaisemissa. Myös itse liekkikallo näyttää elokuvassa paremmalta, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa pahemmalta ja ilkeämmältä, sanalla sanoen joltain miltä helvetin lieskoista nousseen demonin kuuluisikin.<br />
<br />
Mukana ei ole sen enempää naisrooleja kuin edeltäjässäkään, mutta naispääosassa nähtävässä <i>Violante Placidossa</i> on huomattavasti enemmän tulta ja tappuraa. Juonen keskiössä on Placidon esittämän Nadyan poika Danny, josta tämän biologinen isä, <i>Ciarán Hindsin</i> kiitettävän vastenmielisesti esittämä Mephistopheles haluaa itselleen uuden ruumiin. Tätä kautta etenkin elokuvan loppupuoli alkaa uhkaavasti muistuttaa <b>Omen III</b> -elokuvaa.<br />
<br />
Pahiten elokuva valitettavasti kompasteleekin nimenomaan konnapuolella. Hindsin Mefistopheles ei ole pahiksena kovinkaan mieleenpainuva, mutta tätäkin pahemmin roolissaan epäonnistuu <i>Johnny Whitworthin</i> Blackout, vaikkei toki sorrukaan aivan yhtä pahaan ylinäyttelemiseen kuin Bentley ykkösosassa.<br />
<br />
Pääosassa nähdään tässäkin elokuvassa <i>Nicholas Cage</i>. Kuluneet neljä vuotta näkyvät Cagen naamassa, mutta viisaasti ajan kulumista ei ole edes yritetty peittää. Ykköselokuvan hiuslisäkkeestä jolla Cage saatiin muistuttamaan kylliksi elokuvan teiniversiota on nyt luovuttu, ja elokuvan Johnny Blaze on harmaata ohimoilleen saanut, keski-ikäistynyt ja samalla myös hieman väsähtänyt sankari.<br />
<br />
Cagen rinnalla elokuvassa nähdään <i>Idris Elba</i>, ja myös <i>Christopher </i>"There can be only one" <i>Lambert </i>tekee elokuvassa pienen sivuosan. Elba esittää Moreauta, salaperäisen munkkiveljeskunnan edustajaa, jolla on tehtävänään Dannyn suojeleminen paholaisisltään. Kiintoisaa on se, että elokuva valmistui samana vuonna kuin ensimmäinen Thor-elokuva, jossa Elba pääsi ensimmäistä kertaa kokeilemaan Heimdallin epämukavaa kypärää.<br />
<br />
<br />
Siitä huolimatta että itse pidin jatko-osaa ykköselokuvaa toimivampana, tekemäni konsultaatio internetin kanssa paljastaa minun olevan mielipiteineni vähemmistössä, ja elokuvien yleisesti saama tuomio onkin lähinnä päinvastainen. Sata miljoonaa dollaria maksanut ykköselokuva kääri lipputuloja tuplasti budjettinsa verran, ja niin fanit kuin kriitikotkin näyttävät olleen siihen tyytyväisiä.<br />
<br />
Jatko-osan budjetti sen sijaan oli vain puolet sen mitä edeltäjällään, eivätkä myöskään sen lipputulot kohonneet läheskään samalle tasolle. Etenkin ottaen huomioon pienemmän budjetin on hämmentävää miten paljon paremmalta elokuva ja etenkin sen aaveajajaefektit näyttävät. Toisaalta pitää muistaa että vuosien 2007 ja 2011 väli on varsin kriittinen mitä tulee tietokone-efektien kehittymiseen elokuvissa.<br />
<br />
Tiedä häntä vierastiko amerikkalaisyleisö euroooppalaisia maisemia ja näyttelijöitä, mutta niin kriitikot kuin fanitkaan eivät lämmenneet jälkimmäiselle elokuvalle. Muun muassa se oli ehdolla Golden Raspberry -palkinnon saajaksi sarjassa "surkein jatko-osa tai reboot". Myös Cage vaikuttaa olleen lopputulokseen pettynyt, ja hän ilmoitti pian sen valmistumisen jälkeen, että sarja päättyy hänen osaltaan tähän.<br />
<br />
Vuotta myöhemmin hahmon oikeudet siirtyivät kaikessa hiljaisuudessa takaisin Marvelille, ja kun hahmo seuraavan kerran hahmo nähtiin liikkuvassa muodossa se tapahtuikin vuonna 2016 <b>Agents of S.H.I.E.L.D.</b> -televisiosarjassa. Tässä vaiheessa niin tulikallon näyttelijä kuin siviiliminäkin olivat vaihtuneet, ja moottoripyörän selässä oli jälleen uusi riivattu sielu.Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-9409115155068282502019-03-16T15:38:00.000-07:002019-04-24T17:35:52.548-07:00Hämmästyttävä hämähäkki<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgY5owCCEd9h7Rg2riH0qAywo1hi0Q3guRc0wfZFHLpkTq9y_a2wYvTwsBzQWccgeFvFSncAj4bx9935_MfYrSK4EjlaTGlScBacO6Q07uMyCDIQV5ypk6_7rLco1JRjbXsaJSKz-8MT1l0/s1600/MV5BMjMyOTM4MDMxNV5BMl5BanBnXkFtZTcwNjIyNzExOA%2540%2540._V1_.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1079" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgY5owCCEd9h7Rg2riH0qAywo1hi0Q3guRc0wfZFHLpkTq9y_a2wYvTwsBzQWccgeFvFSncAj4bx9935_MfYrSK4EjlaTGlScBacO6Q07uMyCDIQV5ypk6_7rLco1JRjbXsaJSKz-8MT1l0/s320/MV5BMjMyOTM4MDMxNV5BMl5BanBnXkFtZTcwNjIyNzExOA%2540%2540._V1_.jpg" width="215" /></a></div>
<b>On aika palata Captain Marvelin jälkeen normaaliin päiväjärjestykseen. Huolimatta siitä ettei nyt aiheena olevilla elokuvilla ole ikää kuin muutama vuosi, kuuluvat ne menneisyyteen yhtä auttamatta kuin Superman Returns (2006) josta kirjoitin hieman <a href="http://pasikarppanen.blogspot.com/2019/02/kryptonin-pojan-ihmissuhdeongelmat.html">aiemmin</a>. Käsittelyssä ovat elokuvat Amazing Spider-Man (2012) ja Amazaing Spider-Man 2: The Rise of Electro (2014). Suuri voima tuo jälleen mukanaan suuren vastuun. </b> <br />
<br />
Aikailin pitkään Amazing Spider-Man -elokuviin tarttumista. Niistä ensimmäisen valmistuessa elokuvasta <b>Spider-Man 3</b> (2007) oli kulunut vain muutama vuosi, ja pidin franchisen käynnistämistä uudelleen näin pian jokseenkin kummallisena. Myöskään kommentit, jotka olin elokuvista kuullut eivät rohkaisseet tarttumaan niihin.<br />
<br />
<i>Sam Raimin</i> ensimmäinen Spider-Man saapui valkokankaalle vuonna 2002, uskomattomien oikeustaistelujen jälkeen, kaksi vuotta <i>Bryan Singerin</i> ensimmäistä X-Meniä myöhemmin, ja kuutta vuotta ennen MCU:n lähtölaukauksena toiminutta <b>Iron Mania</b> (2008). Elokuva kertoi Hämähäkkimiehen syntytarinan sarjakuvaversiota seuraillen, ja kyseessä onkin uskollisin versio joka hahmosta on toistaiseksi valkokankaalla nähty.<br />
<br />
Versioiden jatkumossa Tobey McGuire -Hämähäkkimiehillä on jossain määrin sama rooli kuin Reeve-Teräsmiehillä on aiheen myöhempien tulkintojen rinnalla. Kyseessä oli hahmon ensiesiintyminen suuren budjetin elokuvassa, ja ne näyttivät yhden version siitä miten tietyt asiat valkokankaalla tuli tehdä, tai miten niitä ei tullut tehdä.<br />
<br />
Kun nyt käsittelyssä olevat Garfield-Hämähäkkimiehet laitettiin tulille, onkin selvää käsikirjoittajien tajunneen etteivät he voi tehdä nimisankarin syntytarinaa uudestaan samalla tavalla. Elokuva tekeekin pitkin matkaa irtiottoja kanoniseen Hämähäkkimies-loreen ja samalla hahmon sarjakuvahistoriaan.<br />
<br />
Merkittävä juonellinen pokkeama elokuvassa liittyy Peterin vanhempiin. Sarjakuvissa hahmot on perinteisesti pidetty kokolailla taka-alalla. Eräässä julkaistussa tarinassa näistä tosin tehtiin salaisia agentteja, jotka lopussa päättävät jättää vaarallisen elämänsä ja perustaa perheen Peterin äidin tajuttua olevansa raskaana.<br />
<br />
Amazing Spider-Man -elokuvissa näistä ei tehdä aivan salaisia agentteja, mutta paljoa ei tästä puutu. Paljastuu nimittäin, että se joka tässä versiossa Peterin voimat mahdollistavan tieteellisen keksinnön takana aikanaan oli, on itse asiassa Peterin isä. Tähän juonikuvioon liittyy myös Peterin vanhempien kuolema hämärissä olosuhteissa.<br />
<br />
Ben-setänä elokuvassa nähdään <i>Martin Sheen</i>, jonka tulkinnassa hahmosta on huomattavasti enemmän särmää kuin Raimi-elokuvissa nähdyssä <i>Cliff Robertsonin</i> sympaattisessa versiossa. Luodin Ben mahaansa kuitenkin jälleen saa, ja Peter joutuu opettelemaan nöyryyttä, ei kuitenkaan yhtä suurella tai ainakaan samanlaisella painotuksella kuin aiemmassa elokuvassa.<br />
<br />
Kokonaan oma lukunsa on elokuvan May-täti. Ylipäätään May Parkerin hahmon kehittyminen eri elokuvaversioiden myötä on kohtalaisen mielenkiintoinen prosessi. Samalla tavalla kuin Teräsmiehen kasvattivanhemmat, on May-täti nimittäin jokaisen version myötä vain nuorentunut.<br />
<br />
1970-luvun Hammond-Hämähäkkimiehissä esiintynyt May-täti oli melko etäiseksi jäävä hahmo, jolla ei kahdessa tv-elokuvassa edes ole kovin montaa yhteistä kohtausta ottopoikansa kanssa. McGuire-elokuvissa hahmolle on annettu enemmän tilaa, ja vaikka tulkinta onkin uskollinen sarjakuvaversiolle, ei se tee siitä kovin kiinnostavaa.<br />
<br />
Amazing Spider-Manissa May-tätiä on selvästi nuorennettu, ja <i>Sally Field</i> tekeekin varsin onnistuneen tulkinnan hahmosta: selvästi jo myöhäiseen keski-ikään ehtineen naisen, jossa on kuitenkin vielä tulta ja tappuraa. Tämä ei toki ole yllätys, onhan 1970- ja 1980-luvuilla merkittävimmät elokuvaroolinsa tehneen Fieldin tavaramerkki nimenomaan elämänmakuiset, realistiset naishahmot. Fieldin omat arviot näyttlijäsuorituksestaan ovatkin sitten vähemmän mairittelevia.<br />
<br />
Uusimmassa versioissa tämä kehitys on viety jo toiseen äärimmäisyyteen. Niissähän May-tätinä nähdään Tony Starkia selkeästi sillä silmällä katseleva <i>Marisa Tomei</i>, jolle edes f-sana ei ole tuntematon. Itse asiassa allekirjoittaneella meni <b>Civil War</b> -elokuvaa katsoessa ensi alkuun täysin ohi kuka Peterin tulevaisuudesta Tonyn kanssa keskusteleva kuuma tapaus edes on.<br />
<br />
Toisaalta on myönnettävä, että kaksi viimeisintä versiota päivittävät tarinaa kiitettävällä tavalla lähemmäs nykyaikaa. Vaikka kuvio lienee ollut 1960-luvulla järkeenkäypä, ei nykyisin ole kovin uskottavaa, että teini-ikäisellä pojalla olisi kasvattivanhempanaan elämässä nippa nappa kiinni oleva hauras vanhus.<br />
<br />
J. Jonah Jamesonia ei Amazing Spider-Maneissa sen sijaan nähdä edes yhden karjaisun, sikarinsavun pöllähdyksen tai viiksikarvan vertaa, vaan hahmo on mukana ainoastaan yhden yksirivisen sähköpostin verran. Näin siitä huolimatta että Peter tässäkin versiossa myy Hämähäkkimies-kuviaan Daily Buglelle. Toisaalta on hyvä että kuviolle ei panna enää paljoakaan painoa, siitä kun on puhelinkameroiden myötä tullut aina vain epäuskottavampi.<br />
<br />
Elokuvien konnakaarti on kauniisti luonnehdittuna epätasainen. Ykköselokuvassa nähtävä <i>Rhys Ifans</i> tekee kiitettävän sympaattisen Curt Connorsin, mutta sortuu Liskona ylinäyttelemiseen. Kakkoselokuvassa alku- ja loppupuolella esiintyvä Sarvikuono sen sijaan onnistuu olemaan kiitettävän hauska venäläisidiootti.<br />
<br />
Jälkimmäistä elokuvaa on kritisoitu juonellisesta tempoilusta, ja totta onkin, että se ei tunnu osaavan päättää kuka elokuvan pääpahis on. <i>Jamie Foxx</i> esiintyy elokuvassa Hämähäkkimieheen pahan fanikompleksin kehittävänä, lähinnä B. Virtasen mieleen tuovana perusinsinöörinä, josta kehittyy tarinan myötä kiitettävän vaikuttava, Watchmenin Tohtori Manhattanin mieleen tuova sini-ihoinen Elektro.<br />
<br />
Jos Foxxin Elektrossa onkin aitoa riipaisevuutta, huomattavasti huonommin onnistuu Peterin ja Harry Osbornin välille kehitettävä ihmissuhdekuvio. Harry on elokuvassa perinnölliseen sairauteen kuolemassa olevan miljardööri Norman Osbornin poika sekä Peterin lapsuudenystävä. Itseäni tosin jäi askarruttamaan missä täysin eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat Peter ja Harry olisivat voineet lapsena tavata. Myös tapa, jolla ystävysten välille saadaan aikaiseksi välirikko, tuntuu pakotetulta.<br />
<br />
Siinä missä <i>Dane DeHaanin</i> Harry on rakennettu huonosti. huomattavasti paremmin hän istuu Vihreän Menninkäisen rooliin, pessen itse asiassa mennen tullen <i>Willem Dafoen</i> version ensimmäisestä Spider-Man -elokuvasta. Juonellisesti tarina kuitenkin loikkii, ja Harryn muuttuminen käkättäväksi superpahikseksi, jotta palaset saadaan oikeisiin asentoihin elokuvan lopun lähestyessä, oikoo melkoisesti mutkia. <br />
<br />
Logiikka heittää elokuvissa muutenkin iloisesti häränpyllyä, mitä tulee siihen miten fysiikka tai kemia toimivat. Kummankin elokuvan loppuväännöissä katsojan on yksinkertaisesti laitettava aivonsa pois päältä jottei nyrjäyttäisi niitä. Toisaalta realismi ei ole koskaan ollutkaan supersankarielokuvien vahvuus.<br />
<br />
Tätä kautta päästään kätevästi kysymykseen sankarin seittisingoista, jotka Peter alkuperäistarinan mukaan rakensi itse huoneessaan. Hammond-Hämähäkkimiehet seurailivat tässä suhteessa sarjakuvaversiota, mutta lopputulos ei ollut järin uskottava. McGuire-versiossa seittisinkokysymys ratkaisiin selittämällä kyseessä olevan osa Peterin mutaatiota, ja viimeisimmässä, Holland-versiossa siten, että koko hypertekninen puku on Tony Starkin rakentama.<br />
<br />
Garfield-Hämähäkkimies tasapainoilee tässä suhteessa perinteisen ja modernin rajalla. Orgaaninisista seittisingoista on nyt siirrytty takaisin mekaanisiin, mutta voimansa Peter saa jälleen geenimuokatun hämähäkin pistosta. Mukana toki on viittaus orgaanisiin versioihinkin. Peterin hoippuessa kylpyhuoneeseen pian voimansa saatuaan ja puristaessaan hammastahnatuubia liian voimakkaasti on tuloksena peilille lennähtävä valkoinen lasti.<br />
<br />
Ehdottomasti suurimmat elokuvan ottamat vapaudet liittyvät Peter Parkerin hahmoon ja <i>Andrew Garfieldin</i> tulkintaan tästä. Kuten sanottua, on ymmärrettävää, etteivät tekijät voineet mielestään toistaa ensimmäisen Spider-Manin asetelmia liian suoraan, ja halusivat erottautua siitä mahdollisimman paljon. Tämä pätee myös Peterin hahmoon, ja tässä tapauksessa tuota irtiottoa on mielestäni liikaa.<br />
<br />
Elokuvan Peter ei ole rillipäinen kiusattu lukutoukka, ja ainoa viittaus siihen että hänellä olisi vaikeaa koulussa liittyy Flash Thompsonin hahmoon. Tästä on tehty elokuvassa tehty jääkaappia muistuttava appelsiinikainalo, joka ei esiinny mukana paria kohtausta enempää. Skeittilautoineen ja muun habituksensa puolesta Garfieldin Peter tuokin lähinnä mieleen amisnuorukaisen.<br />
<br />
Sinänsä realistista, elokuvan Peterillä vaikuttaakin olevan enemmän ongelmia kotonaan, etenkin tämän voimien puhjettua, ja pitkin elokuvia hän törmäilee ympäristönsä kanssa tavalla joka tekee hänestä pitämisestä vaikeaa. Viimeistään kakkoselokuvan alkupuolella on katsojalle selvää, että kyseessä <i>ei </i>ole tuntemamme Peter.<br />
<br />
Kaikki tämä tekee toki luontevammaksi Hämähäkkimiehen huulenheiton taistelun lomassa, vaikka näin toki menetetäänkin se, että supersankarin tulisi olla luonteeltaan mahdollisimman erilainen kuin siviiliminänsä. Kieltää ei kuitenkaan voi, että Garfield tekee ehkä parhaan valkokankaalla koskaan nähdyn Hämähäkkimiehen. <br />
<br />
Jos Andrew Garfieldin amispoikacharmi ei minuun purrutkaan, toisin on Gwen Stacyn laita, jossa roolissa elokuvassa nähdään <i>Emma Stone</i>. Ottaen huomioon hahmon roolin Hämähäkkimies-kaanonissa, onnistuu Stone tekemään yllättävän hyvän Gwen Stacyn sekä siirtämään hahmoon liitetyn liki ylimaallisen enkelimäisyyden valkokankaalle.<br />
<br />
Pieniä muutoksia alkuperäistarinaan on toki tehty, ja lukiota käyvä Gwen on ensimmäisen elokuvan alkaessa harjoittelijana Oscorpissa, jonka ympärille kaikki tieteellinen juoniaines kummassakin elokuvassa rakentuu. Gwenistä onkin tehty elokuvassa huomattavasti Peteriä älykkäämpi, ja hahmojen suhdetta kuvaa hyvin Stonen oma kommentti siitä että Peter on parivaljakon muskelit, Gwen sen aivot.<br />
<br />
Myös juonellisesti elokuva keskittyy sarjakuvista tuttuun Gwen Stacyn saagaan. Vaikka tarjoaakin oivan tarina-aihion, on tällä myös varjopuolensa. Jokainen joka tuntee sarjakuvatarinan arvaa niin kapteeni Stacyn kuin Gweninkin kohtalon elokuvissa. Itselleni jälkimmäisen elokuvan viimeinen puolituntinen oli jopa harvinaisen piinallinen kokemus ja verrattavissa auto-onnettomuuden seuraamiseen. Tiedät mitä on tulossa, mutta sinulla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia estää sitä.<br />
<br />
Kieltää ei kuitenkaan voi, etteivätkö kaksi Amazing Spider-Mania olisi tiivis, kompakti paketti. Tietyssä mielessä ne ovat eräänlainen hahmon "origin story", jälkimmäisen elokuvan päättyessä tilanteeseen, josta sarjakuvalehtien sivuilta tuntemamme hahmo olisi voinut syntyä. Kakkoselokuvan loppuun on jopa onnistuttu rakentamaan sarjakuvista tuttu kuvio, Peterin päättäessä masentuneena luopua sankarin urastaan.<br />
<br />
Columbialla oli jälkimmäisen elokuvan aikoihin suunnitelmissa jatkaa sarjaa ja luoda hahmon ympärille kokonainen franchise, joka olisi kilpaillut MCU:n kanssa. Kakkoselokuvaan olikin ripoteltu kiitettävästi aineksia tulevissa osissa hyödynnettäväksi. Toisin kuitenkin kävi. Kolmannen elokuvan suunnittelu mutkistui, ja kaksi vuotta jälkimmäisen Amazing Spider-Manin jälkeen käynnistynyt hanke Venomin omasta spin-offista irrotettiin kaikista yhteyksistä muihin elokuviin.<br />
<br />
Lopullisena niittinä Andrew Garfieldin uralle Hämähäkkimiehenä voi pitää Marvelin ja Sonyn vuonna 2015 tekemää sopimusta jonka mukaan Marvelilla on oikeus käyttää hahmoa osana MCU:ta, siitä huolimatta että sen elokuvaoikeudet pysyvät Sonylla. Hahmon ilmestyessä fanien yllätykseksi Civil Warin traileriin ja hihkaistessa "<i>Missed me?</i>" oli digitaalisen naamarin takana jo uusi mies, ja Hämähäkkimiehestä tullut nuorempi kuin mitä hän oli koskaan elokuvauransa aikana ollut.Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-53648841305986672672019-03-10T11:02:00.000-07:002019-03-11T16:00:04.653-07:00Cosmic nostalgia<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg9WGw2OkTF6J5QPwC9qUHKf_U6BpnYsR1fJ63qTxuj2meU_waS3qgcI-LWnAB-h3w1g0vbRaYzw4hdfIVNVGdvixNTbyJgKZiFE7jMHxtR5v2RCCN4i_mLanDA5OJQ6vj2_kJhAppZnvdL/s1600/MV5BMTE0YWFmOTMtYTU2ZS00ZTIxLWE3OTEtYTNiYzBkZjViZThiXkEyXkFqcGdeQXVyODMzMzQ4OTI%2540._V1_.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1081" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg9WGw2OkTF6J5QPwC9qUHKf_U6BpnYsR1fJ63qTxuj2meU_waS3qgcI-LWnAB-h3w1g0vbRaYzw4hdfIVNVGdvixNTbyJgKZiFE7jMHxtR5v2RCCN4i_mLanDA5OJQ6vj2_kJhAppZnvdL/s320/MV5BMTE0YWFmOTMtYTU2ZS00ZTIxLWE3OTEtYTNiYzBkZjViZThiXkEyXkFqcGdeQXVyODMzMzQ4OTI%2540._V1_.jpg" width="216" /></a></div>
<div class="MsoNormal">
<b><span lang="EN-GB">Captain Marvel (2019) is the first Marvel
superhero movie with a woman in the lead. Previous similar case was DC's Wonder Woman (2017), which I failed to see on the big screen, despite my best efforts.
Captain Marvel, however, I managed to see at the premiere. This is an English
version of the movie review I published in Finnish on this blog mere
hours after the premiere.<o:p></o:p></span></b></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span lang="EN-GB">Captain
Marvel is a classic Marvel superhero originally from 1960's, but there has been
numerous incarnations of the character over the decades. They have in turn continued
their adventures under a different name, resulting into a rather confusing
tangle of characters, and history between them.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span lang="EN-GB">To make
things even more complicated, there is a completely different Captain Marvel as
well. The character begun his adventures in 1940's in comic books by Fawcett Publications.
The character became popular, and was soon in the teeth of National Comics, the
publisher of Superman. National claimed Captain Marvel to be a copy of
Superman, resulting into a years long legal fight. Eventually, Fawcett got fed
up, stopped publishing superhero comics altogether, and sold the character to
its rival, now called DC Comics.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span lang="EN-GB">Captain
Marvel stayed as a part of DC's superhero roster until Marvel Comics sued DC in
turn, claiming they owned the name, because they had their own Captain Marvel
now, and DC's hero had remained unused for too long. As a result DC was forced
to change the name of its character to "Shazam", which is the word Captain
Marvel used to turn into a superhero. The movie of the same name that's about
to hit theatres soon is based on this character.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span lang="EN-GB">The first Marvel
Comics' Captain Marvel was Mar-Vell, a member of Kree space race.
The Avengers came into the contact with the character, which led them to a cosmic
slugfest, both with human resembling Kree, as well as vile, shape-shifting Skrulls. Eventually Captain Marvel died of cancer, somewhat atypically for a superhero,
and remains one of the few Marvel characters not yet brought up from the grave.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span lang="EN-GB">Since then,
Captain Marvel has been a white woman as well as a black one, as the writers
have tried to keep up with the changing times. The most popular of the modern
versions is probably the former one, an ex US Air Force officer Carol Danvers,
who is also the one holding the title at the moment. It is also the version the
Captain Marvel movie now in theatres in based on.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span lang="EN-GB">Most people
I spoke with about Captain Marvel before the premiere had high expectations of the
film. A big reason for this was the fact this was indeed the first time there
would be a Marvel superhero movie with a woman in the lead. As we all know, we
never got to see a Black Widow movie, or one of her and Hawkeye, which is
why their characters were so thin in the Avengers movies. In fact, when it comes to MCU, women in general have mostly been in the sidelines.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span lang="EN-GB">I admit being sceptical about the film, partly due to all of the pre-hype. Not because there was a woman in the lead, but because I had seen over the years way too many superhero origin story movies
with the same formula. Superhero gets one's powers, learns to use them, grows
as a person and finally beats up the main villain. <b>Wonder Woman</b> (2017) for example was
a something of a disappointment for me, even though I am a big fan of the
character.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span lang="EN-GB">They could
have made such a Captain Marvel movie, as well. With basic Marvel's baddies like
the Skrulls around, there would have been an ideal opportunity to make a
story in which the titular hero beats them as well as the big main Skrull
bad guy at the end, saving the Earth. Therefore I am pleased to say Captain
Marvel avoids these pitfalls quite nicely, and manages to be a refreshingly
different kind of a superhero movie. It even succeeds to surprise the viewer a
few times, since everything is not what it seems in this movie.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span lang="EN-GB">Chronologically,
the narrative has been broken up in the film. The viewer gets dropped in the
middle of the action, into the life of <i>Brie Larson's</i> character as a Kree, a life
she remembers only for the past six years. As the movie progresses we get to
know who and what she really is. <o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span lang="EN-GB">The
character's origin story and the growth as a person are there, but done in different
way than usually. It seems the writers of the movie realized the audience has
seen the same story countless times already. They only need to refer to the
childhood of the character, and the audience knows how to join to the dots to
form the whole picture themselves.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span lang="EN-GB">In the
course of the past ten years, Marvel has showed an admirable diligence as it
has built a cinematic universe of movies that work together seamlessly. However,
with some of the movies it is hard not to sense a feeling of staleness, simply
because you can tell the same story only so many times. For me <b>Ant-Man</b> and the
<b>Guardians of the Galaxy</b> movies, as well <b>Ragnarök </b>have been breaths of fresh air.
Therefore it is positive Captain Marvel's strong points lie in the same
direction.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span lang="EN-GB">Whether or
not the character's gender plays a role in the movie is a hard thing to
define. One could quite easily to see a man in the role, because what the
titular character does in the movie has nothing to do with gender. However, there
are a couple of scenes where the question of gender plays an important role, for example as
the character picks herself up from the floor near the end of the movie. I
would even call it a key scene. I also noticed one reference to the criticism expressed
by male fans claiming that Brie Larson doesn't smile enough.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span lang="EN-GB">Still, as I
watched the movie as an assumed male I didn't feel any way not belonging to a target
audience, or that it was intended primarily for women. Reason for this may be
the lack of any kind of romantic sub-plot, something that seems to be a must in
movies these days. Therefore, the film's two-hour-long duration was more or
less tightly-packed action, with the just right amount of sentimentality
involved.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span lang="EN-GB">When it
comes to gender, it is also noteworthy that Brie Larson's character wasn't objectified
or even sexualized at any point. The costume used by her is commendably
functional, and the movie doesn't include a single unnecessary clothes change or
shower scene. In the absence of a romantic sub-plot there isn't a compulsory bedroom
scene either. The film even passes the Bechdel test with flying colors.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span lang="EN-GB">The film being set in 1990's has gathered understandable attention among the fans
and media. The film contains a nice amount of references to the era, and even though they
could have used it even more, it was most likely a wise decision not to overdo
it. There is a lot of nostalgia especially in the early part of the film, as
the titular character crashes into the Blockbuster video store, these days
better known as Netflix. The nostalgia can also be heard on the soundtrack, most successfully
in a scene where the hero kicks some ass with the <i>No Doubt's</i>
"Just A Girl" paying in the background.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span lang="EN-GB">Brie Larson
plays a tough, hard-bitten, human character who is not
dolled up and is delightfully far from the stereotypes reserved for women
in adventure movies. Equally important in the movie is the character of young
Nick Fury, and <i>Samuel Jackson</i> manages to steal
many of the scenes he is involved in. What makes the film work is the undeniable chemistry
between the two characters. As I've understood, Larson
and <st1:city w:st="on"><st1:place w:st="on">Jackson</st1:place></st1:city>
became friends during the filming.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span lang="EN-GB">The rest of
the cast is largely overshadowed by this duo, including the bad guys. In fact,
the movie doesn't even include one main villain, only a number of individuals
who do what they do, all for their own reasons. The film also plays with genre
clichés and expectations based on other similar movies.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span lang="EN-GB">The
character's origin story follows the comic book version quite faithfully, even
though taking liberties necessary for the character to sit in with the cosmic
storyline rapidly approaching its conclusion in <b>Endgame</b>. The movie is also a nice prequel for the other MCU movies,
and tells what happened before <b>Iron Man</b> (2008), including where, how and by
whom Nick Fury lost his eye.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<span lang="EN-GB">And
naturally, the movie includes <i>Stan Lee's</i> last, very fitting cameo. A tear escaped
my eye, as the movie was already progressing with full speed, as I realized
that was it. Safe travels, Uncle Stan. The opening titles also include a
beautiful, funny Stan Lee tribute, that was given a spontaneous applause in the premiere. The same was heard
after the ending titles.<o:p></o:p></span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<span lang="EN-GB">As hard as it is for and old DC fan to admit, it
seems Marvel is indeed becoming victorious in the cinematic fight between the
two comics giants. While DC continues to make basic action movies and doesn't
even want to create a single universe, merely to produce movies that make money,
it seems Marvel is genuinely trying keep up with the times air and to responding
to the needs of its audience. The two <b>Deadpool </b>films and now Captain Marvel are
a proof of that.</span>Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-23916501406890666442019-03-06T18:51:00.000-08:002019-03-10T12:06:51.514-07:00Kosmista nostalgiaa<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj1jxTp4vGFf1P1SRdxZ08zb9LkXr6shlb80o7pjG8a8CbtdtmoviFCFKKr8yONEvFPaebbD-cnPeGLH4arPXICxRVZZCCoKSLpCkqRluEUKCVqvIzh6cSON4ULxjN-1f9VVDP7NJTL5mtM/s1600/MV5BMTE0YWFmOTMtYTU2ZS00ZTIxLWE3OTEtYTNiYzBkZjViZThiXkEyXkFqcGdeQXVyODMzMzQ4OTI%2540._V1_.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1081" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj1jxTp4vGFf1P1SRdxZ08zb9LkXr6shlb80o7pjG8a8CbtdtmoviFCFKKr8yONEvFPaebbD-cnPeGLH4arPXICxRVZZCCoKSLpCkqRluEUKCVqvIzh6cSON4ULxjN-1f9VVDP7NJTL5mtM/s320/MV5BMTE0YWFmOTMtYTU2ZS00ZTIxLWE3OTEtYTNiYzBkZjViZThiXkEyXkFqcGdeQXVyODMzMzQ4OTI%2540._V1_.jpg" width="216" /></a></div>
<div class="MsoNormal">
<b style="mso-bidi-font-weight: normal;">Captain Marvel (2019)
on ensimmäinen naispuolisesta Marvelin supersankarista kertova sooloelokuva. Edellinen
vastaava oli DC-yhtiön Wonder Woman (2017), jota en päinvastaisista aikeistani
huolimatta ehtinyt näkemään isolta kankaalta lainkaan. Captain Marvelin sen sijaan
näin jo ensi-illassa. Blogini muutamasta aiemmasta kirjoituksesta poiketen
luvassa onkin tuoreemmanpuoleinen elokuva-arvio.<o:p></o:p></b></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Kapteeni Marvel on klassinen, Marvel-yhtiön sarjakuvasankari
alun perin jo 1960-luvulta, mutta hahmosta on nähty vuosikymmenten varrella
lukuisia eri inkarnaatioita. Nämä ovat sittemmin jatkaneet seikkailujaan eri
nimellä, niin että lopputuloksena on melkoisen sekavia vyyhti hahmoja, ja niiden
välistä historiaa.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Jotta asia olisi vielä monimutkaisempi, on olemassa myös
kokonaan toinen, DC:n Kapteeni Marvel. Hahmo aloitti seikkailunsa
Fawcett-yhtiön lehdissä 1940-luvulla, mutta joutui Teräsmiestä julkaisevan
National Comicsin hampaisiin. Yhtiö väitti Kapteeni Marvelin olevan Teräsmiehen
kopio, ja asiasta käyty oikeustaistelu kesti vuosia. Lopulta Fawcett kyllästyi
koko touhuun, lopetti supersankarisarjakuvien julkaisun tyystin ja möi hahmonsa
nimensä DC:ksi muuttaneelle kilpakumppanilleen.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Husaarinviittainen Kapteeni Marvel pysyi osana DC:n
supersankaritallia, kunnes Marvel Comics puolestaan haastoi sen oikeuteen
vedoten siihen, että se omisti nyt kyseisen, nimen, koska sillä oli oma Kapteeni Marvelinsa, ja DC:n sankari
oli ollut liian kauan käyttämättömänä. DC:n olikin lopulta pakko vaihtaa oma hahmonsa
nimi muotoon Shazam, joka on sana jolla Kapteeni Marvel supersankariksi muuttui.
Tähän hahmoon pohjautuu piakkoin elokuvateattereihin saapuva samanniminen elokuva. <span style="mso-spacerun: yes;"> </span><span style="mso-spacerun: yes;"> </span><span style="mso-spacerun: yes;"> </span><span style="mso-spacerun: yes;"> </span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Ensimmäinen Marvelin Kapteeni Marvel oli kree-avaruusrodun
edustaja Mar-Vell, johon törmäämisen kautta Kostajat päätyivät osaksi melkoisia
kosmisia turpakäräjiä sekä ihmistä muistuttavan kree-rodun että inhojen muotoaan
muuttavien skrullien kanssa. Aikanaan Kapteeni Marvel kuoli, supersankarille
epätyypilliseen tapaan syöpään, ja hän lienee Marvelin ainoita hahmoja jota ei
ole herätetty uudestaan henkiin.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Sittemmin Kapteeni Marvel on ollut milloin valkoinen, milloin musta nainen,
käsikirjoittajien seuraillessa aikaansa ja sen virtauksia. Moderneista
versioista suosituin lienee näistä ensiksimainittu, Kostajissa vaikuttanut
entinen USA:n ilmavoimien upseeri Carol Danvers, joka seikkailee hahmona tälläkin
hetkellä, ja johon myös nyt ensi-iltansa saava elokuva perustuu. </div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Elokuvaan on fanien keskuudessa ladattu melkoisesti
odotuksia, ei vähiten siksi, että kyseessä tosiaan on ensimmäinen kerta kun nainen pääsee Marvel-elokuvassa pääosaan. Mustan Lesken tai hänen ja
Haukansilmän elokuvaahan emme koskaan nähneet, mistä syystä näiden hahmot
jäivät Kostajien elokuvissa ohuiksi. Ollaksemme tarkkoja, kun katsoo
MCU:n ydintä, ovat naiset olleet siinä kokolailla paitsiossa muutenkin. </div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Myönnan että olin elokuvan suhteen jossain määrin skeptinen,
osaksi nimenomaan ennakko-hypen vuoksi. Lisäksi olen vuosien varrella ja
etenkin viime aikoina nähnyt turhan monta saman kaavan mukaan rakennettua
supersankarin syntytarinaa, jossa tämä saa voimansa, harjaantuu käyttämään
niitä, kasvaa ihmisenä ja lopussa ottaa yhteen megapahiksen kanssa. Esimerkiksi
Ihmenaisen oma elokuva oli minulle tästä syystä pienoinen pettymys, vaikka
kuinka hahmon fani olenkin.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Tällainen olisi Kapteeni Marvelistakin voitu rakentaa. Skrullien
tapaisten Marvelin kestopahiksien mukanaolo olisi tarjonnut jopa ihanteelliset mahdollisuudet
tarinaan jossa nimihahmo ottaa lopussa yhteen lopussa skrull-megapahiksen
kanssa ja pelastaa maapallon. Ilolla kuitenkin voin kertoa että Captain Marvel välttää
nämä sudenkuopat, ja onnistuu olemaan piristävän erilainen supersankarielokuva. Se onnistuu jopa yllättämään katsojansa muutamaan kertaan,
sillä kaikki ei ole elokuvassa sitä miltä aluksi näyttää.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Kronologisesti kerronta on elokuvassa rikottu niin, että
katsoja tipautetaan keskelle toimintaa, avaruudessa kreenä elävän <i>Brie Larsonin</i>
henkilöimän nimihahmon elämää, jota hän ei muista kuin kuusi vuotta taaksepäin.
Vasta elokuvan myötä kelataan auki kuka hän oikeastaan on. Hahmon syntytarina
ja kasvaminen ovat siis toki mukana, mutta totutusta poikkeavalla tavalla. Tulee
väkisinkin olo, että käsikirjoittajat ovat tajunneet yleisön nähneen saman
tarinan jo lukemattomia kertoja ennenkin, jolloin esimerkiksi hahmon lapsuuteen
ei tarvitse kuin viitata. Katsojat osaavat yhdistää pisteet ja muodostaa koko
kuvan itsekin.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Marvel on rakentanut kuluneen vuosikymmenen aikana kiitettävällä
uutteruudella elokuvauniversumia, jonka palaset toimivat yhdessä saumattomana kokonaisuutena.
Kuitenkin joitakin siihen kuuluneita teoksia katsoessaan ei ole voinut välttyä tunkkaisuuden
tunnulta, sillä saman tarinan voi kertoa vain tietyn määrän kertoja. Raikkaita tuulahduksia tähän ovat tuoneet <b>Ant-Man</b> ja <b>Guardians of the Galaxy</b>
-elokuvat jatko-osineen sekä Thorin ja Hulkin tuore yhteisrymistely. Näin onkin
positiivista, että Captain Marvel panostaa nimenomaan kosmiseen osastoon sekä huumoriin.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Sitä miten hahmon sukupuoli elokuvassa näkyy on vaikea
määrittää. Periaatteessa roolissa olisi aivan hyvin voinut nähdä miehen, sillä se mitä
päähenkilö elokuvassa tekee ei juurikaan ole tekemistä sukupuolen kanssa. Muutamissa kohtauksissa sukupuolella on kuitenkin iso merkitys, nimihahmon esimerkiksi kerätessä
itsensä lattialta elokuvan loppupuolella. Väittäisin jopa kyseessä olevan koko elokuvan avainkohtaus. Lisäksi olin havaitsevinani yhden
viittauksen, jossa kommentoitiin miespuolisten fanien esittämää kritiikkiä
siitä, ettei Brie Larson hymyile tarpeeksi. <span style="mso-spacerun: yes;"> </span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Itse en miesoletettuna kuitenkaan kokenut etten olisi ollut
elokuvan kohdeyleisöä, tai että se olisi suunnattu vain naisille. Mahdollisesti
tämä johtuu siitä, että elokuva ei myöskään sisältänyt minkäänlaista romanttista
sivujuonta, jollaisen mukanaolo tuntuu olevan nykyisin melkeinpä lähtöoletus. Elokuvan
parituntinen kesto onkin melko tiivistä toimintaa josta on leikattu turhat
läskit pois, sentimentaalisuutta kokonaan kuitenkaan unohtamatta.<br />
<br />
Sukupuolesta puhuttaessa huomionarvoinen seikka on toki sekin, ettei Brie Larsonin roolihahmoa positiivista kyllä, esineellistetty tai edes seksualisoitu elokuvan missään vaiheessa. Hahmon elokuvassa käyttämä puku on kiitettävän funktionaalinen, eikä mukana ole esimerkiksi yhtään turhaa vaattaidenvaihto- tai suihkukohtausta. Romanttisen sivujuonen puuttuessa myös pakollinen sänkykohtaus loisti poissaolollaan. Elokuva läpäisee jopa Bechdelin testin.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Fanien keskuudessa sekä mediassa on kiinnitetty
ymmärrettävää huomiota elokuvan sijoittumiseen nykyhetken sijasta 1990-luvulle.
Tätä hyödynnetäänkin kiitettävästi, ja vaikka aiheesta olisi epäilemättä
saanutkin enemmän irti, lienee hyvä että tuohon ei juututtu liiaksi. Ajankuvaa
on mukana etenkin alkupuolella, päähenkilön rysähtäessä
Blockbuster-videovuokraamoon. Nykyisinhän samainen yhtiö tunnetaan Netflixinä. Nostalgia
kuuluu myös elokuvan musiikissa, onnistuneimmin kohtauksessa, jossa nimisankari
laittaa niin sanotusti haisemaan <i>No Doubtin</i> "Just A Girlin" tahdissa.
</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Roolisuoritukset elokuvassa toimivat kautta linjan. Brie
Larson on kovapintaisuudessaan yllättävänkin kaukana seikkailuelokuvan naispuolisista
stereotyypeistä. Yhtä iso rooli on nuorta Nick Furya esittävällä <i>Samuel
Jacksonilla</i>, ja hän varastaakin monet kohtauksista jossa on mukana. Se minkä
varassa elokuva toimii onkin nimenomaan Larsonin ja Jacksonin välinen kemia. Suuri
ansio tässä lienee sillä, että näyttelijöistä ehti kuvausten aikana tulla
siviilissäkin ystävät.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Elokuvan muut henkilöhahmot jäävät kokolailla näiden kahden
varjoon, mukaan luettuna pahisosasto. Jos tarkkoja ollaan, elokuvassa ei oikeastaan
ole perinteistä isoa megapahista lainkaan, ainoastaan joukko olentoja jotka
etevät mitä tekevät, kukin omista syistään. Siinä niin ikään leikitellään lajityypin
kliseillä sekä odotuksilla, joiden pohjana ovat muut vastaavat elokuvat.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Juonellisesti hahmon syntytarina seurailee kiitettävän
uskollisesti sarjakuvatarinoiden versiota, kuitenkin niin että hahmo istuu
parhaillaan syntymässä olevaan Marvelin kosmisen rymistelyyn ja etenkin ensi
kuussa elokuvateattereihin saapuvaan <b>Endgameen</b>. Se toimiikin kiitettävänä
esiosana sille mitä MCU:ssa tapahtui ennen Rautamiehen elokuvaa. Elokuva myös
paljastaa missä, miten ja kenen toimesta Nick Fury menetti silmänsä. </div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Luonnollisesti mukana on myös <i>Stan Leen</i> viimeinen cameo,
joka on erittäin, sanoisimmeko asiaankuuluva. Pieni kyynel tirahti
silmäkulmastani siinä vaiheessa kun toiminta jo jatkui kiivaana, tajutessani
että se oli siinä. Hyvää matkaa, Stan-setä. Alkuteksteissä on niin ikään mukana
kaunis ja hauska kunnianosoitus, joka keräsi ensi-iltayleisöltä spontaanit
aplodit. Samanlaiset kuultiin myös lopputekstien jälkeen<span style="mso-spacerun: yes;"> </span></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Niin vaikea kuin kaltaiseni vanhan DC-fanin onkin sitä
myöntää, näyttää Marvel lopullisesti olevan nousemassa niskan päälle kahden
sarjakuvajätin välisessä elokuvataistossa. Siinä missä DC jatkaa perus-toimintaelokuvien
tekoa, eikä tunnu edes haluavan luoda yhtä universumia, ainoastaan tehdä elokuvia jotka tuottavat, Marvel tuntuu aidosti haistelevan ilmassa olevia
tuulia ja vastata katsojakuntansa tarpeisiin. Sen ovat kaksi Deadpoolin elokuvaa
sekä nyt Captain Marvel osoittaneet.</div>
Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-46937254640136509702019-02-24T13:37:00.000-08:002019-03-05T02:45:46.949-08:00Kryptonin pojan ihmissuhdeongelmat<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEimBPR0_iaBvt5buadTQ6btj2iJdzVvEfOL-WLydhGTN7TeP64t15eRsWHL3HeELWsOXjXbTKfF_FIEGVZkeqfnnweBj0gfZH8qsZncyT9bvZc_pHywX1T9m3vk6VAA24SDPJCo5m-w-YgJ/s1600/Superman_Returns.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1256" data-original-width="861" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEimBPR0_iaBvt5buadTQ6btj2iJdzVvEfOL-WLydhGTN7TeP64t15eRsWHL3HeELWsOXjXbTKfF_FIEGVZkeqfnnweBj0gfZH8qsZncyT9bvZc_pHywX1T9m3vk6VAA24SDPJCo5m-w-YgJ/s320/Superman_Returns.jpg" width="219" /></a></div>
<b>Edellisessä kirjoituksessani ruodin pahasti epäonnistunutta Vihreä Lyhty -filmatisointia <a href="https://pasikarppanen.blogspot.com/2019/02/nakematta-ei-jaa-pahuuden-tyo.html">Green Lantern</a>. Tällä kertaa tartun sitäkin varhaisempaan tuotokseen, josta oli niin ikään tarkoitus tulla uuden DC-elokuvauniversumin uljas lipunkantaja. Käsittelyssä on Bryan Singerin ohjaama Superman Returns vuodelta 2006. </b><br />
<br />
Superman Returns on Green Lanterniakin surullisempi ja harmillisempi tapaus, vaikka onkin elokuvana sitä huomattavasti parempi. Elokuva valmistui viisi vuotta Green Lanternia ennen, vaiheessa jossa DC:llä olisi vielä ollut hyvät mahdollisuudet päästä kiilaamaan Marvelin ohi. Siinsihän Rautamiehen elokuva, jota pidetään MCU:n lähtölaukauksena, vasta kahden vuoden päässä tulevaisuudessa.<br />
<br />
Elokuvan ohjaajaksi valittu <i>Bryan Singer</i> oli kuutta vuotta aiemmin räjäyttänyt pankin ensimmäisellä X-Men-elokuvalla ja oli tästä syystä epäilemättä alalla kuumaa valuuttaa. Lisäksi puhuttiin supersankarista, joka on monessakin mielessä isoin DC:n tykki. Teräsmiehestä oli vuosien saatossa tehty useampia menestyneitä televisiosarjoja, mutta siitä kun hahmo oli edellisen kerran nähty valkokankaalla oli kulunut kaksi vuosikymmentä. Teräsmies-elokuvien sarja oli loppunut vuonna 1987 sen neljänteen osaan, jonka moni haluaisi unohtaa.<br />
<br />
Itse kuulun niihin harvoihin Teräsmiehen faneihin, jotka aidosti pitävät sarjan kolmannesta, vuonna 1983 valmistuneesta elokuvasta. Iso osa tästä johtunee siitä, että kyseessä on yksi ensimmäisiä elokuvia, jotka näin niin sanotusti isolta kankaalta, ja lienen muutenkin ollut sille tuolloin oikeassa iässä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että olen mielipiteineni vähemmistössä, ja suurin osa hahmon faneista haluaisi unohtaa huumoria enemmän sisältäneen kolmososankin.<br />
<br />
Kaksi ensimmäistä osaa olivat kuitenkin olleet paitsi kassamenestyksiä, myös fanien rakastamia klassikoita. Tätä vasten ajatus elokuvasarjan uudelleenkäynnistämisestä kakkososasta eteenpäin on saattanut tuntua asioista päättävien studiopomojen mielissä jopa loogiselta. Näin siitäkin huolimatta, että suurin osa kahden ensimmäisen Teräsmies-elokuvan materiaalista oli kuvattu jo vuonna 1978 eli lähes kolme vuosikymmentä aiemmin.<br />
<br />
<br />
Kronologisesti Superman Returns sijoittuu siis toisen, ei ensimmäisen Teräsmies-elokuvan jälkeen, johon väitteeseen itse aikanaan yllättävänkin usein törmäsin. Lois Lane on unohtanut Clarkin olevan Teräsmies, sekä viettäneensä tämän kanssa hääyön tai ainakin jotain sellaiseksi tulkittavaa pohjoisnavalla sijaitsevassa Yksinäisyyden linnakkeessa.<br />
<br />
Superman Returnissa käy ilmi, että tämän jälkeen Teräsmies oli päättänyt lähteä avaruuteen tarkastamaan onko hänen synnyinplaneettansa Krypton todellakin tuhoutunut. Se että tätä päätöstä ei elokuvassa mitenkään selitetä on sen heikoin lenkki. Viiden vuoden jälkeen Teräsmies palaa Maahan avaruuden ilmeistikin tummentamassa puvussaan, ja huomaa Loisin jatkaneen elämäänsä sekä perustaneen perheen. Elokuvan keskiössä on ennen kaikkea Teräsmiehen vaikeus sopeutua tilanteeseen.<br />
<br />
Nimenomaan tämä romanttiseksi tarkoitettu osuus on sittemmin herättänyt runsaastikin kritiikkiä. Teräsmies oli minkäänlaista selitystä antamatta poissa viisi vuotta eikä hänellä pitäisi olla mitään oikeutta haikailla Loisin perään, oli hän sitten supervoimainen kryptonilainen tai ei. Täysin vähäpätöinen ei ole sekään kakkoselokuvan lopun juonenkäänne, että se, joka Lois Lanen muistot oli tältä lupaa kysymättä pyyhkinyt, oli Teräsmies itse. Ison osan elokuvaa Teräsmies ei vaikutakaan enempää tai vähempää kuin exäänsä ja tämän poikaa vakoilevalta stalkerilta.<br />
<br />
Se missä elokuva sen sijaan onnistuu erinomaisesti, on silloitus 1970-luvun lopun Teräsmiesten ja tekoaikansa välillä. Jopa alkutekstit avaruudessa lentelevine nimirivistöineen seuraavat uskollisesti edeltäneitä elokuvia. Enemmän kuin miltään muulta, elokuva vaikuttaakin Bryan Singerin rakkaudentunnustukselta <i>Christopher Reeven </i>aikakauden Teräsmies-elokuville.<br />
<br />
Iso ansio tämän onnistumisessa lankeaa elokuvan lavastajille ja näyttelijöille. Etenkin elokuvan sisäkohtauksiin on saatu valaistuksella ja sisutuksella mukaan tunnelma, jota on vaikea luonnehtia muuten kuin "epämääräiseksi 1970-lukumaisuudeksi", siitä huolimatta että elokuva selvästi sijoittuu mukana olevan tekniikan perusteella nykyaikaan.<br />
<br />
Myös näyttelijät on valittu huolella. Pääosassa nähtävä <i>Brandon Routh</i> tekee roolissaan parhaansa. Mielestäni tuo rooli ei kuitenkaan ole näytellä varsinaisesti Teräsmiestä, vaan Christopher Reeveä näyttelemässä Teräsmiestä. Tämän hän tekeekin hyvin, ja Routhissa on mukana Reeven mieleen tuovaa siloisen poikamaista herkkyyttä. Aivan yhtä paha koheltaja kuin Reeven Clark Routh ei roolissaan tosin ole.<br />
<br />
Reeven Teräsmies edusti kuitenkin oman aikansa kauneusihannetta ja 1970-luvun lopun sarjakuvien Teräsmiestä. Kahta vuosikymmentä myöhempään, huomattavasti lihaksikkaampaan sarjakuvien Teräsmieheen tai <i>Henry Cavillin</i> maanläheisen karvaiseen roolisuoritukseen verrattuna Routhin fysiikka kalpenee pahemman kerran.<br />
<br />
Myös <i>Kevin Spacey</i> Lex Luthorina toimii, ja hän onnistuu toisintamaan Hackamanin luoman Luthorin likipitäen täydellisesti. Vanhoista tavoistaan elokuvan Luthor ei myöskään ole eroon päässyt. Näihin kuuluvat fetissi rantaviivoihin, sekä kyvyttömyys valita gangsterin seuralaiseksi soveltuvia tyttöystäviä.<br />
<br />
Kokonaan uusi lisäys kuvioon on Daily Planetin päätoimittajan Perryn Whiten veljenpoikaa ja Loisin aviomiestä esittävä <i>James Marsden</i>. Vaikuttaa siltä, että koiranpentusilmineen Marsden on tehnyt surullisiksi sivuhahmoiksi päätyvistä poikaystävistä itselleen leipäpuunsa. <i>Frank Langella</i> tekee täydellisen Perry Whiten ja <i>Sam Huntingtonin</i> Jimmy Olsen jää yhtä turhaksi sivuhahmoksi kuin <i>Marc McCluren </i>roolihahmo aiemmissa Teräsmiehissä.<br />
<br />
Pahiten elokuvan roolitus kuitenkin epäonnistuu Lois Lanen kohdalla. Siinä missä <i>Margot Kidder</i> oli roolissaan repäisevä, jopa liialliseen rämäpäisyyteen taipuvainen 1970-luvun menijänainen, vaikuttaa <i>Kate Bosworthin</i> Lois häneen verrattuna mollamaijamaisine kasvoineen häiritsevän pehmoiselta. Ilahduttavaa onkin, että kun hahmo nähtiin vastikään Supergirl-sarjassa, oli <i>Elizabeth Tullochin </i>Loisissa selvää kiddermäistä särmää.<br />
<br />
Onkin selvää, että Superman Returnsissa oli sorruttu hollywoodin helmasyntiin eli valittu naispääosaan kaunis ja ennen kaikkea aivan liian nuori näyttelijätär. Elokuvan flopattua myös elokuvan tuottajat ilmeisesti myönsivät tämän. Pitää muistaa, että Bosworth oli kuvausten aikaan 22-vuotias, mikä tarkoittaa että Teräsmiehen morsian ja Daily Planetin tähtireportteri olisi ollut Teräsmies II:n tapahtumien aikoihin 17-vuotias.<br />
<br />
Teräsmiehen ja Loisin suhteen syvempi käsittely elokuvassa vaikuttaa muutenkin kummallisen ponnettomalta, ja tehdään samanlaisen hunnun läpi tai välimatkan päästä kuin Teräsmiehen hahmonkin kuvaaminen. Käsittelemättä jää näin esimerkiksi kysymys siitä oliko Loisin muistojen pyyhkiminen oikein tai olisiko Teräsmiehellä ollut siihen oikeutta.<br />
<br />
Superman Returnsin suurin "tähti" sekä elementti, joka voimakkaimmin sitoo sen osaksi aiempia elokuvia on <i>John Williamsin</i> säveltämä Superman-teema. Jokainen kohtaus, jossa ikoniset alkutahdit soivat, saa katsojan paitsi uskomaan että mies voi paitsi lentää, myös lennättämään pienen mantereen kokoisen vuoren avaruuteen.<br />
<br />
Vaikka mukana onkin aiemmat elokuvat mieleen tuova Lex Luthorin maailmanvalloitusjuoni, on kaikki tuo alisteista Teräsmiehen ja Loisin suhteelle. Myös juonellisessa mielessä elokuvan oleellisin käänne liittyy siihen kuka Loisin pojan isä on, mikä itse asiassa lieneekin ainoa tarinan yllätys.<br />
<br />
<br />
Superman Returns ei siis ole vailla ansioita, muttei myöskään vailla vikoja. Vaikka elokuva tämän hetken näkökulmasta vaikuttaakin kummalliselta välinäytökseltä, aiempien elokuvien ja myöhempien Cavill-Teräsmiesten välissä se puolustaa paikkaansa.<br />
<br />
Vaikka itse olen kuullut elokuvasta pelkästään pahaa, vaikuttaa siltä että kriitikkoja elokuva aikanaan miellytti, ja sitä luonnehdittiin franchisen ansiokkaaksi päivitykseksi. Elokuva myös pärjäsi kiitettävästi lippuluukuilla ja tahkosi rahaa 400 miljoonan dollaria. Warnerilla olikin suunnitelmia jatko-osasta vuodelle 2009, eli Routhin Teräsmiehestä oli tarkoitus tulla, jos ei välttämättä uuden DCEU:n peruskiveä, niin ainakin oman elokuvasarjansa ensimmäinen osa.<br />
<br />
Toisin kuitenkin kävi. Elokuvan tekemä voitto ei ollut puolta miljardia dollaria voittoa odottaneelle Warnerille lopulta kylliksi, ja suunnitelmat jatko-osista uusine kyrptonilaispahiksineen ja Braniaceineen sekä Bizarroineen haudattiin. Virallisesti tuottajat vetosivat siihen ettei elokuva ollut tavoittanut kyllin isoa osaa miespuolisesta yleisöstä, mikä lienee toinen tapa sanoa että elokuva oli liian ihmissuhdepainotteinen, ja että sen olisi pitänyt sisältää enemmän näyttäviä toimintakohtauksia.<br />
<br />
Mikäli Superman Returnsia vertaa seitsemän vuotta myöhemmin valmistuneeseen <b>Man of Steeliin</b> onkin selvää sen olevan enemmän hengenheimolainen edeltäjiensä kuin seuraajansa kanssa. Vaikka kaksi ensimmäistä Teräsmiestä olivat aikanaan olleet kalleimpia koskaan tuotettuja elokuvia, on niissä mukana oleva toiminta nykynäkökulmasta varsin vaatimatonta. Man of Steelissä sen sijaan tuhottiin ympäristöä yhdessä minuutissa enemmän kuin kahdessa ensimmäisessä Teräsmiehessä yhteensä.<br />
<br />
Siitä huolimatta että itse näen elokuvalla ansionsa, ymmärrän hyvin että Warner päätti lopettaa sarjan uudelleenkäynnistyksen yhteen elokuvaan, tai että Superman Returns ei vedonnut uuden vuosituhannen nuoreen katsojakuntaan. Pääpaino Singerin elokuvassa on nostalgiassa, ja jos tunnesidettä aiempiin Teräsmies-elokuviin ei ole tai ne ovat näkemättä, jättää elokuva katsojansa epäilemättä kylmäksi. Uuden Teräsmies-franchisen käynnistäjäksi se lienee ollut myös aivan liian surumielinen.<br />
<br />
<br />
Superman Returns ei ollut ensimmäinen yritys siirtää Teräsmies uudestaan valkokankaalle, ja kuten tiedämme, se myöskään jäänyt viimeiseksi. Yritykset olivat kuitenkin olleet kuoppaisia, ja hollywoodilaisen elokuvateollisuuden voi hyvällä syyllä sanoa etenevän varsin mielenkiintoisin pyörähdyksin.<br />
<br />
Kun Teräsmiehestä oli edellisen kerran Batman-elokuvien aallossa 1990-luvun lopulla puuhattu elokuvaa, vaikutti yksi tarina-aihioista perustuneen tuolloin hyvin muistissa olleeseen <i>Death of Superman</i> -tarinaan. Elokuvan työnimenä oli ollut milloin Superman Lives, milloin Superman Reborn, ja Lex Luthoriksi oli kaavailtu ketäpä muuta kuin Kevin Spaceyä.<br />
<br />
Kuten tiedämme tämä <i>Tim Burtonin</i> käsissä ollut projekti kariutui vuoden 1998 tienoilla, mutta senkin jälkeen maailmalle tihkui huhuja mahdollisesta Teräsmiehen ja Batmanin yhteiselokuvasta. Kun valkokankaille sittemmin saapuneita elokuvia Man of Steel ja ennen kaikkea <b>Batman v Superman</b> tarkastelee, on selvää ettei noita vanhoja aihioita oltu missään vaiheessa kokonaan unohdettu.<br />
<br />
Tämän lisäksi on teema Teräsmies messiaana, joka sellaisenaan olisi kokonaisen oman kirjoituksensa aihe. 1970-luvun lopulla, kun Teräsmiehestä oltiin tekemässä ensimmäistä suuren budjetin elokuvaversiota, vaikuttaa sitä olleen käsikirjoittamassa puolet Hollywoodia. Tätä voinee syyttää siitä että etenkin ensimmäinen elokuva on niinkin saumainen kuin on.<br />
<br />
Yksi elokuvassa mukana olevista teemoista, olkoonkin vain yhtenä monista, on messias-myytti sekä ajatus jumalan voimin varustetun muukalaisolennon saapumisesta maan päälle. Lähettäähän Jor-El maapallolle "Kal-Elin, ainoan poikansa", minkä lisäksi myös hahmojen nimissä on selviä viittauksia tuohon suuntaan. Teräsmies onkin sittemmin nähty kahden juutalaisnuorukaisen käsityksenä kristuksesta.<br />
<br />
Jos nuo teemat olivatkin ensimmäisen Teräsmies-elokuvan valmistumisen aikaan taka-alalla, on aihe sen jälkeen analysoitu puhki, ja on ilmiselvää että Man of Steelin käsikirjoittajien olleen enemmän kuin tietoisia näistä tulkinnoista. Siinä määrin uudet elokuvat suorastaan pursuavat messiaanista kuvastoa.<br />
<br />
Matka jonka hahmo on tässä suhteessa ensimmäisestä Teräsmiehestä Superman Returnsin kautta Man of Steeliin kulkenut, on kuitenkin pitkä. Reeven Teräsmies oli yksiulotteisen hyvä, suorastaan pyhimysmäinen, kaiken pahan yläpuolella oleva olento. Tämän jälkeen koko supersankarimytologia on kuitenkin joutunut melkoiseen remonttiin, ei vähiten <i>Alan Mooren</i> <b>Watchmenin </b>myötä, mikä heijastuu voimakkaasti myös Cavillin ruumiillistamaan Teräsmieheen.<br />
<br />
Ylitulkitsemisen uhallakin Routhin Teräsmiehen voi sanoa olevan myös tässä suhteessa jossain Reeven ja Cavillin välillä. Vaikka hahmo onkin sukua kolmea vuosikymmentä aiemmalle edeltäjälleen, on Routhin Teräsmiehessä enemmän tumman sävyjä muuallakin kuin puvussaan. Hän ei vielä ole seuraajansa kaltainen liehuvaviittainen puolijumala, mutta silti jotain joka ei ole täysin ihminen.Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-48661569216894535702019-02-19T11:15:00.000-08:002019-02-26T18:27:15.871-08:00Näkemättä ei jää pahuuden työ<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgqRTNcu6SPuvxQZIrPaCKwHK7q09Exqp3kyOax80-P0xmETJUjRiT1oCqVaHUW2joUrwWHpBHSHXhWVzN4n6YO2nsWOThWDKMCpa6U524u2xnV0tSq6uWt0ZST8VLsxRiNS1IVekRJqb28/s1600/Green_Lantern.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="596" data-original-width="397" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgqRTNcu6SPuvxQZIrPaCKwHK7q09Exqp3kyOax80-P0xmETJUjRiT1oCqVaHUW2joUrwWHpBHSHXhWVzN4n6YO2nsWOThWDKMCpa6U524u2xnV0tSq6uWt0ZST8VLsxRiNS1IVekRJqb28/s320/Green_Lantern.jpg" width="213" /></a></div>
<b>Supersankarielokuvaprojektini etenee omalaatuiseen tapaansa pitäen tasaisin väliajoin pidempiä ja lyhyempiä taukoja sekä tehden aika ajoin varsin kummallisiakin kaarroksia. Käsittelen tässä ja <a href="http://pasikarppanen.blogspot.com/2019/02/kryptonin-pojan-ihmissuhdeongelmat.html">seuraavassa kirjoituksessani</a> kahta vähemmän onnistunutta alan filmatisointia, elokuvia Green Lantern (2011) ja Superman Returns (2006). </b><br />
<br />
Se, että päätin kirjoittaa nimenomaan näistä kahdesta elokuvasta, joista monellakaan ei ole paljoa hyvää sanottavaa, enkä esimerkiksi jostain onnistuneemmasta tuotoksesta, puhumattakaan siitä miksi ylipäätään päädyin katsomaan ne, edellyttää aluksi hieman selittämistä.<br />
<br />
Supersankariprojektissani on ylipäätään ollut paljolti kyse aukkojen paikkailusta. Vaikka tunnenkin kyseisen elokuvan alalajin historian kokolailla hyvin, on minulta aikojen kuluessa jäänyt katsomatta useitakin elokuvia, joista olen joko kuullut liian paljon pahaa, tai muuten vain liian paljon.<br />
<br />
Kuten <a href="https://pasikarppanen.blogspot.com/2019/01/lepaa-rauhassa-logan-2000-2018.html">aiemmassa kirjoituksessani</a> kerroin, sain jokin aika sitten katsottua kaikki itseltäni rästiin jääneet Ryhmä-X:n elokuvat. Näitä olikin ehtinyt kertyä vuosien varrella melkoinen lista. Saatuani urakan valmiiksi halusin vaihtaa hetkeksi yhtiötä, ja katsastaa välissä sarjauutuuden nimeltä <b>Titans</b>.<br />
<br />
Titans osoittautui varsin oivaksi valinnaksi ja saatan innostua jossain vaiheessa kirjoittamaan siitä jotain tännekin. Sarja oli kaltaiselleni vanhalle DC-fanille varsin nostalginen kokemus, ei vähiten siksi, että sen keskiössä ovat aikuistuneen Robinin ongelmat lepakkoviittaisen isähahmonsa kanssa.<br />
<br />
Tämä muodosti luontevan sauman saattaa loppuun yön ritarin viime aikojen isoin oma rymistely valkokankaalla eli katsoa sarjan päätösosa <b>Dark Knight Rises</b> (2012) joka sekin oli jäänyt minulta syystä tai toisesta väliin. Jo vuonna 2005 alkaneen Nolanin saagan läpikäyminen tässä olisi kuitenkin liian iso urakka.<br />
<br />
Lisäksi asiaa hankaloittaa se, että vaikka katsoinkin ensimmäisen osan aikanaan elokuvateatterissa, tuosta on jo pieni ihmisikä. Kaikki mitä elokuvasta oikeastaan muistan, on että Bruce Wayne kävi siinä oppimassa Batman-taitoja Tiibetissä ja aloitteli Batmanin uraansa, mukana oli <i>Liam Neesonin</i> esittämä R'as Al Ghul sekä juna. Sarjan kolmososan ottaminen vakavasti taas tuotti minulle suuria vaikeuksia, kiitos kaikkien vuosien varrella näkemieni parodioiden.<br />
<br />
Dark Knigtista oli kuitenkin lyhyt hyppäys pariin muuhun DC-filmatisointiin, joita on hehkutettu huomattavasti vähemmän, ja jotka tästä syystä olivat jääneet itseltäni katsomatta. Esimerkillistä nörttirohkeutta osoittaen käyn siis nyt taistoon, ja koetan sanoa jotain analyyttistä kahdesta mainitusta DC:n elokuvaflopista. Ensimmäisenä käsittelyyn otettakoon <b>Green Lantern</b> (2011).<br />
<br />
<br />
Kuten jokainen muualla kuin tynnyrissä viimeiset vuodet elänyt tietää, Green Lantern ei ole onnistunein koskaan tehty supersankarifilmatisointi. Tämän tietää myös elokuvan nimiosaa esittänyt <i>Ryan Reynolds</i>, jolle elokuva oli viittä vaille ammatillinen kuolemantuomio ainakin mitä supersankarielokuviin tulee. Sittemmin tähti on kuitenkin saanut vammoilleen hyvitystä ja nauttii nykyisin Deadpoolina melkoista kulttisuosiota.<br />
<br />
Kuvio liittyy viime vuosina yleistyneeseen kiintoisaan trendiin, jossa pahasti flopanneiden supersankarifilmatisointien päätähdet ovat saaneet uuden mahdollisuuden ja kohonneet jossain muussa roolissa juhlittuun asemaan ja päätyneet nostetuksi fandom-kaapin päälle. Tämä on toiminut jopa siinä määrin että monella fanilla saattaa olla nykyisin vaikeuksia edes muistaa mainittuja floppeja.<br />
<br />
Green Lantern on kaltaiselleni 1980-luvulla kasvaneelle ja vuosien varrella mitä rupuisempia aiheen tulkintoja todistamaan joutuneelle sarjakuvafanille jossain määrin hämmentävä elokuva. Vaikka syyt floppaamiseen ymmärtääkin, ei elokuvassa päällisin puolin ole mitään varsinaista vikaa. Itse asiassa uskallan väittää että jos elokuva olisi tehty neljännesvuosisata aiemmin, sitä pidettäisiin nykyisin alan klassikkona.<br />
<br />
Ongelma on kuitenkin siinä, että elokuva saapui valkokankaille vuonna 2011. Aiemmin mainittu Nolanin trilogia oli jo neljää vuotta aiemmin rymistellyt toiseen, ehkä synkimpään osaansa, olemassa olivat Hämähäkkimiehen ja Ryhmä-X:n omat, peittelemättömän poleemiset supersankarieepokset eepokset voimasta, vastuusta ja erilaisuuden hyväksymisestä, ja Marvelin oma elokuvauniversumi oli sekin hyvää vauhtia syntymässä.<br />
<br />
Näitä elokuvia vasten Green Lantern näyttää yksinkertaisesti vanhanaikaiselta. Jos joku olisi joskus laatinut listan 1980-1990-lukujen aikana tehtyjen toiminta- ja seikkailuelokuvien pahimmista ja kuluneimmista kliseistä, Green Lantern täyttäsi niistä suurimman osan.<br />
<br />
Mukana on lapsuudentraumoja päähenkilön jouduttua suloisena natiaisena todistamaan lentäjäsankari-isänsä kuolemaa, asenneongelmia tästä kehityttyä aikuisena tyylipuhdas "lovable scoundrel", sankariin selvää järkeä uhmaten uskova kuvankaunis tyttöystävä, nimihahmon kehittymistä sankarina ja totta kai iso, koko maapalloa uhkaava megapahis, sekä kosminen katastrofi.<br />
<br />
Kyseessä luvalla sanoen on Hollywoodin ammattitaidolla ja vuosien tuomalla rautaisella kokemuksella valmistamaa tasalaatuista ja tasapaksua lauantaimakkaraa tunnin ja neljänkymmenenviiden minuutin mittaisena pätkänä.<br />
<br />
Elokuvan suurin ongelma lienee, että vaikka onkin teknisesti tyylipuhdas suoritus, se ei onnistu juurikaan koskettamaan katsojaa. Monissa kohtauksissa rakennetaan musiikin avulla mahtipontisia jännitysmomentteja, ja tulee olo että niiden tarkoituksena on ollut saada katsojassa aikaan tietyntyyppinen tunnereaktio. Sellaista ei kuitenkaan tule, jos tämä ei todellä välitä sankarista.<br />
<br />
Tämä on sääli, sillä ulkoisilta puitteiltaan elokuva nimittäin seuraa lähdemateriaaliaan jopa ihailtavan tarkasti. Ryan Reynolds on kokolailla täydellinen valinta kosmiset voimat pyytämättä ja yllätyksenä saaneen Hal Jordanin rooliin, ja myös ulkoisesti hän näyttää hahmon tunnetuimmalta, 1970-luvulla syntyneeltä inkarnaatiolta. Oa-planeetan sini-ihoiset hyvismuukalaiset näyttävät niin ikään siltä miltä pitääkin, ja myös elokuvan scifiarkkitehtuuri on oikein nätin näköistä katsella.<br />
<br />
Se mistä elokuvaa tiettävästi on kuitenkin kritisoitu, on tietokonegrafiikan suuri määrä aikana jolloin se ei ollut vielä kylliksi kehittynyttä. Itseäni tuo puoli ei kuitenkaan häirinnyt. Kyllähän alienit kieltämättä kumisilta näyttävät, ja ulkoavaruusosuudet ovat kovin epätodellisen oloisia, mutta olisin itse valmis antamaan tuon puolen anteeksi. Kyseessä ovat avaruusolennot sekä muukalaisplaneetta, jotka nyt vain näyttävät siltä miltä näyttävät.<br />
<br />
Samaan tapaan Avengers-elokuvien maapallolla tapahtuvat joukkotaistelut näyttävät aivan eri tavalla keinotekoiselta kuin Hulkin ja Thorin rymistelyt ulkoavaruudessa. Olkoonkin, että autuaasti myönnän kyseisen elokuvan efektien olevan vuosia Green Lanternin vastaavia kehittyneempiä.<br />
<br />
Niin hämmentävältä kuin se nykyisin tuntuukin, Green Lanternin piti aikanaan olla DC:n oman supersankariuniversumin lähtölaukaus. Tällaista siitä ei kuitenkaan tullut, sillä elokuva ei tuottanut paljoa enempää kuin omansa studiolle takaisin ja myös fanit nuijivat tuotoksen maan rakoon. Sunnnitelmat kakkososasta, johon elokuvan loppu kaikkien taiteen tai ainakin Hollywoodin sääntöjen mukaan vihjaa, unohdettiin pikavauhtia.<br />
<br />
Ryan Reynoldsille elokuva oli toinen yritys supersankarielokuvan saralla, sillä hän oli jo kolmea vuotta ennen Green Lanternia näytellyt palkkatappaja Deadpoolia Wolverinen syntytarinan kertoneessa elokuvassa yhtä laihoin tuloksin. Vaadittiin kuitenkin yksi aikalinjan takautuva muutos <b>X-Men: Days of Future Past</b> -elokuvan myötä sekä melkoinen määrä ennakkoluulottomuutta käsikirjoittajapuolella, ennen kuin Reynoldsilla kunnolla tärppäsi.Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-82725163140125125322019-02-06T18:47:00.000-08:002019-02-10T06:58:31.462-08:00Kuoleman kosketus<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhZ6ICUwi7qJ41RyfD4WqDmgPVyBxNHrMVP8d2Gp5WLFte70ujCKKZ1EVIYYPp0g0J5pgkoM1CLtzLBAsl0B5kKe2u8I7Gk6_k_JCGkyAUmzmLfAo5A2T6gIM5sbZD0bs29eWUzm5bBI0ct/s1600/grimreaperXSmall.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="424" data-original-width="283" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhZ6ICUwi7qJ41RyfD4WqDmgPVyBxNHrMVP8d2Gp5WLFte70ujCKKZ1EVIYYPp0g0J5pgkoM1CLtzLBAsl0B5kKe2u8I7Gk6_k_JCGkyAUmzmLfAo5A2T6gIM5sbZD0bs29eWUzm5bBI0ct/s320/grimreaperXSmall.jpg" width="213" /></a></div>
<b>Olen pari viime päivää pohdiskellut aihetta julkisuuden ihmisten kuolemat. Niin omalaatuiselta kuin se nimittäin ehkä kuulostaakin, on kaksi tapausta, joissa tieto julkisuuden henkilön kuolemasta on saanut minut istumaan alas silkasta järkytyksestä. Edellinen niistä oli Dianan kuolema vuonna 1997, jälkimmäinen Matti Nykäsen kahta vuosikymmentä myöhemmin.</b><br />
<br />
Kummassakin tapauksessa kuulin uutisen radiosta, jälkimmäisessä vieläpä niin että oli kulunut jo useita tunteja kun asiasta oli ensimmäisen kerran uutisoitu, ja tapahtuneeseen viitattiin jo menneessä aikamuodossa. Uutinen tuntui yksinkertaisesti mahdottomalta.<br />
<br />
Monet sanovat, että esimerkiksi prinsessa Dianan kuolemassa oli kyse samanlaisesta sukupolvikokemuksesta kuin World Trade Centerin kohdalla. Jokaisella on tosin sanoen ainakin jonkinlainen tarina siitä missä oli kun kuuli asiasta.<br />
<br />
Minua edeltäneellä sukupolvella vastaava lienee ollut presidentti Kennedyn kuolema. Tshernobylin aikana olin vielä aavistuksen verran liian nuori ymmärtääkseni asian merkityksen, ja sama pätee myös presidentti Kekkosen kuolemaan. Challengerin tuho iltauutisissa sen sijaan pysäytti jo paljon enemmän.<br />
<br />
Speden kuolemasta kuulin ollessani auton ratissa, kun ystäväni, jolle olin soittanut päätti aloittaa puhelun huudahtamalla: "Spede on kuollut!". Pidin tätä hyvänäkin vitsinä ja jatkoin nopeasti varsinaiseen aiheeseen. Loppumatkan olin kuitenkin hämmentyneessä olotilassa. "Eihän Spede voi kuolla. Spedehän on Spede!"<br />
<br />
Estonian uppoamisen aikoihin en ollut ehtinyt kovin montaa kertaa ruotsinlaivalla käydä, Virossa en kertaakaan, ja lähinnä ihmettelin nostettaisiinko samanlainen meteli jos vastaava onnettomuus olisi tapahtunut Kiinassa. Ovatko eurooppalaisten henget niin paljon arvokkaampia? Nykyisin saattaisi olla eri ääni kello kellossa.<br />
<br />
Ylipäätään olen itse ollut erittäin onnekas mitä tulee kuoleman vierailuun lähipiirissäni. Useimmissa tapauksissa kyse on ollut sukulaisista tai tuttavista, joihin välit olivat löystyneet niin paljon, ettei heidän kuolemansa käytännössä vaikuttanut omaan elämääni mitenkään. Jotta kuolema koskettaisi, sen täytyy jättää elämääsi aukko.<br />
<br />
Nykyihmiselle tyypillisesti olenkin joutunut kohtaamaan kuoleman ennen kaikkea välillisesti, julkisuuden henkilöiden kautta. Tästä ei olekaan ollut pulaa, sillä kuten tiedämme, on joukostamme viime vuosina poistunut monia taiteilijoita ja näyttelijöitä, jotka ehtivät elämänsä aikana saavuttaa merkittävän aseman ihmisten sydämissä.<br />
<br />
Sellaisten nörttilegendojen kuin Leonard Nimoy tai Carrie Fisher menehtyminen olivat äärimmäisen surullisia uutisia, mutta tietoon heidän poismenostaan oli tavallaan ehtinyt varautua, vaikka mielessään elättelikin toivon mahdollisuutta.<br />
<br />
Stephen Hawkingin poismeno veti minut vakavaksi, mutta jollain tavalla tapahtuneen koki myös lohdullisena. Olihan hän ehtinyt saada tällä taivaankappaleella aikaan enemmän kuin kukaan olisi aikanaan voinut kuvitella, ja oli päässyt lopullisesti irti materian kahleista.<br />
<br />
David Bowien kuolema oli jo huomattavasti odottamattomampi uutinen, koska jotenkin hänen outo keijukaismainen hahmonsa oli tuntunut aina iättömältä. Kyseessä oli merkittävä artisti jota ihailin, ja uutinen hänen kuolemastaan oli äärimmäisen surullinen.<br />
<br />
Sama iättömyys, olkoonkin eri tavalla, liittyi Stan Leehen. Voin sanoa vailla liioittelun häivääkään uutisen hänen kuolemastaan saaneen minut haukkomaan henkeäni. Samalla tavalla kuin Speden tapauksessa, myös Stan Leen iän helposti unohti. Olihan hahmoissa muutenkin paljon samaa.<br />
<br />
Kun edellä luettelemaani listaa ajattelee, prinsessa Dianan ja Matti Nykäsen kipuaminen sen kärkeen tuntuu absurdilta. Ehtihän moni heistä tehdä elämässään ainakin omasta mielestäni huomattavasti merkittävämpiä saavutuksia kuin mainitut kaksi kestojulkkista, joiden merkittävin tai ainakin näkyvin anti maailmalle oli jo vuosien ajan ollut lehtien otsikoissa olo. Miksi näiden kahden kuolema koskettaa minua tai kokonaista sukupolvea niinkin paljon?<br />
<br />
Kyse lienee siitä, että kumpikin heistä oli ihmisiä, joiden olemassaoloon olimme yksinkertaisti tottuneet. Olimme joutuneet seuraamaan näiden aika ajoin hyvinkin sekaisin olevaa elämää lehtien otsikoissa vuosikymmenten ajan, ja kuvittelimme näiden jatkavan samaa ikuisesti, halusimmepa sitä tai emme.Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-44378556204973747772019-01-29T12:36:00.000-08:002019-01-29T12:36:29.280-08:00Lepää rauhassa, Logan (2000-2018)<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhUR3Hqf3gO42Lq21Pq0cdo3VzyTVKsgcyiVkch56qehYR8v8xXNVVxexNkZdH8nkRF_1UC2VJEGgyrMeSij2zRnAQgQofJq5kyR8ZWeDD4ao2GlyDdSWs-mLqtkoghAg0YUuWbPaZMVLEf/s1600/Logan+2000-2018.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="734" data-original-width="529" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhUR3Hqf3gO42Lq21Pq0cdo3VzyTVKsgcyiVkch56qehYR8v8xXNVVxexNkZdH8nkRF_1UC2VJEGgyrMeSij2zRnAQgQofJq5kyR8ZWeDD4ao2GlyDdSWs-mLqtkoghAg0YUuWbPaZMVLEf/s320/Logan+2000-2018.jpg" width="230" /></a></div>
<b>Supersankarielokuvaprojektini etenee, ja sain taannoin katsottua loppuun jokapojan kanadalaisen suosikkimutantin viimeisimmän sooloelokuvan. Se tulee myös suurella varmuudella jäämään hahmon viimeiseksi elokuvaksi, ainakin mitä tulee Hugh Jackmaniin nimiroolissa. Katsominen vei yllättävästikin aikaa, sillä kyseessä ei ollut varsinaisesti mikään hyvän mielen elokuva, vaikka kaikenlaista siistiä sisälsikin.</b><br />
<br />
Yksi siisteimmeistä asioista Loganissa, nimihahmon kuolinkorahtelut asianmukaisesti läpi vieneen Jackmanin ohella luonnollisesti, oli sen lapsitähti Dafne Keen, jonka voi hyvin sanoa varastaneen koko leffan. Jos supersankarielokuville jaettaisiin omat Oscarit, se kuuluisi ehdottomasti tälle tytölle.<br />
<br />
Elokuvan loppu veti vakavaksi sikälikin, koska sitä katsoessa tajusin, että kyseessä paitsi oli tuntemamme Wolverinen joutsenlaulu, se myös päätti yhden aikakauden elokuvan tai ainakin supersankarielokuvan historiassa.<br />
<br />
Vaikka Foxin X-Menit eivät olekaan osa monen fanin tätä nykyä jo suurin piirtein pyhänä pitämää Marvelin elokuvauniversumia, omasta näkökulmastani supersankarielokuvien nykyinen vaihe käynnistyi vuonna 2000 ensimmäisellä X-Menillä, ja vielä tarkemmin erään tietyn metallisen keskitysleiriaidan narahduksella.<br />
<br />
Tuossa vaiheessahan Hämähäkkimiehen oikeuksista edelleen taisteltiin, parhaimmillaan seitsemän yhtiön kesken, ja se että hahmon omasta sooloelokuvasta tulisi koskaan mitään vaikutti äärimmäisen epätodennäköiseltä. Ensimmäiseen Iron Maniin oli vielä matkaa kahdeksan vuotta, ja naapuriyhtiön lepakkoritarin synkkäsävyiseen Nolan-tulkintaankin puoli vuosikymmentä.<br />
<br />
Pitää myös muistaa, että X-Meniä edeltäneet yritelmät Marvelin saralla olivat olleet kahta vuotta aiemmin valmistunut Blade sekä oman televisiosarjansa pilotiksi aiottu, David Hasselhoffin tähdittämä Nick Fury. Naapuriyhtiön puolella vastaavaa edustivat edellisiä vuotta aiemmin valmistuneet Steel sekä viimeisen naulan oman elokuvasarjansa arkkuun lyönyt Batman ja Robin.<br />
<br />
Ylipäätään Marvelilla oli ollut huomattavasti huonompi kisamenestys mitä tulee näiden hahmojen siirtämiseen liikkuvaan muotoon. Siinä missä DC:llä oli meriittilistallaan pitkä lista kassamagneetteja, Marvelin yritykset olivat kerta kerran jälkeen käyneet nolommiksi. Jos nykyisin käsitys fanien keskuudessa on, että kaikki mihin Marvel koskee muuttuu kullaksi, tuossa vaiheessa tilanne oli varsin toisenlainen.<br />
<br />
Siinä missä Blade on aina jäänyt itselleni vieraammaksi hahmoksi, X-Menissä oltiin Marvelin ytimessä. Olihan hahmojen seikkailuja julkaistu Suomessa vuodesta 1982 ja näiden ihmissuhdekuviot olivat monelle suomalaiselle fanille tutummat kuin todennäköisesti useimmat sukulaiset. Se että aiheesta oltiin ensimmäistä kertaa tekemässä isolla budjetilla jotakuinkin uskollista elokuvasovitusta saikin sukat pyörimään monissa jaloissa.<br />
<br />
Ja tällä tiellä ollaan edelleen. Vaikka elokuvasarjaa ei kokonaisuutena voikaan pitää kovin yhtenäisenä tai onnistuneena, mukaan lukien kaikki sen sivutuotteina syntyneet sooloelokuvat, en usko että ilman Singerin aloittamaa vaihetta oltaisiin siinä missä ollaan nyt, pahassa tai hyvässä. Olisiko Marvel edes saanut MCU:taan pystyyn ilman X-Men-elokuvia? Vaikea sanoa.<br />
<br />
Viimeiseksi mutanttielokuvaksi Logan ei tietenkään jää. Erinäisten paikka paikoin hyvinkin sekavien ja jopa ristiriitaisten edestakaisin ajassa matkailujen ja esiosien kautta soihtu mutanttien elokuvauniversumissa on onnistuttu siirtämään eteenpäin uudelle sukupolvelle, eli tarina jatkuu. Etenkin jos mutantit jossain vaiheessa siirtyvät osaksi MCU:ta, mitä tunnutaan fanikunnan keskuudessa yleisesti odotettavan.<br />
<br />
Mutta yhtäkaikki, Loganin lopussa oli vaikea olla tuntematta palan nousevan kurkkuunsa. Olihan kyseessä yhden aikakauden loppu.Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-75868215011307568292019-01-21T10:33:00.000-08:002019-01-22T10:34:03.073-08:00Tenavien ihmissuhdekuviot<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiAk1v-KzdhrhyphenhyphenEobbqgmtpUYDNx5Tj3jJky5-DNd4HvBBFABL2SfoQZ5GS0CWHZaslglDq4VTPlj9Ho87KMEuUWUFHS2iEX3eUgpvq3hmr_FZWB2tnx-z-JYt1SSp1WrHAtqCLEnGTl5U0/s1600/Penauts.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1188" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiAk1v-KzdhrhyphenhyphenEobbqgmtpUYDNx5Tj3jJky5-DNd4HvBBFABL2SfoQZ5GS0CWHZaslglDq4VTPlj9Ho87KMEuUWUFHS2iEX3eUgpvq3hmr_FZWB2tnx-z-JYt1SSp1WrHAtqCLEnGTl5U0/s320/Penauts.jpg" width="237" /></a></div>
<b>Päädyin eilen pohdiskelemaan hieman Tenavien ihmissuhdekuvioita. Kuten minut tuntevat tietävät, teen vastaavaa aika ajoin myös Ankkalinnan asukkien kanssa. Osin tämä pohjautuu aihetta puineisiin värikkäisiin keskusteluihin, joita kävin pyöriessäni Lahden sarjakuvaseuran kuvioissa reipas vuosikymmen sitten.</b><br />
<br />
Yksi tuolloin käydyistä keskusteluista liittyy kolmiodraamaan Aku-Iines-Hannu. Kenelle tahansa sarjakuvaa lukevalle lienee nykyisin ilmiselvää, että Hannu ei ole kiinnostunut pelkästään tytöistä. Jos pitäisi arvata Hannu lienee siis vähintään bi, ja tämän sekä Iineksen välisessä kuviossa olevan kyse puolin ja toisin ainakin osin pelkästä leikistä.<br />
<br />
Turhamaisena Iines pitää Hannun sivistyneestä seurasta ja tämän hänelle osoittamasta huomiosta, Hannulle Iines taas on valloittamaton ja siksi kiehtova kohde harjoitella charmiaan. Onhan se jotain mitä hän ei kaikesta onnestaan huolimatta koskaan tule saamaan, ja tietää sen itsekin, mikä lienee varsin virkistävää.<br />
<br />
Iinekselle tämä kaikki on täysin selvää, mutta toisin on Akun laita. Aku on aivan liian lukkiutunut heteroseksuaaliseen käsitykseen sukupuolten välisistä suhteista, ja aidosti luulee Hannun olevan pulunsa perässä. Akulla ei todennäköisesti aavistustakaan Hannun olevan bi, eikä hän tajua Iineksen käyttävän tätä hyväkseen pitääkseen Akun lakkaamatta tarpeeksi mustasukkaisena.<br />
<br />
Toinen pohdiskelun kohde liittyi Mikin ja Hessun muodostamaan kummalliseen työpariin. Miksi ihmeessä mestarietsivä Mikki Hiiri, Ankkalinnan kunniakansalainen ja kahden lapsen yksinhuoltajaisä pyörii Hessun, selvästikin pitkäaikaisen alkoholistin tai huumeidenkäyttäjän kanssa?<br />
<br />
Katsokaa nyt vaikka Hessun asuntoa, tai ajatelkaa hänen takapihansa viljelyksiä, joilla kasvaa... öh, "superpähkinöitä". Niiden voimalla Hessu kokee jännittäviä seikkailuja, joissa hän lentelee Ankkalinnan taivaalla punaisissa kalsareissa. Kehittämämme teoria oli, että hahmot ovat lapsuudenystäviä, ja Mikki haluaa pitää kaikesta huolimatta Hessun kiinni elämän syrjässä.<br />
<br />
Karhukoplaan liittyviä teorioitamme minun lienee turha sen kummemmin edes alkaa rautalangasta vääntää. Joukko vankilassakin tasaisin väliajoin aikaansa viettäviä karvaisia machouroksia asuu yhdessä eikä näillä vaikuta olevan juurikaan elämää tai kontakteja vastakkaisen sukupuolen kanssa. Jep.<br />
<br />
Tenaviin ajatukseni johti pikkutuhma pilakuva, johon törmäsin internetin uumenissa. Siitä löytyvä versio on niin suttuinen, etten linkkaa sitä tähän, mutta se toimii sanallisestikin. Jaska Jokunen ja Piparminttu-Pipsa loikoilevat tutunoloisessa asetelmassa puun alla katsellen mietteliäästi taivaalle. Jaska kysyy: "Why do I get a boner when I look myself naked at the mirror?" johon Pipsa vastaa: "Because your dick thinks you're pussy too." Bada-bum-tsihh.<br />
<br />
Itselleni on aina ollut vaikea käsittää miksei Jaska missään vaiheessa tajunnut Pipsan käyvän kuumana häneen. Vielä ilmeisempää on se, että myös Maisa teki samoin. Kuka tietää, ehkä syynä oli se, että Jaska oli liian kiinni pienessä punatukkaisessa tytössä. Taikka sitten se, että kyseessä oli kiltti sanomalehtisarjakuva, jossa hahmojen piti pysyä samanlaisina vuosikymmenestä toiseen. Valitkaa vapaasti.<br />
<br />
Se että Jaska on sub lienee sen sijaan selvää jokaiselle. Tämä näkyy vaikkapa hänen ja Tellun välisessä suhteessa, olkoonkin ettei tuo suhde ollut millään tasolla terveellä pohjalla tai hyväksi Jaskalle. Ja ei lapset, subilla en nyt viittaa voileipiin joiden väliin laitetaan kaikenlaista jännää niin paljon, että niiden ostamiseen tarvitaan loppututkinto matematiikassa ja astrofysiikassa. Jos ette tiedä mitä termi tarkoittaa, suosittelen internetiä.<br />
<br />
Toisaalta kukaan ei tiedä mitä tapahtui tenavien vartuttua. Itse epäilen että Jaska ja Maisa päätyivät yhteen. Tellu puolestaan lienee tullut jossain vaiheessa kaapista, tajuttuaan että Amadeus oli hänelle vain vaihe ja tapa käsitellä asioita. Pitää muistaa, että Amadeus ei ollut kulmakunnan miehekkäimpiä tapauksia, ja minulla on itse asiassa tunne että hän piti pojista ja Beethovenista enemmän kuin tytöistä. Tellussa puolestaan lienee aikuistuttuaan enemmän kuin ainesta dommeksi.<br />
<br />
Pipsan ei sen sijaan tarvinne tulla ulos kaapista, koska hän ei koskaan ollutkaan siellä. Sokeakin kun näkee Pipsan olevan trans. Kuka tietää, ehkä hän, Jaska ja Maisa solmivat jossain vaiheessa polysuhteen. Unohtaa ei nimittäin sovi Maisan tapaa kutsua Pipsaa "pomoksi", englanniksi paljonpuhuvasti "Sir", vaikka hän selvästi onkin pihkassa nimenomaan Jaskaan, ei Pipsaan.<br />
<br />
Itse sivumennen sanoen olin läpi lapsuuteni pihkassa nimenomaan Maisaan, mahdollisesti siksi että oma suuri henkinen esikuvani oli Jaska Jokunen. Tämä tulee varmaan mahdottoman suurena yllätyksenä monelle. Maisan puolestaan, nyt kun ylitulkintavaihteelle päästiin, voi nähdä jonkinlaisena animaatiohahmo Darian esiasteena, ja jos siinä ei ole jokaisen nörttipojan tai -tytön unelma niin missä sitten?<br />
<br />
Jaska Jokusen pikkusisko Salli toivottavasti päätyi niin ikään jossain vaiheessa yhteen Epun kanssa, sillä ovathan he uskomattoman söpö pari. Kuten muistamme, Salli oli Eppuun yhtä onnettomasti ja intohimoisesti rakastunut kuin Tellu Amadeukseen, vaikkakaan ei yhtä dominoivalla tavalla. Eppu oli toinen samaistumiskohteeni, sarjan nörtti joka oli palavan innostunut milloin mistäkin kummallisesta, josta tämän ympäristö ei välittänyt tuon taivaallista.<br />
<br />
Ylipäätään on hieman hämmentävää huomata, kun hahmokaartia katsoo, miten passiivisia ja suoraan sanottuna saamattomia nössöjä Tenavien kaikki pojat ovat. Etenkin kun heitä vertaa tyttöihin, jotka sarjassa ovat ne jotka tahtovat ja haluavat asioita. Ehkä tässäkin voi ylitulkitsemalla nähdä heijastumia Schulzin omasta persoonasta. Pieni punatukkainen tyttökin tiettävästi perustuu Schulzin ensirakkauteen, jota hän ei koskaan saanut tytön isän ilmoitettua ettei sarjakuvien piirtäminen ole mikään ammatti.<br />
<br />
Oikeastaan ainoa sarjan urospuolisista hahmoista, joka haluaa asioita, ja tämän lisäksi voi myös olla mitä tahansa ikinä keksiikin, on tietysti Ressu. Tekisi mieli jopa sanoa, että tähän on siirtynyt kaikki se dynaamisuus ja potentiaali joka sarjan kaikista muista miespuolisista hahmoista puuttuu. Tai tokihan Jaska ja Eppukin haluavat asioita, he eivät vain koskaan tunnu saavuttavan sitä mihin pyrkivät.<br />
<br />
Ainakin Ressu on sarjan hahmoista se joka pääsi pisimmälle tyttökoirien kanssa, joko fantasioissaan tai todellisuudessa, ja olihan hän ainakin kerran päätymässä jopa naimisiin asti. Toisaalta hahmoon on kovin vaikea yhdistää samanlaisia moderneja tai seksuaalissävytteisiä tulkintoja kuin mitä esitin edellä. Ressu kun tuntuu lentelevän kaukana kaiken sellaisen yläpuolella.Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-48906208385195836582018-12-29T18:35:00.000-08:002019-01-22T21:33:08.017-08:00Aattonostalgiaa<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgdENiP4NnaOIdebr4Qvg7Iw0zzyD0tiKXQC7jn1KOkTFrRlFSBrOc6zv1VOdTcpPzhZ9uwvv86maibPnL4bkIF_XSR1t9LXj2bYR6fO9GfXz-8ln5BcTtlJfq5bI3B6BDtEjiWske4WA9f/s1600/81XWHYXmRqL._SY741_+copy.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="850" data-original-width="567" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgdENiP4NnaOIdebr4Qvg7Iw0zzyD0tiKXQC7jn1KOkTFrRlFSBrOc6zv1VOdTcpPzhZ9uwvv86maibPnL4bkIF_XSR1t9LXj2bYR6fO9GfXz-8ln5BcTtlJfq5bI3B6BDtEjiWske4WA9f/s320/81XWHYXmRqL._SY741_+copy.jpg" width="213" /></a></div>
<b>Tuttavani keskustelivat jouluaattoaamuna Facebookissa siitä siitä, miten YLEllä nähtävä joulupukin kuuma linja ei enää tyydytä nykyisen 2-4-vuotiaan kohdeyleisön kultivoitunutta ja vaativaa makua. Ja ymmärtäähän tuon, ohjelma kieltämättä on tylsä kuin mikä.</b><br />
<br />
Ymmärrän kyllä, että isolle osalle minua hieman nuorempaa polvea kyseinen kuuma linja on olennainen osa lapsuuden jouluja. Itse olen kuitenkin sitä vuosikertaa, joka vietti herkät vuotensa ennen mitään kuumia linjoja, eli aattoaamun joulupaketin animaatioiden seurassa.<br />
<br />
Muistan hyvin sen, kun noin 15 vuotta sitten ajattelin nostalgiamielessä verestää muistoja ja avasin television aattoaamuna oikeaan aikaan. Olin suorastaan järkyttynyt siitä, miten tylsä joulupaketin korvannut kuuma linja oli.<br />
<br />
Aattoaamun joulupaketin animaatiot eivät tietenkään olleet mitään äänisynkattuja amerikkalaispiirrettyjä, vaan suomeksi päällepuhuttua eurooppalaista tai mielellään itäeurooppalaista tuotantoa, josta meillä nähtävät lastenohelmat muutenkin suuressa määrin koostuivat.<br />
<br />
Animaatiot perustuivat usein vanhoihin kansantaruihin, ja modernein esine niissä oli perunanuija. Värikartta niihin saatiin ottamalla leningradilaisen muotitalon vastaava, ja jättämällä se puoleksi vuodeksi paikallisen linja-autovarikon parkkipaikalle. Ja lopussa oli aina opetus. Tai näin ainakin asia Facebookissa sangen värikkäästi muotoiltiin.<br />
<br />
Totuuden nimissä on lisättävä, että vaikka itäeurooppalainen tuotanto toki muodostikin olennaisen osan joulupaketista, nähtiin niissä animaatioita ympäri maailman, muun muassa Kanadasta, jota kautta National Film Board of Canadan logo tuli monelle tuon aikakauden lapselle hyvin tutuksi. <br />
<br />
Osa noista päällepuhutuista animaatioista on joka tapauksessa jäänyt itselleni lähtemättömästi mieleen. Osaan edelleen kertoa afrikkalaisen kansansadun siitä miksi aurinko ei eräänä aamuna noussut viidakossa, ja kuka siihen oli lopulta syypää. Tai no, en jokaista käännettä mutta perusidean ainakin.<br />
<br />
<br />
Ja koskapa tämä on hyvä tilaisuus kirjata tuo tarina ylös, tulkoon se toistettua tässä.<br />
<br />
Eräänä aamuna eläimet viidakossa huomaavat ettei aurinko ollut noussut. Tästä syystä päätetään järjestää kokous, jonne kaikki viidakon eläimet kutsutaan, ja jossa puhetta luonnollisesti johtaa sen kuningas leijona. Lopulta syypääksi paljastuu moskiitto, mutta ennen kuin tähän asti päästään, on matkalla monta juonenkäännettä.<br />
<br />
Vaihe vaiheelta sadussa selviää, ettei aurinko noussut koska huuhkaja ei huhuilillaan herättänyt sitä, joka johtui siitä että paviaani tappoi vahingossa sen poikaset, joka taas johtui jostain muusta, ja noin kymmenen eläimen ketrjureaktion päästä pääsemme leguaaniin joka ei vastannut jollekulle muulle eläimelle koska sillä oli risuja korvissaan, joka taas johtui siitä että moskiitto oli kuiskutellut sen korvaan sellaisia valheita, ja tästä syystä huuhkaja ei huhuile eikä päivä voi koittaa.<br />
<br />
Ideana sadussa on, että aina kun tapahtumaketjuun tulee mukaan uusi eläin, se kelataan taaksepäin aina alkupisteeseen saakka. Jos kertoja on ollut hyvä, veikkaan että nuotion ympärillä olleilla lapsilla on ollut hauskaa.<br />
<br />
Kouksessa moskiittoa luvattiin rangaista, huuhkaja leppyi ja suostui huhuilemaan, ja päivä saattoi koittaa. Moskiitto ei kuitenkaan ollut tullut paikalle kokokoukseen koska se tiesi olevansa syypää eikä sitä siis voitu koskaan laittaa tilille valheistaan. Tästä syystä se tänäkin päivänä yrittää anella armoa lentämäliä korvaan inisemään. Tähän se saa arvoisensa vastauksen. Läimäytyksen.<br />
<br />
<br />
Aattoaamun joulupaketin animaatioiden suurin rikkaus, lievän mollivoittoisuuden ohella, jota ei voine kieltää, olikin niiden kansainvälisyys. Ne tarjosivat nuorelle katsojakunnalleen huomattavasti laajemman näkökulman maailmaan kuin amerikkalaiset piirretyt, joita jo tuossa vaiheessa alkoi tihkua näillekin pituuspiireille.<br />
<br />
Näkyvin esimerkki jälkimmäisestä, ainakin mitä joulunaikaan tulee, lienee ollut vuotuinen "Samu Sirkan joulutervehdys", olkoonkin että myös siihen liittyy monissa lapsuusmuistoissa oma katkeransuloinen sivumakunsa. Se nimittäin esitettiin perinteisesti alkuillasta, mikä tarkoitti että kooste jäi useimmiten aaton kaaoksessa näkemättä. Onpa niitäkin 1980-luvun lapsia, jotka ovat nähneet sen vasta oman jälkikasvunsa kanssa.<br />
<br />
Hieman vastaava tapaus sivumennen sanoen ovat myös noita Noita Nokinenä -kuunnelmat. Ne nimittäin jäivät lapsuudessani samasta syystä useimmiten kuulematta, etenekin silloin kun ne lähetettiin oikeaoppisesti kahtena erillisenä päivänä. Joulurauhan julistuksen näin itse vasta kolmekymppisenä, ja elokuvaa "Ihmeellinen elämä" en ole vieläkään nähnyt.<br />
<br />
Oman ikisuosikkini joulupiirretyistä, eli animaation "Ziggy's Gift" voisi sen sijaan minun puolestani uusia Suomen televisiossa vaikka joka vuosi. Tuo vuonna 1982 valmistunut puolituntinen animaatio pikku miehestä, joka päätyy pelastamaan joulun useammallakin taholla kun peittoaa sentimentaalisessa optimismissaan jopa Jaska Jokusen joulun, vaikka molemmat kuinka amerikkalaista hapatusta ovatkin.<br />
<br />
<br />
Muistan lukeneeni aikanaan Katso-lehdestä (silloin kun se ei vielä ollut wannabe-Seiska, siis) artikkelin jossa kerrottiin siitä miten aattoaamun joulupaketti -idea alkujaan syntyi. Sen takana oli tiettävästi kaksi YLEn toimittajaa, jotka olivat pohtineet sitä miten jälkikasvun saisi pidettyä edes osan päivästä hiljaisina ja hajoilematta joulupukin odotukseen.<br />
<br />
Eräinä vuosina vetäjä jopa opasti nuoria katselijoita, että isällä ja äidillä on tänään varmaan paljon tekemistä, ja kyllä se joulupukki sieltä aikanaan tulee, eli jos aika käy odottaessa pitkäksi kannattaa ottaa vaikka nokoset tai mennä lukemaan omaan huoneeseen. Eräänä vuonna aattoaamun joulupaketissa koettiin melkoista historian siipien havinaa kun vetäjinä toimivat idean isien nyt jo aikuiset pojat, joiden sanoisimmeko "innoituksesta" koko perinne syntyi.<br />
<br />
Tuo aattoaamun joulupaketti oli merkittävä kohdeyleisölleen siinäkin mielessä, että normaalistihan animaatioita ei tuollaisia määriä kahden kanavan Suomessa nähty. Viikottainen Pätkiskin oli enemmän länkkärituotantoa, eikä tuota oikeaoppista kansansatu-nukkeanimaatio-osastoa. Se että niitä tuli tuntitolkulla aattoaamuna oli kuin mannaa taivaasta.<br />
<br />
Toisaalta lienee todettava, että ehkäpä juuri tästä syystä aattoaamun joulupaketti oli niinkin tainaomainen sukupolvikokemus katsojilleen kuin oli. Samalla se tekee siitä tradition, jonka ohi aika on jossain määrin ajanut, niin surullista kuin se onkin.<br />
<br />
Aivan samalla tavalla kuin nykyihminen on tottunut siihen, että hänen ulottuvillaan on jatkuvasti enemmän musiikkia ja muuta audiovisuaalista viihdettä kuin hän pystyy ikinä kuluttamaan, nykyisin elävät lapset tietävät, että jos jokin kyllästyttää, on tarjolla aina jotain muuta.Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-35737224140660035132018-11-28T17:12:00.000-08:002019-01-14T22:50:25.181-08:00Armotonta menoa<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhB1GHKNwPBZRmDZDkiUu27CejGEyGWk_3Prk2WTsLpkJ-x8nJ-cgPOiSIIIS26myeER9p9GMiuU6-V3B5cbDHzs_8jCNGYjQHEX6urp5XyxHEmjyKDHr4WI6znRCt5tnWqY3wl25wOZYwp/s1600/2018-06-28-06-54-02-1200x800.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="800" data-original-width="604" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhB1GHKNwPBZRmDZDkiUu27CejGEyGWk_3Prk2WTsLpkJ-x8nJ-cgPOiSIIIS26myeER9p9GMiuU6-V3B5cbDHzs_8jCNGYjQHEX6urp5XyxHEmjyKDHr4WI6znRCt5tnWqY3wl25wOZYwp/s320/2018-06-28-06-54-02-1200x800.jpg" width="241" /></a></div>
<b>Olen erään tuttavani innoittamana kuunnellut viime päivät Sepi Kumpulaisen tuotantoa. Artistin alkuaikojen parhaat tuotokset kun kaikeksi onneksi löytyvät omasta levyhyllystäni, niin kuin todennäköisesti keneltä tahansa muultakin vakavasti otettavilta musiikinharrastajilta.</b><br />
<br />
Mitenkään täydelliseksi kokoelmaani ei voi toki sanoa. Ainoastaan Kumpulaisen läpimurtolevy, tai kuten sitä itse tapaan kutsua "keltainen albumi", löytyy itseltäni oikeaoppisesti c-kasettina, toinen levy eli "vihreä albumi" ainoastaan CD:nä. Pikaisen tiedonhaun perusteella vihreästä albumista näyttäisi olevan liikkeellä myös punaista versiota, joten ehkä kyseessä lienee sittenkin punavihreä albumi.<br />
<br />
Vaikka keltainen albumi lieneekin se, jonka useimmat tuntevat parhaiten, myös punavihreällä albumilla on raitoja, jotka eivät ole menettäneet tippaakaan tehoaan vuosien saatossa. Sen huikeinta antia on eittämättä kappale "Iloinen vesseli". Kun raitaa kuuntelee, pystyy hyvin allekirjoittamaan toteamuksen, että mikäli näin tekee vuorokauden putkeen on mahdollista saavuttaa täydellinen nirvana.<br />
<br />
Rytmi on hengästyttävä, ja mieleen juolahtaa millainen kokonaisuudesta olisikaan tullut, jos kappaletta olisi kasvattanut Tubular Bells -hengessä, niin että jokaisella toistokerralla olisi mukaan tullut uusi dippadappa-taso. Mukaan yhdeksi tasoksi, jonnekin parinkymmenen minuutin kohdalle, olisi hyvin sopinut myös samalta levyltä löytyvä instrumentaaliraita "Armoton rytmikaappi".<br />
<br />
Puhtaasti lyrikkansa puolesta pysäyttävin albumin raidoista lienee kappale "Pimpom". Nykynäkökulmasta jopa profeetallisia sävyjä saava mediakriittinen kannanotto on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. Ilmaisu "pimpom" kun kuvaa hyvin sisältöä melkeinpä millä tahansa tällä hetkellä olemassaolevalla televisio- tai radiokanavalla.<br />
<br />
Keltaiselta albumilta löytyvä "Kutkutusnikotuslääke" -raita on mahdollista tulkita kannanottona medikalisaatioon ja ylilääkitsemiseen, teema joka niin ikään on enemmän kuin ajankohtainen, "Mahtava mies" taas viiltävänä parodiana monista ghetto-gangsta-rap-pullisteluista. Blingbling-uhon vain on Kumpulaisen tulkinnassa korvannut peräkammarinpoikamainen aitous.<br />
<br />
Niille jotka tuntevat Kumpulaisen ainoastaan hänen 1990-luvun alun tuotannostaan ja suurimmista hiteistä, voi hänen viimeisin, vuonna 2005 ilmestynyt levynsä olla jonkinasteinen yllätys. Kuulija saattaakin ensimmäisen raidan aikana hieraista korviaan ja epäillä onko kyseessä lainkaan sama artisti, niin suuri ero alkuaikojen tuotantoon on.<br />
<br />
Poissa on herkkä trubaduurimaisuus sekä puhdas "mies ja kitara" -tunnelma. Tilalla on huomattavasti ammattimaisempi ote sekä oikea bändi, ja tuloksena levyllinen letkeän menevää, ajoittain jopa kantrin sävyjä saavaa suomirockia.<br />
<br />
Kun alkujärkytyksestä toipuu ja levyä kuuntelee tarkemmin, tunnistaa kuitenkin nopeasti laululyriikoiden olevan taattua Kumpulaista. Alkuaikojen tuotannon tunnusmerkkinä toiminut naiivius on edelleen läsnä, vain aiempaa paremmin sovitettuna ja tuotettuna.<br />
<br />
On vaikea sanoa onko kukaan tehnyt akateemisella tasolla tutkimusta Kumpulaisen lyriikoista. Todennäköisesti ei, mikä on sääli, työsarkaa nimittäin olisi.<br />
<div>
<br /></div>
Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-70892624230973951082018-05-12T03:11:00.000-07:002018-05-12T03:11:09.004-07:00Lapsuuden sankareille<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi1eHUjlw-cgRijkIyQJrRLPzJIoX7Qkro2VdCBNhFZ90oAQMIGwWIEUWxc_r2Bp7S4hAgP6kePtcQdFB8Rrl7ehWg42P6FIQRvn6WmUxIBMxmEM2rngnuBc1cBUiJRRf6fbKxj7as2X_Gp/s1600/Thor_Ragnarok_Hulk_Poster.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="480" data-original-width="324" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi1eHUjlw-cgRijkIyQJrRLPzJIoX7Qkro2VdCBNhFZ90oAQMIGwWIEUWxc_r2Bp7S4hAgP6kePtcQdFB8Rrl7ehWg42P6FIQRvn6WmUxIBMxmEM2rngnuBc1cBUiJRRf6fbKxj7as2X_Gp/s320/Thor_Ragnarok_Hulk_Poster.jpg" width="216" /></a></div>
<b>Kunnianhimoinen hankkeeni katsoa läpi kaikki Marvel-elokuvat karahti karille noin vuoden päivät sitten. Jokin aika sitten käynnistin projektin uudestaan, ja olen aika ajoin kirjoitellut aiheesta Facebookiin englanniksi. Koska päädyin tekemään toistaiseksi viimeisimmästä katselukokemuksestani </b><b>suomeksi </b><b>kohtalaisen pitkän päivityksen, jossa kävin läpi tuntojani aiheesta yleisemminkin, lisään sen myös tänne.</b><br />
<br />Olen tämän viikon miettinyt miten kirjoittaa Ragnarökistä kuulostamatta 12-vuotiaalta pojalta. Trailerin perusteella odotin elokuvan olevan kunnon scifirymistelyä huumorilla ryyditettynä, vähän Hulkin muutamien Peter Davidin aikaisten tarinoiden tai Hulkin ja Möykyn Maximum Marvel -albumin tyyliin. No, täytyy sanoa että kerrankin sain mitä halusin.<br />
<br />
Ylipäätään tuntuu siltä, että nyt kun takana on jo vuosikymmenen verran historiaa, MCU alkaa pikku hiljaa päästä siihen mitä Marvel oikeasti on. Tai sanottakoon siihen mitä se myös parhaimmillaan on, eeppistä avaruussaippuaoopperaa pilke silmäkulmassa.<br />
<br />
Ensimmäinen Iron Man oli kelpo syntytarina, mutta sarjan taso laski hämmentävän nopeasti. Tätä oli myös ensimmäinen Kapteeni Amerikan elokuva, mutta sarja muuttui pian kovin ennalta arvattavaksi agenttijännäröinniksi. Thorin ensimmäinen elokuva oli paikoin oikein herkkää draamaa voimasta ja vastuusta, mutta jatko-osa oli paha pettymys. Age of Ultronista minulla olisi liikaakin sanottavaa.<br />
<br />
Muurahaismiehen elokuva oli virkistävä poikkeus, mutta Tohtori Oudon elokuva olisi pitänyt olla huomattavasti... no, oudompi. Guardians of the Galaxy oli ilmeisesti Marvelille itselleenkin yllätyshitti, ja sinänsä oikein toimiva scifipaukku, mutta kertoi hahmoista jotka ovat Suomessa varsin tuntemattomia, ja johon itselläni ei tästä syystä ole samanlaista tunnesidettä kuin yhtiön peruskaartiin.<br />
<br />
Hulk ja Thor sen sijaan kuuluvat jokaisen 1980-luvulla kasvaneen suomalaisen Marvel-fanin elämään kiinteämmin kuin todennäköisesti monet sukulaiset. Ragnarökin parissa tuli samanlainen olo kuin Supergirliä katsellessa on tullut parhaimmillaan. Sitä kiitti jälleen universumia siitä, että on saanut elää kyllin vanhaksi nähdäkseen lapsuutensa sankarit liikkuvassa muodossa, uskottavasti ja oikealla otteella kuvattuna.<br />
<br />
Enemmän puhumaan oppinut Hulk oli elokuvassa juuri oikeanlainen jässikkä. Omasta mielestänihän hahmo on ollut parhaimmillaan nimenomaan seikkailuissa jotka tapahtuvat muualla kuin kotikonnuilla paikkoja rikkomassa. Myös hahmon ympärille rakennettu huumori oli paikoin yllättävän aikuismaista ja virkistävän roisia.<br />
<br />
Valkyyria oli aika kaukana sarjakuvatarinoiden elovenablondista, mutta muutoksen hyväksyi rodullisen diversiteetin nimissä, ja kyllähän oikea Valkyyria eli Brunnhida nopeasti kuvassa kävi seivästettävänä. Tai näin ainakin asian tulkitsin. Tessa Thompson näyttää kovaa kyytiä vakiinnuttavan paikkaansa Hollywoodin uutena mustana badass-bitchinä.<br />
<br />
Pidin myös siitä, että tarinan konna ei ollut yksiulotteisesti paha, vaan Hela vain halusi sen mikä hänelle mielestään oikeutetusti kuuluu, eli Asgardin valtaistuimen, ja se nyt ei yksinkertaisesti onnistu nostamatta haudasta armeijallista kuolleita viikinkisotureita, ja kaikkea muuta pientä. Karl Urban fantasiatusinapahiksen roolissa taas teki mahdottomaksi olla laukomatta itsekseen huonoja urbaanifantasia-vitsejä läpi elokuvan.<br />
<br />
Myös elokuvan visuaalinen ote miellytti silmääni. Paikka paikoin suretti, kun mietti että jotain tällaista Valeriankin olisi voinut olla, jos pois olisi jätetty sovinistinen machoääliöjuoni. Siinä missä joissain aiemmissa yhteisrymistelyissä pikseleistä tehty New York tai Sokovia ei vain näyttänyt tarpeeksi todelliselta, tässä elokuvassa tuo epätodellisuuden tuntu ei haitannut. Sivuhahmoista sydämeni varasti mainio kivimies, äänenä ilmeisesti elokuvan ohjaaja itse.<br />
<br />
Ja sitten oli tietysti musiikki, josta voisi vaahdota yhden esseellisen verran. Samalla tavalla kuin Homecomingissa Ramonesin "Hey Ho Let's Go" siivitti oivasti nuoren Peterin koikkelehtimista Queensin katoilla ja takapihoilla, nousee Led Zeppelinin "Immigrant Son" omalla listallani yhdeksi elokuvan historian onnistuneimmista biisivalinnoista. Magic Swordin retrosyntsakasaripop oli melkoisen kiinnostava lisä, mutta Tangerine Dreamin fani ei valita.<br />
<br />
"Aaaaaaaaaa-aaa! We come from the land of the ice and snow, from the midnight sun where the hot springs blow..."<br />
<br />
Huh huh.<br />
<br />
PS. Melkein tekisi mieli allekirjoittaa tämä päivitys nimellä "Ensio", mutta valitettavasti suurimmalta osalta lukijoista viittaus menisi autuaasti ohi.Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-90773018808975634332018-05-11T16:58:00.000-07:002018-05-12T06:02:32.451-07:00Raha, valta ja moraali<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhYe36zz62FEO8asv3JKKFfaIE1GJTVxg3rFPOf_uLUNjzhvGoPqK4bFY77XTA7qMFxn6GqUAfxPJSzAJajKl5WSecrJZcas23atjfJmC1SgIiwLLDuGkY7h3v5ieHpKZyRh3uZfLMlB7nw/s1600/50euros1680x1050.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1002" data-original-width="852" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhYe36zz62FEO8asv3JKKFfaIE1GJTVxg3rFPOf_uLUNjzhvGoPqK4bFY77XTA7qMFxn6GqUAfxPJSzAJajKl5WSecrJZcas23atjfJmC1SgIiwLLDuGkY7h3v5ieHpKZyRh3uZfLMlB7nw/s320/50euros1680x1050.jpg" width="272" /></a></div>
<b>Viime päivinä mielessäni on usein käynyt erään Dorothy L. Sayers -dekkarin sarjasovitus 1980-luvun lopulta, jossa tutkittiin joskus 1920-luvun tienoilla vain naisille tarkoitetussa collegessa tapahtunutta viharikosten sarjaa. Kuka kaiken teki oli mysteeri koska vaikutti, että tekijän oli pakko olla mies, joita kuitenkaan ei koko opinahjossa ollut.</b><br />
<br />
Lopulta selvisi että rikosten takana oli palveluskuntaan kuulunut nainen, jonka mies oli ollut aikanaan väärentänyt todisteita historiantutkimukseensa, jäänyt kiinni ja ajautunut elämässään syöksykierteeseen. Tästä katkeroitunut vaimo pitää lopussa pitkän ja varsin antifeministisen puheen naisprofessoreille siitä, ettei sillä, mitä joku ihminen joskus kauan sitten teki ole mitään väliä.<br />
<br />
Syy miksi olen tätä kohtausta muistellut, on sivusilmällä seurailemani huhtasaarigate. Tulee surullinen olo kun tajuaa joidenkin uskovan sillä olevan jotain vaikutusta. Mutta ei sillä ole, ainkaan negatiivisia sellaisia. Huhtasaaren äänestäjät eivät edes osaa niin vaikeita sanoja kuin "plagiointi", ja luultavasti tästä tulee vain uusi sulka hänen hattuunsa seuraavissa vaaleissaa.<br />
<br />
Samoin jos asiaa kysyttäisiin istuvalta pääministeriltä, hänen mielestään tämä on taas vain kaikenmaailman dosenttien käsienvääntelyä. Eihän koulua käydä koulua vaan talouselämää varten, eikä sillä mistä kukin on koulussa työnsä repäissyt ole mitään väliä, jos saavuttaa sen jälkeen hienoja asioita, kuten kohoaa valtakunnan päärasistiksi.<br />
<br />
Tämän voisi halutessaan jopa nähdä heijastuksena siitä mitä politiikan oikeistosiipi tekee suuremmassa mittakaavassa, ja josta on tullut maan tapa. Vielä parikymmentä vuotta sitten Huhtasaaren toiminnalla olisi ollut seuraukset eikä maan hallitus olisi voinut tehdä sitä mitä nyt tekee. Nyt lakeja voi rikkoa ja olla välittämättä seurauksista, mitä vain voi tehdä kunhan siihen on tarpeeksi pokkaa.<br />
<br />
Eräs tuttavani kommentoi asiaa ja sanoi että on totta ettei kohulla liene vaikutusta Huhtasaaren polittiiseen tulevaisuuteen. Huhtasaaren suosio on asiassa kuitenkin vain sivujuonne. Paljon merkityksellisempää on se, mikä on syntyneen keskustelun vaikutus yliopistojen suhtautumisessa plagiointiin ja ennen kaikkea graduihin. On aloja joilla suuri osa perustutkimuksesta tehdään nykyään graduissa. Graduilla on siis oikeasti akateemista arvoa ja niillä on oikeasti väliä, sillä niiden pohjalle rakentuu moni paljon mittavampi ja vakavampi tutkimustyö.<br />
<br />
Tämä on toki totta. Ylipäätään koen että käynnissä on tietynlainen yhteiskunnan valitettava - senkin uhalla että kuulostan snobilta - "epä-älyllistyminen. Ainoa mikä painaa vaa'assa on taloudellinen hyöty ja kaiken maailman humanistista tieteistä hössöttäminen on turhaa koska ne eivät tuota mitään. Taidetta saa tehdä, jos sellaisesta tykkää, mutta tuonkin tulee olla toimintaa joka kannattaa taloudellisesti eikä edellytä tukea yhteiskunnalta, eli olla sitä mitä yleisemmin ottaen kutsutaan viihteeksi. Raha virtaa kuluttajalta tuottajalle, ja kaikki ovat tyytyväisiä.<br />
<br />
Jotenkin surulliseksi vetää.Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-20151062062590277342018-03-10T15:53:00.000-08:002018-05-12T04:06:12.421-07:00Televisioviihteen muuttuvat kuviot<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhW7jgWRHvV5nxOH-LXnjAzarne1tOuMHzJ2yKueyHiprBPtg0OwUvlaThn2AsPKewn51_Xqnlt59uqE9NRjobaeQqw03qBLBtkY_gHx58jL2CLIxyFue0sRgYi_3k01DYkAF6Rd3Vg7RrU/s1600/videoblocks-old-vintage-television-in-house-with-green-screen_bjbtzbdsae_thumbnail-full01.png" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1080" data-original-width="765" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhW7jgWRHvV5nxOH-LXnjAzarne1tOuMHzJ2yKueyHiprBPtg0OwUvlaThn2AsPKewn51_Xqnlt59uqE9NRjobaeQqw03qBLBtkY_gHx58jL2CLIxyFue0sRgYi_3k01DYkAF6Rd3Vg7RrU/s320/videoblocks-old-vintage-television-in-house-with-green-screen_bjbtzbdsae_thumbnail-full01.png" width="226" /></a></div>
<div class="MsoNormal">
<b>Törmäsin taannoin Youtubessa mielelenkiintoiseen, yli tunnin
pituiseen <a href="https://www.youtube.com/watch?v=qzsJizG-bOY" target="_blank">koosteeseen</a> amerikkalaisten televisiosarjojen tunnusmusiikkeja 1970- ja 1980-luvuilta.
<span style="mso-spacerun: yes;"> </span>Koostetta katsellessa alkoi melkeinpä ihmetellä miksen aikanaan
päättänyt alkaa juristiksi, lääkäriksi tai yksityisetsiväksi, nostalgian määrä oli nimittäin melkoinen. Se että säästyin tuolta selittynee sillä että olin jo
päättänyt ryhtyä isona supersankariksi. Muutamaa koosteen sarjoista ei ole Suomessa koskaan nähty, ja muutama itsestäänselvyys puuttui kuten Streethawk tai
Equalizer.</b></div>
<div class="MsoNormal">
<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Toinen asia mihin koostetta katsellessa kiinnitti huomiota
on se, miten samasta kaavasta tehtyjä tietyt sarjat tuntuivat olevan. Tai
pikemminkin, siihen että kun yksi tv-yhtiö tekee onnistuneen innovaation,
ryntäävät muut kilvan tekemään omia versioitaan, jotka enemmän tai vähemmän
rakentuvat samantyyppisistä elementeistä.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
1970- ja 1980-luvuilla nähtiin paljon sarjoja, jossa
perus-toimintasarjaformaattiin oli lyöty jokin spekulatiivinen elementti: Six
Million Dollar Man, Bionic Woman, Wonder Woman, Hulk, Manimal, Knight Rider,
Streethawk, Automan, Highway to Heaven, MacGyver ja niin edelleen.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Periaatteessa kaikissa sankari ratkoi rikoksia tai auttoi
ihmisiä viikosta toiseen, joko matkustamalla paikasta toiseen toi jonkun muun
mission varjolla. Sarjat eivät olleet enää perus-toimintasarjoja, mutteivät
puhdasta scifiä tai fantasiaakaan. Se että sankari viikosta toiseen peittosi
pahikset selitettiin jollain ihmekyvyllä.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Magnumin menestyksen innoittamana nähtiin puolestaan joukko
sarjoja, joissa rikoksia ratkottiin hurtin huumorin ryydittämänä. Tätä
edustivat Suomessakin nähdyt Simon & Simon, Hart & Hart ja Matt
Houston. Kahdessa jälkimmäisessä päähenkilöt olivat miljonäärejä, jotka
ratkoivat rikoksia vapaa-ajallaan, loogista kuin mikä.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Indiana Jones taas sai aikaan sitä jäljittelevien sarjojen
pienoisen nostalgia-sarjojen aallon, kuten meilläkin nähdyt Tales of the Gold
Monkey ja Bring Em Back Alive. Jälkimmäisessä Frank Buckina sivumennen sanoen
nähtiin Bruce "Minun oikeuteni on pitää puhe!" Boxleitner.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Dallasin myötä syntyneen primetime-saippuaooppera-aallon
muistanevat niin ikään kaikki 1980-luvulla herkässä iässä olleet. Jopa USA:n
ulkopuolella vähän joka maassa alettiin puuhata omaa sarjaa, jossa vastakkain
oli kaksi sukua, joista toisen kuului olla ökyrikas ja omata joku
liikeimperiumi. Olihan meillä Suomessakin oma Vihreän kullan maamme.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Tuntuu että 1990- ja 2000-luvulle tultaessa fantasia alkoi
tässäkin vallata enemmän alaa ja perus-toimintasarjaformaattiin alettiin kipata
aina vain enemmän spefielementtejä sarjassamme Xena, Buffy, Charmed, Dark Angel ja
mitä näitä muita naisvetoisia toimintasarjoja nyt sitten olikaan, ennen kuin
CSI-tyyppiset tylyt rikostutkijasarjat nousivat uudeksi trendiksi.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Pohdiskellessani tätä sosiaalisessa mediassa eräs tuttavani kysyi mihin sijoittaisin sellaiset sarjat kuin Quantum Leap, Triffidien
kapina tai Safiiri ja Teräs. Edellähän selkeyden vuoksi olin rajannut käsittelyn amerikkalaisiin
sarjoihin ja jättänyt pois enemmän tai vähemmän puhtaan scifin. Kuten tiedämme,
scifisarjat ja -elokuvat kun ovat jo useamman vuosikymmenen hyödyntäneet täysin
kontrolloimatta toimintasarjojen ja -elokuvien konventioita.</div>
<div class="MsoNormal">
<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Triffidien kapinaa en ole itse asiassa koskaan nähnyt.
Minulla on muistikuvia että siihen olisi viittailtu jossain kun olin hyvin
pieni, mutten ilmeisesti saanut katsoa sitä koska se koettiin minulle liian
pelottavaksi, kuten Avaruusasema Alfa tai Charlien enkelit.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Safiiri ja Teräs on sanokaamme... brittitelevision upea
kummajainen, monessakin mielessä. Selkeimmin se kai lienee ITV:n vastine
saarivaltakunnan varsinaiselle scifi-lippulaivalle Doctor Wholle, ja jos sitä
analysoi se ei ole niinkään "cop show with sf elements" vaan toisin
päin, enemmän scifi- kuin toimintasarja.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Samassa yhteydessä muistin, että edellisestä listauksesta
unohtui X-Files joka taas on nimenomaan tuota. Erään määrittelyn mukaanhan
amerikkalaistelevisiota hallitsi pitkään kolme lajityyppiä: sairaala-, lakimies
ja poliisisarjat, ja X-Files on ennen kaikkea "cop show".<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Quantum Leapin jätin pois listastani 1970- ja 1980-luvun
spefielementtejä sisältäviä seikkailusarjoja, koska se menee ysärin
puolelle, vaikka putoaakin erittäin vahvasti samaan kategoriaan esimerkiksi The Incredible Hulkin tai Highway to Heavenin kanssa.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Toisin sanoen sankarilla on joka jaksossa tehtävä joka pitää
suorittaa, jota hän pääsee jatkamaan matkaansa. Vähän samaan tapaan kuin onnettomassa
Slidersissa. Maantien sijasta seikkaillaan vain ajassa tai rinnakkaisissa
todellisuuksissa. Voisikin sanoa että nämä sarjat kuuluvat enemmänkin jo
siihen vaiheeseen kun scifi- ja toimintasarjat alkoivat suuressa määrin
sekoittua keskenään.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Kokonaan oma kuvionsa on jatkuvajuonisuuden mukaan tulo.
Siinä missä käytännössä kaikissa aiemmin mainituissa sarjoissa tarina piti lopettaa jakson
lopussa ja painaa resetiä, koska sitä piti pystyä myymään millaisissa
pätkissä tahansa, tätä nykyä käytännössä kaikki sarjat tehdään
"maratoonattaviksi", tyyliin kausi per tarina.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Kunnolla trendin aloittivat Heroes ja Lost ja nykyisin
puhtaasti episodimaista sarjaa olisi vaikea kuvitella. Tai oikeastaan
vaikuttaisi siltä, että tällä hetkellä tekijät pyrkivät toteuttamaan kumpaakin.
Esimerkiksi CW:n supersankarisarjoissa joka jaksossa on viikon pahis, mutta sen
lisäksi kautta hallitseva pääjuoni.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Ylipäätään supersankarisarjat näyttävät vähän ottaneen saman
paikan ja toteuttavan samaa funktiota kuin perus-toimintasarjat aiemmin. Niihin
kaikkiin on helppo rakentaa samanlaisia toistuvuuden elementtejä kuin
erilaisiin poliisi-, etsivä- ja seikkailusarjoihin aikanaan.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Yhtälailla oma lukunsa ovat sitten yhden ison tarinan per
kausi sisältävät ja yhdellä kertaa nettiin läjähtävät ison budjetin
suoratoistopalvelusarjat, jotka on tarkoitus nimenomaan katsoa enemmän tai
vähemmän maratoonaten. Muun muassa Netflix, HBO, Syfy, Starz
ja vastaavat vaikuttavat tällä hetkellä panostavan juuri tähän.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Saapa nähdä mitä seuraavaksi keksitään.</div>
Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-1281245374580805022018-03-03T16:08:00.000-08:002018-05-12T06:21:55.210-07:00Aika, muutos ja muistot<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh2-9FJNupl889HUBzUGn8PS7FlHwNKf4SJq2RCh_zpaZ-PlMxLoxi1IIfLSnPhV2zI7KKOW7QByKUcmM193cvLzRn-lmvM2BYMilGhPWQR5kwTRQqPWbCA4b3QMc1bxU8wRw73Ww_yRBiU/s1600/calendar.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="480" data-original-width="380" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh2-9FJNupl889HUBzUGn8PS7FlHwNKf4SJq2RCh_zpaZ-PlMxLoxi1IIfLSnPhV2zI7KKOW7QByKUcmM193cvLzRn-lmvM2BYMilGhPWQR5kwTRQqPWbCA4b3QMc1bxU8wRw73Ww_yRBiU/s320/calendar.jpg" width="253" /></a></div>
<b>Pohdiskelin tänään sellaisia käsitteitä kuin ajan kuluminen ja muutos. Olen itse ollut aina varsin vastahankainen hyväksymään muutosta, etenkin kun se tapahtuu nopeasti. Hidasta muutosta ei useimmiten tajua, ja siksi sen hyväksyy helpommin.</b><br />
<br />
Olen myös havainnut, että rakennan helposti erittäin voimakkaita tunnesiteitä paikkoihin, vaikka niihin liittyvät muistot eivät olisi pelkästään onnellisia tai paikat muuten merkittäviä, useimmissa tapauksissa oikeastaan kaikkea muuta. Tästä syystä minun on vaikea tuosta vain kiskaista itseäni irti tutuista ympyröistä, huomattavasti vaikeampi kuin monen muun.<br />
<br />
Aikoinaan ala-asteen loppuminen ja se, että koulurakennus, jossa olin viettänyt liki puolet siihenastisesta elämästä jäi taakse, oli minulle todella kova paikka. Kolmentoista Turussa-asumisvuoteni aikana olen muuttanut kerran, ja siihen kun viimeisen kerran löin kiinni asunnon oven, minun piti kerätä rohkeutta tunnin verran tyhjiä huoneita kiertämällä ja tuhertamalla itkua.<br />
<br />
Koska ulkoisesti harva asia on muuttunut ja puuhaan samassa kaupungissa jotakuinkin samoja asioita kuin kolmetoista vuotta sitten, on ajan kulumista vaikea mieltää. Siitä huolimatta, että ihmiset ympäriltä ovat tuona aikana moneen kertaan vaihtuneet. Turku on vähän kuin vieressä kulkeva iätön ystävä, joka vanhenee, mutta niin hitaasti ettei kuolevainen sitä huomaa.<br />
<br />
Joitain aikoja sitten istuin erään baari-illan jälkeen Mantun grillin vieressä olevan muurinpätkän päällä. Söin hyvällä ruokahalulla sen erinomaisia makkaraperunoita ja katselin Aurajoen suuntaan. Lokit kirkuivat. Pohdin, että eipä ollut tätäkään tullut "vähään aikaan" tehtyä. Sitten tajusin että edellisestä kerrasta alkoi olla kohta vuosikymmen. Silti kaupunki ympärillä, joki, talot ja kadut olivat täsmälleen samat kuin silloin.<br />
<br />
Tästä syystä joidenkin tiettyjen itselle tärkeiden paikkojen häviäminen konkretisoi ajan kulumisen dramaattisella tavalla. Neljä ja puoli vuotta sitten Turun nörttipseä Terrakoti jätti vanhat tilansa taakse ja vaikka uudet tilat ovat monin verroin paremmat, on paikkaa jossa nykyisin on opiskelijaruokala, vaikea mieltää samaksi tilaksi. Muistot vanhasta Terriksestä ovat elävänä mielessä.<br />
<br />
Turun sarjakuvakauppa yhtä ja toista nähneine yläkertoineen muuttuu sekin pian paikaksi, jota ei ole fyysisesti olemassa, mutta joka pysyy todellisena mielessä. Sama käy ennen pitkää TYS:n juhlatilalle, Three Bearsille ja Kylänvalinnalle. Jokaiseen edellä mainittuun liittyy voimakkaita muistoja, niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin.<br />
<br />
Se ettei noita paikkoja ei kohta enää ole havainnollistaa muutoksen. Näin siitä huolimatta että myös tutuistaan otettuja vähänkään vanhempia valokuvia katsellessaan ajan kulumisen toki huomaa. Ihmiset kuitenkin useimmissa tapauksissa vain muuttavat ulkomuotoaan, eivät katoa kokonaan. Kun paikka katoaa, se on poissa iäksi. Vain muistot jäävät.Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-35615732024689241132018-02-27T16:17:00.000-08:002018-05-12T04:27:04.255-07:00Liikunta ja sukupuoli<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjrajBBF9uM3rqM_oWBBJNqU7O9NQbsuM9pVWBeyxYznuSd63fYaSm3r9tL4OqtcNEzd_DALR0eREADzOFm_NrbhaB5nyEmYjTVaQRY7F5Xm4vTh18O_UaLPfIGMIwUrN0P1cY2k2FfnxTz/s1600/071315_soccer_THUMB_LARGE.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="361" data-original-width="302" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjrajBBF9uM3rqM_oWBBJNqU7O9NQbsuM9pVWBeyxYznuSd63fYaSm3r9tL4OqtcNEzd_DALR0eREADzOFm_NrbhaB5nyEmYjTVaQRY7F5Xm4vTh18O_UaLPfIGMIwUrN0P1cY2k2FfnxTz/s320/071315_soccer_THUMB_LARGE.jpg" width="267" /></a></div>
<b>Sosiaalisen median uutissyötettäni on jo muutaman päivän hallinnut artikkeli, jossa lappilainen liikunnanopettaja kuvailee sosiaalidarwinistista kasvatusfilosofiaansa. En halua mennä sen tarkemmin artikkeliin, mutta se palautti mieleeni aiheen liikunta ja sukupuoli.</b><br />
<br />
Artikkelissa on nimittäin eräs kohta, joka särähti omaan korvaani : "Hiukan vähemmän äidillistä empatiaa ja tilalle hiukan lisää vaativaa isänrakkautta, niin pärjäämme kaikki paljon paremmin." Äiti on empaattinen ja isä vaativa? Siinäpä vasta ihanat sukupuoliroolit.<br />
<br />
Jokin aika sitten erään kaverini seinällä oli puhe lasten luisteluharrastuksesta, ja heitin ilmaan kysymyksen ostatetaanko pojille edelleen automaattisesti jääkiekko- ja työille kaunoluistimet. Kysymykseni oli vilpitön, joissain asioissa kun on menty allekirjoittaneen kouluajoista eteenpäin melko harppauksin, joten miksi ei siis myös tässä.<br />
<br />
Näin onnellisesti asia ei kuitenkaan ole, siitä huolimatta että ikäluokkaa ei ole mikään pakko jakaa sukupuolitetusti jääkiekko- ja kaunoluisteluryhmiin. Pojan tai työn jalassa kun ei ole mitään mikä tekisi ne sopimattomaksi kumpaankaan luistimeen, ainakaan tietääkseni. Mikseivät lapset saisi itse valita kumpaan ryhmään haluavat?<br />
<br />
Jos nimittäin itse saisin nyt takautuvasti valita, olisin halunnut niin paljon mieluummin kaunoluisteluryhmään. Pidin lapsena luistelusta, mutta liikuntatunnit kaukalossa henkikultansa puolesta peläten ja pystyyn jäätyen olivat traumaattisia. Joskus yläasteen lopulla ilmoitin vihdoin opettajalle, että kieltäydyn menemästä kaukaloon, ja sain luvan luistella sen ulkopuolella yksinäni. Tylsää puuhaahan se oli, mutta peittosi kaukalossa pelkäämisen.<br />
<br />
Varmasti tuohon liittyy käytännön syitäkin, mutta jotenkin vallankumoukselliselta ajatus poikien ja tyttöjen sekaryhmistä jääkiekossa ja taitoluistelussa vallitsevassa asenneilmapiirissä tuntuu. Tyttö hokkareissa olisi varmaan monien silmissä "hyvä jätkä", mutta poika kaunoluistimissa, mikä ajatuskin. Paitsi että olympialaisten miesten vapaaohjelma. Hups.<br />
<br />
Vaikka yhteiskunnassa on menty muuten eteenpäin tavoilla, jota olisi omina kouluaikoinani ollut vaikea kuvitella, etenkin mitä tulee etenkin sukupuolirooleihin tai koko sukupuolen käsitteeseen, tulee sellainen olo, että koululiikunta ja siellä vallitsevat asenteet ovat edelleen jonkinlainen luutuneiden ajatusmallien ja binäärisen sukupuoliajattelun linnake.<br />
<br />
Mieleen tulee etsimättä muutaman vuoden takainen kohu, kun eräältä kiekkopomolta oli kysytty haastattelussa, eikö hän koe ongelmana että jääkiekkoilijoissa on niin vähän kaapista ulos tulleita homoja. Asiassa ei ollut hänestä mitään kummallista, ja mies kuittasi asian jotakuinkin vastauksella: "No, ei tässä lajissa oikein mammanpojat pärjää".<br />
<br />
Että sellaisia asenteita.Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-62042158210610557622018-01-01T15:11:00.000-08:002018-05-13T19:59:18.011-07:00Hyvää uutta vuotta<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEge09Nf0P9qDSbxHK_gBRn0o7uvCkTw9sXeKbVEH8RaALzFz-wMmfYKZ0oA7V75olTDZV-s7tE25SflO3uwvQ-WtzWVVvvzPQ11LZMzFzftXQqj0Mkr1Ej_iXKenIOa1MjlGsxp1o0dippt/s1600/400px-Witch%2527s_Cauldron_full.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="360" data-original-width="313" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEge09Nf0P9qDSbxHK_gBRn0o7uvCkTw9sXeKbVEH8RaALzFz-wMmfYKZ0oA7V75olTDZV-s7tE25SflO3uwvQ-WtzWVVvvzPQ11LZMzFzftXQqj0Mkr1Ej_iXKenIOa1MjlGsxp1o0dippt/s320/400px-Witch%2527s_Cauldron_full.jpg" width="278" /></a></div>
<b>Aloitin joulunpyhinä kunnianhimoisen hankkeen kuunnella läpi kaikki Noita Nokinenä -kuunelmat. Vaikka projekti on sen jälkeen hieman yskähdellyt, on Kuusimetsässä tullut vietettyä sen verran aikaa, että muun muassa Vilma Väkäleuan "voi hyvät hyssyrät" on päässyt normisanavarastoon.</b><br />
<b><br /></b>
Uudenvuodenyön innovaationa, täysin selvin päin sivumennen sanoen, tuli kehitettyä myös ajatus vähemmän tunnetusta Radioteatterin klassikosta "Noita Nokinenän bordellimatka", jota ei tule sekoittaa vuonna 1974 valmistuneeseen kuunnelmaan "Noita Nokinenän yllätysmuna".<br />
<br />
Jaksossa Noita Nokinenän siskot Vilma Väkäleuka ja Hanna Harvahammas saapuvat hänen luokseen jouluvierailulle mukanaan ehdotus, jota hän ei tosin ensin ota kuuleviin korviinsa.<br />
<br />
Vilma Väkäleuka: "Myö vähän ajateltiin tuon Hannan ja noita-akkojen ompeluseuran kanssa mennä siihen Kuusimetsän uuteen bordelliin, kun ovat avanneet sellasen. Kun ei tässä iässä oikein saa miestä kuin taikomalla. Että et sinä Nokinenä lähtisi mukkaan?<br />
<br />
Tapansa mukaan Nokinenä laittaa vastaan, sanoen että: "Mää en mittään portelleja tartte, luuletteko te likat etten mää muuten miästä saa?" mutta lopulta hänet saadaan houkutelluksi mukaan. Ja kuinka ollakaan, perillä hänenkin silmänsä aukeavat.<br />
<br />
Noita Nokinenä: "Voi tikkerperi, kattokaa tytöt kuinka iso tollakin on! Ton mä tartten!"<br />
<br />
Vilma: "Voi hyvät hyssyrät! Millä ihmeellä sie aattelit tuon saaha mahtumaan? Sillähän on iso ku hevosella!"<br />
<br />
Nokinenä: "Mitä sää Vilma tolla tarkotat? On siellä ny isompiakin ollu! Vähän vaan taikapussia heilautan niin eiköhän ala hommat luistaa!"<br />
<br />
Ei minulla juuri nyt muuta. Hyvää alkavaa vuotta kaikille.Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-13929015860146521872017-12-25T15:26:00.000-08:002018-05-12T15:34:56.707-07:00Joulu Ernestin kanssa<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjCrY6AZRnrJIVgUX3yD7ZmnZgTFEW6Mk1TaUgbExlDpOejyIwLayHuX5oa5S2oTtXSkbvcthg3mK3hGcXLB8YvG-uiqdyrEcfJBOxBY30gUPxzgbhZ6R39Wi6UL3UkGqCs7UHb8jSyToOH/s1600/1988_-_Ernest_Saves_Christmas.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1449" data-original-width="969" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjCrY6AZRnrJIVgUX3yD7ZmnZgTFEW6Mk1TaUgbExlDpOejyIwLayHuX5oa5S2oTtXSkbvcthg3mK3hGcXLB8YvG-uiqdyrEcfJBOxBY30gUPxzgbhZ6R39Wi6UL3UkGqCs7UHb8jSyToOH/s320/1988_-_Ernest_Saves_Christmas.jpg" width="213" /></a></div>
<b>Muutama vuosi sitten aloittamani ikioma jouluperinteeni eli katsoa aatonpyhinä jokin scifiksi laskettavissa oleva hassu, obskuuri ja vanha jouluelokuva, joka vielä pitäisi saada jostain käsiinsä on osoittautunut vaikeammaksi jatkaa kuin alun perin kuvittelin.</b><br />
<br />
Loistavan alun eli elokuvan Santa Claus Conquers the Martians (1964) jälkeen toissavuonna vuorossa oli jo huomattavasti happoisempi Santa Claus vs. the Devil (1959), ja viime vuonna oli pakko lopulta turvautua piirrettyyn eli He-Manin and She-Ran jouluspesiaaliin (1985) jossa Skeletor suureksi harmikseen oppii joulun todellisen merkityksen.<br />
<br />
Tänä vuonna menikin jo melkoiseksi arpomiseksi, ja päätin ajanpuutteen vuoksi turvautua vaihtoehtoon jota olen hieman vältellyt sen helppouden vuoksi, eli niinkin uuteen elokuvaan kuin Ernesti pelastaa joulun (1988). Olen katsonut elokuvan aikanaan, ja se paljastui uudella katsomiskerralla paitsi huomattavasti paremmaksi kuin muistelin, myös nopeammaksi katsoa kuin edeltäjänsä.<br />
<br />
Joulupukki haluaa vetäytyä eläkkeelle jaettuaan lahjoja lapsille puolentoista vuosisadan ajan. Seuraajakin on jo katsottuna, työtön lasten kanssa hyvin toimeen tuleva näyttelijä. Mutta haluaako tämä ottaa pestin vastaan ja välttää Hollywoodin houkutukset? Ja saadaanko kotoaan karannut teinityttö löytämään uudestaan viattomuutensa ja joulumielensä? Entä mitä pitäisi tehdä tullin katossa kävelevällä porolaumalla? Ernest P. Worrelilla on jälleen töitä. Pelissä on joulun tulevaisuus sellaisena kuin me sen tunnemme.<br />
<br />
Olkoon sitten kasarilapsen nostlagiaa, mutta tämä meni komeasti jouluelokuvien listani kärkeen. Mahtaakohan tässä olla paras koskaan tehty jouluelokuva. Ehkei nyt sentään. Mutta paras Ernesti-elokuva nyt ainakin.Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-20386777897712550942017-12-05T01:43:00.000-08:002017-12-06T01:52:41.806-08:00Satavuotias vapaa Suomi?<div class="separator" style="clear: both; text-align: right;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjqpGMX06PxXNtl5hcc-a5LRNuGZoxtD4Oj8y_rlaDYtq5GLQUhqFuw-1GifSn0IyghxgyNN0eFpI5q36GlizdGBvgiraPNes4H1GKQdIU1KRqoFKSpla1IcAerKCW2pHXCsATNke0TObFV/s1600/Sipil%25C3%25A4.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="703" data-original-width="519" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjqpGMX06PxXNtl5hcc-a5LRNuGZoxtD4Oj8y_rlaDYtq5GLQUhqFuw-1GifSn0IyghxgyNN0eFpI5q36GlizdGBvgiraPNes4H1GKQdIU1KRqoFKSpla1IcAerKCW2pHXCsATNke0TObFV/s320/Sipil%25C3%25A4.jpg" width="236" /></a></div>
<div class="MsoNormal">
<b>Suomi täyttää huomenna
sata vuotta. Tämän on varmasti huomannut jokainen, eikä aiheelta ole voinut mediassa välttyä. Merkkivuosi on kuitenkin saanut ikävän kaiun monen sellaisen mielessä,
joka arvostaa maan itsenäisyyttä, mutta ei sitä, miltä satavuotias Suomi
näyttää tai mihin se ehkä on matkalla. Tästä syystä haluan itse muistaa päivää seuraavalla kirjoituksella. <o:p></o:p></b></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
1990-luvun alkupuolella Radiomafian ohjelmistoon kuului
populaarikulttuurimakasiini nimeltä Vapaa vyöhyke. Monet ohjelman osuuksista
olivat pidempiä, joskus jopa koko illan mittaisia kokonaisuuksia, jotka
käsittelivät sen alaan kuuluvia ilmiöitä ufosalaliitoista vaihtoehtohistoriaan.
Tämä kirjoitus perustuu niistä yhteen, jossa aiheena oli vallankaappaus.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Maailmanlaajuisesti ajatellen vallankumousta voi pitää
yleisempänä tapana vaihtaa hallitusta kuin vaaleja, mutta olisiko
vallankaappaus mahdollinen Suomessa? Tähän "hauskaankin ajatusleikkiin"
tekijät saivat mukaansa journalistiikan professori <b>Raimo Salokankaan</b> ja
politiikan tutkija <b>Jukka Kanervan</b>. Lisäksi ohjelmassa käytettiin lähteenä
<b>Edward Luttwakin</b> teosta <i>Vallankumouksen käsikirja</i> (1969).</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Vaikka ohjelmalla itsellään on ikää yli neljännesvuosisata, ei
se valitettavaa kyllä, ole olennaisimmilta osiltaan lainkaan vanhentunut.
Oikeastaan päinvastoin. Referoin seuraavaan ohjelman sisältöä ja pyydän tätä
mahdollisesti lukevia peilaamaan sitä siihen, mitä satavuotiaassa
Suomessamme on kuluneen kahden ja puolen vuoden aikana tapahtunut. </div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<b>Vallankaappaus
Suomessa <o:p></o:p></b></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Ohjelman peruskysymys oli, olisiko vallankaappaus Suomessa mahdollinen
jos lama vielä pahenisi. Millainen Suomessa tehtävä vallankaappaus todennäköisesti
olisi, keitä kaappaajat olisivat ja miltä nämä näyttäisivät?</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Luttwakin mukaan vallankumouksen perusedellytyksiin kuuluu, että valtion tulisi olla poliittisesti riippumaton, sillä tulisi olla
poliittinen keskus ja sisäpiiri ja että tilannetta olisi edeltänyt pitkä
taloudellinen lama, ja maassa vallitsisi jos ei vallankumoukselle suosiollinen,
niin ainakin sekasortoinen tai odottava ilmapiiri. Nämä perusedellytykset Suomi
karkeasti ottaen täytti jo 1990-luvulla.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Vaikka sellaiset käsitteet kuin vallankumous tai
vallankaappaus tuovatkin mieleen kuvia barettipäisistä partasuista konetuliaseiden
kanssa, haastateltavien mukaan potentiaalisimmat vallankaappaajat Suomessa löytyisivät
nykyisten valtionhoitajien joukosta. Käytännössä tämä tarkoittaisi Kanervan
mielestä johtavia porvarillisia puolueita, Kokoomusta ja ehkä jopa Keskustaa.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Parhaat edellytykset vallankaappauksen tekoon on nimittäin niillä
joilla jo tätä ennen on huomattavasti valtaa. Nämä tahot pystyisivät sen tapahduttua
uskottavasti esiintymään "kansan yhteisen hyvän nimissä". Kansalle
suunnattava retoriikka olisi tällöin sovitettava tilanteeseen, ja vedottava
esimerkiksi siihen, että heidän "on ollut pakko kaapata valta, ottaa
isänmaan kohtalo haltuunsa tai pelastaa se merkittävältä vaaralta, esimerkiksi EY:hyn
liittymiseltä", kuten Kanerva asian muotoili.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Sotilasvallankaappausta haastateltavat eivät pitäneet niin
todennäköisenä kuin poliittisen eliitin suorittamaa. Ennemminkin
väkivaltakoneisto tulisi kaappauksen tapahduttua vain laittaa tapahtuneen
eteen. Tässä auttaisi jos vallankaappaajat olisivat sellainen taho, jolta se on
aiemminkin tottunut määräyksiä vastaanottamaan.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Nykyaikainen vallankaappaaja ei Kanervan mukaan
näyttäisikään koppalakkipäiseltä pussihousulta saappaissa, koska sellaiset
olisi naurettu välittömästi ulos. Kaappaajan tulisi ennemminkin olla "siististi
pukeutunut keskiluokkainen", mutta tyyli ei saisi olla liian moderni tai sliipattu.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Vallankumous tarvitsee johtohahmon, mutta niitä ei saisi
olla Kanervan mielestä vain yhtä, koska se on hänen mukaansa vanhanaikaista.
Ennemminkin näitä tulisi olla useamman kaappaajan ryhmä, joiden pitäisi edustaa
yhteiskunnallisen vallan huippua, eli siinä tulisi olla edustettuna poliittinen
eliitti, taloudellinen eliitti ja mielellään myös työväestön edustajat.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<b>Hyvät kansalaiset<o:p></o:p></b></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Vallankaappauksen jälkeen tapahtunut olisi esitettävä
kansalle mahdollisimman uskottavasti hallussa olevia tiedotuskanavia käyttäen,
esimerkiksi uutiseksi tai ajankohtaisohjelmaksi naamioituna. Käytännössä
kaappaus siis tuotaisiin kansalaisten olohuoneisiin, missä se viime kädessä
tapahtuisi, ihmisten ja median välisessä suhteessa. </div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Kaappaajien tulisi esiintyä televisiossa lujasti ja antaa
kuva, että valta on tukevasti heidän käsissään. Salokankaan mielestä tässä
vaiheessa välttämättä ei juurikaan kysyttäisi kansalta suostumusta, vaan
kerrottaisiin suoraan miten asiat ovat. Tiedotuksen tarkoituksena ei olisi
antaa tietoa tilanteesta, vaan vaikuttaa sen kehittymiseen.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Tästä syystä kaappaajilta vaadittaisiin hyvää televisioesiintymistä,
jotta syntyisi vaikutelma että he tietävät mitä ovat tekemässä, ja että toiminnan
takana on voimaa. Se miten uskottavasti kaappaajat pystyvät esittämään asiansa televisiossa,
ratkaisee kuinka hyvin kaappaus lopulta onnistuu.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Olisi myös oleellista, että vallankumouksen taakse
saataisiin välittömästi siihen myötämielisesti suhtautuvia näkyviä median
edustajia. Kovin suurta määrää toimittajia ei Salokangas usko tähän saatavan, "vaikka
joku varmasti lähtisikin". Tämä toki riippuisi siitä millaisesta
vallankumouksesta olisi kyse.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Vallankaappauksen jälkeen oleellisimmat informaatiokanavat
olisi joka tapauksessa otettava haltuun, ja muun muassa tv-kanavat ja suurimmat
sanomalehdet saatava kaappauksen puolelle. Myös väkivaltakoneisto kuten poliisi
ja mahdolliset mellakkajoukot olisi jo ennen kaappausta miehitettävä sille
myötämielisin voimin.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Ulkovaltojen puuttuminen tilanteeseen ei Suomen oloissa ole
haastateltavien mielestä todennäköistä, vaan suurempi vaara olisi, että kaappaajat
alkaisivat nahistella keskenään ja selvitellä välejään. Ulkomaailman suuntaan
olisi joka tapauksessa välitettävä viestiä, että uudella valtionjohdolla ovat
asiat hallussa.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Kysyttäessä sitä millaisen hallitusmuodon kaappaajien tulisi valita asiantuntijat kannattivat edustuksellista demokratiaa. Parlamentarismi nimittäin
takaa kansalle näennäisesti vallan, ja tämä on se, millä vallankaappaus pitää
pystyä oikeuttamaan. Kaappaukselle niin ikään saadaan parhaiten tuki takaamalla
kansalle kohtuullinen sananvapaus ja vauraus tai ainakin suhteellinen vauraus. </div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Paras vallankaappaus Kanervan mielestä olisikin sellainen, jota kansa ei sellaiseksi välttämättä heti edes huomaisi. Kaappauksen tapahduttua
tulisi toimia kuin mitään erikoista ei olisi tapahtumassa. Vaikka esimerkiksi
eduskuntaa ei oikeudellisesti sivuutettaisikaan, voidaan sille tehdä niin
käytännössä.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Kuulostaako tutulta?</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<br />
<div class="MsoNormal">
Hyvää itsenäisyyspäivää.</div>
Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-47277616780366223092017-10-02T15:54:00.000-07:002018-05-12T15:56:18.292-07:00Luoteja ja rannekkeita<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjbWEonwWu1L8LKthiPMOplaTkoeLo4yakRJfIa1LSsiWW1dgzNvte2cQvXTEkLsEyaqlQX8d0lsNJsXQLF2OGaZxX_c8riNw7lPAvL1K2Of2G9uPZspfeMWa9KYzXqWX6gy8v8EskGRgzo/s1600/v51eUcRsKD1xBrDPEeD4D2fXYwh.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1067" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjbWEonwWu1L8LKthiPMOplaTkoeLo4yakRJfIa1LSsiWW1dgzNvte2cQvXTEkLsEyaqlQX8d0lsNJsXQLF2OGaZxX_c8riNw7lPAvL1K2Of2G9uPZspfeMWa9KYzXqWX6gy8v8EskGRgzo/s320/v51eUcRsKD1xBrDPEeD4D2fXYwh.jpg" width="213" /></a></div>
<b>Wonder Woman on nyt sitten nähty. No, olihan se. Ei ihan niin eeppinen kuin olisin toivonut, vaan enemmänkin perus-supersankarileffa kaikkine kliseineen, mitä sen toki oli tarkoituskin olla. </b><br />
<br />
Suurimpina puutteina näkisin, että saksalaisparat saavat aina olla tusinapahksia oli sota mikä tahansa, eli tapatumien siirto ensimmäiseen maailmansotaan oli kokolailla turha, se että umpisubbari Steve Trevor päästettiin sittenkin sankaroimaan vähän liikaa, kuten pelkäsinkin, sekä se, että badassia tunnusmusiikkia kuultiin jotakuinkin yhtä paljon kuin Lepakkomies vastaan Teräsmiehessä eli suoraan sanottuna säälittävän vähän.<br />
<br />
Niin, ja ennen kaikkea se, ettei ketään edes sidottu kunnolla kertaakaan, mikä nyt on puute jos mikä.<br />
<br />
Gal Gadotia katseli kyllä ihan mielellään ja näyttelijän israelilaisaksentti oli äärettömän söpö. Nyt sitä vain huokailee ja kiroaa miksi DC:n on pitänyt jakaa leffa- ja sarjauniversuminsa erikseen. Koska se mitä maailma nyt huutavasti kaipaa on Wonder Womanin ja Supergirlin cross-over. Tai en nyt maailmasta tiedä, mutta minä ainakin.Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-10295590455084247442017-08-20T16:14:00.000-07:002018-05-12T16:18:50.074-07:00Maailmanconista käteen jäänyttä<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgdPa_6-udhBII-XShXccjVHaWj_ZQK029WybCz-K5NitClOtUKdCLepD9QXLhcP_0qYLuTbI7U8Ok9RA1H0MVn4Bn8U0syUinClqnWDDioszFNlfcXmqpv1GI8HePrnMB5FgfE6vbv0Wcr/s1600/worldcon75.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="611" data-original-width="474" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgdPa_6-udhBII-XShXccjVHaWj_ZQK029WybCz-K5NitClOtUKdCLepD9QXLhcP_0qYLuTbI7U8Ok9RA1H0MVn4Bn8U0syUinClqnWDDioszFNlfcXmqpv1GI8HePrnMB5FgfE6vbv0Wcr/s320/worldcon75.jpg" width="248" /></a></div>
<b>Monet ovat tämän viikon kuluessa kertoneet Facebookissa omista Wolrldcon-kokemuksistaan. Oma conini meni enemmän Finncon-vaihteella ja kunnon pörrääminen ulkomaalaisten fanien kanssa jäi valitettavan vähälle. Mutta ehtiihän tuota.</b><br />
<br />
Viiden päivän aikana ehti tapahtua yhtä ja toista. Ostin tapahtumasta semi-oikeankokoisen Wonder Woman -pehmon ja c-kasetin, tapasin vanhoja ja uusia ystäviä, pääsin sanomaan "Rrrrrrrenee!" kyseisen nimiselle ihmiselle kädet avoimena halaukseen, luulin hetken päässeeni heittämään Joe Abercrombien ulos ohjelmasalista Atoroxin tieltä, kirjoitin jotain mikä päätyi STT:n uutisiin ja näin asioita joita te ihmiset ette uskoisi.<br />
<br />
Tapahtuma oli myös varsin tuottoisa ja hedelmällinen. Englanninkielisiä Spinejä meni kaupaksi, useampaakin projektia pystyi tapahtuman aikana edistämään kiitettävällä tavalla ja ehdinpä käydä muutaman mielenkiintoisen keskustelun ulkomaalaisten fanienkin kanssa. Niistä pari on siteeraamisen arvoinen.<br />
<br />
Toinen lähti liikkeelle siitä, kun innostuin kuvailemaan Jussi Katajalan vaihtoehtohistorianovellia "Jotta taidat suomen kielen" eräälle amerikkalaisfanille, ja jouduin selittämään mitä tarinan konnina esiintyvät "suomalaiset", jotka siis meidän aikalinjassamme tunnetaan "varsinaissuomalaisina" ovat.<br />
<br />
Kuultuaan termin "Finland proper" fani pyöräytteli paljonpuhuvasti silmiään, ja minulla oli tekeminen yrittäessäni selittää, että termi on vailla arvolatausta. Jälkikäteen olen kuitenkin pohtinut, miten käsittämättömän elitistinen, imperialistinen, jopa rasistinen se oikeastaan on, vaikken ole sitä tähän mennessä tajunnutkaan. Ja sikäli kun olen keskustellut siitä muutamaan muun täkäläisen kanssa, ei ole moni muukaan.<br />
<br />
Toinen, olkoonkin valitettavan lyhyt keskustelu käytiin mukavan, vanhemmanpuoleisen niin ikään USA:laisen pariskunnan kanssa, ja aihe siirtyi niinkin tulenarkaan aiheeseen kuin suomalaisten ja amerikkalaisten uskonnollisuuteen tai pikemminkin niiden eroihin.<br />
<br />
Pariskunta kertoi olevansa ateisteja, ja vahvisti tarinat siitä, miten hankalia sosiaaliset tilanteet, joissa esille nousee kysymys siitä mihin kirkkoon kuuluu, heille ovat. Pariskunta kertoi tavanneensa ateistien tapaamisessa, joita järjestetään salassa ja joissa nämä voivat tavata muita samanmielisiä, niin kuin mies ilmaisi: "...in the fear of being outed".<br />
<br />
Tuli mieleen, että loppujen lopuksi asiat täällä meillä ovat sittenkin aika hyvin.Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-1186303766457104241.post-77757446476382124192017-07-28T04:37:00.000-07:002018-05-12T05:19:04.398-07:00Elämäni puhelimet<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhxa6Vn0hEw8OUYtkqHoG9F3IUoz6BekLN6WnFuXZXdnNATbrjjFMUru9-KEwpIl3l988tUFB7p9UhjkOhXY5T4dnw8UZjQfFUs1Ku3Bcpkv8S52J2X7RaLPcJLILEa6K8Q1rjlLqlDkh5d/s1600/13686509_10153848029195669_2304744990153965377_n.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="584" data-original-width="398" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhxa6Vn0hEw8OUYtkqHoG9F3IUoz6BekLN6WnFuXZXdnNATbrjjFMUru9-KEwpIl3l988tUFB7p9UhjkOhXY5T4dnw8UZjQfFUs1Ku3Bcpkv8S52J2X7RaLPcJLILEa6K8Q1rjlLqlDkh5d/s320/13686509_10153848029195669_2304744990153965377_n.jpg" width="218" /></a></div>
<b>Nykymaailmaa ja nykyihmistä sanotaan usein materialistiseksi. Toisaalta olen kuullut senkin väittämän, että se mihin länsimaiset ihmiset ovat koukussa ei ole niinkään materia, vaan uuden ostamisen tunne. Toisin sanoen jos ihmiset olisivat todella materialisteja, he roikkuisivat kiinni tavarassa eivätkä heittäisi sitä niin vaivatta pois, vain voidakseen kokea uuden ostamisen tunteen uudestaan ja uudestaan.</b><br />
<br />
Omaa suhdettani materiaan ja tavaroihin voi pitää varsin sentimentaalisena, jopa takertuvana. Tähän on syynä se, että olen aina yhdistänyt joihinkin elämänvaiheisiin liittyvät asiat tiettyihin esineisiin tai niiden hankkimiseen liittyneisiin yksityiskohtiin. Suhteeni omistamiini puhelimiin on heijastusta tuosta, ja yleensä pyrin roikkumaan omistamassani mallissa niin kauan kuin mahdollista.<br />
<br />
Koska hankin vastikään varsin yllättäen uuden, olkoonkin käytetyn puhelimen, päätin tehdä tapauksen ja omistamieni kapuloiden kunniaksi pienen koosteen niistä. Puhelimet löytyvät oheisesta kuvasta aikajärjestyksessä. Mittakaavat ovat sinne päin ja saattavat heittää.<br />
<br />
1990-luvun alussa "kännykät", kuten niitä tuolloin kutsuttiin erotuksena "oikeista" puhelimista, olivat vielä luksustuotteita. Olinkin päättänyt parikymppisenä idealistina, etten moista juppien turhaketta tarvitse. Muutamassa vuodessa ne kuitenkin yleistyivät tehokkaasti, ja kun alkuvuodesta 1997 valmistuin Lahden ammattikorkeasta, tajusin sen olevan oiva sauma hankintaan, ja sain vanhempani hankkimaan sellaisen minulle valmistujaislahjaksi.<br />
<br />
Puhelin ostettiiin Karkkilasta, kaupungin melkeinpä ainoasta kännyköitä ja liittymiä myyvästä liikkeestä ja liitymäksi tuli Tele Classic. Saman liittymän ja numeron omistan muuten edelleen, mitä nyt yrityksen nimi on muuttunut pariin kertaan.<br />
<br />
Kyseessä oli iso hankinta, sillä puhelimella oli hintaa markoissa liki nelinumeroinen summa, siitä huolimatta että se oli kahdesta markkinoita tuolloin hallinneesta Nokian mallista se halvempi, eli 1610. Muun kuin Nokian puhelimen valitseminen olisi ollut puolestaan likipitäen epäisänmaallista, eikä niistä edes keskusteltu.<br />
<br />
Laitteen mukana tuli vyöhön kiinnitettävä klipsu, jolla sen sai napsautettua lanteelleen kuin kuudestilaukeavan ikään. Muistan ainakin ystäväni Vesa Lehtisen kommentoineen asiaa noin sanankääntein myöhemmin samana vuonna järjestetyssä Oriveden scifiseminaarissa. Kyseinen seminaari puolestaan oli oma porttini scififandomin ihmeelliseen maailmaan, mistä syystä se on jäänyt hyvin mieleeni.<br />
<br />
Tuolloin kännykät eivät keikkuneet joka lanteella. Muistan elävästi Finnconin 1997 ja Ian McDonaldin kunniavieraspuheen, jonka hän piti yleisön keskellä viskilasi kädessään ja ympäriinsä huitoen. Kun jossain päin Vanhan ylioppilastalon pääsalia soi jonkun puhelin, muistan Kimmo Lehtosen huutaneen: "Laittakaa kännykät kiinni! Se vihaa niitä!". Hivutin käteni vaivihkaa takkini alle, sillä kirjailija sattumoisin intoili uusista scifi-ihmisten muodostamista heimoista vain hieman yli metrin päässä itsestäni.<br />
<br />
Uskollinen 1610 ehti palvella pitkään ja ehdinpä hankkia siihen uuden akunkin, joka vieläpä oli tuplapaksu malli, jonka kanssa puhelimeni olisi käynyt lähitaisteluaseesta. Tätä käytinkin humoristisena tekosyynä mallissa pysymiselle, kun markkinoille alkoi tulla aina vain pienempiä puhelimia ja edelleen hyvin toimiva nokialaiseni muistuttaa muinaisjäännettä.<br />
<br />
Vasta päästyäni lyhyeksi (erittäin lyhyeksi) aikaa 2001 töihin puhelinalaa sivuavaan työpaikkaan koin 1610:n liian noloksi ja vaihdoin uudempaan, vaikkakin käytettyyn puhelimeen. Piipahtelin Lahden Euromarketin yhteydessä toimineessa puhelinliikkeessä säännöllisesti, kunnes niin hintaluokaltaan kuin muutenkin sopiva käytetty yksilö tuli vastaan.<br />
<br />
Puhelin oli jokin Ericssonin T-sarjan puhelimista, mutta tarkkaa mallia en enää muista (mahdollisesti T20s), koska se on hankkimistani puhelimista ainoa jonka sittemmin annoin vaihdossa pois. Kuvassa näkyvä on lähinnä omistamaani vastaava. Noina aikoina vanhasta puhelimesta saattoi saada vaihdossa hyvinkin rahaa. 1610:aa en onneksi vaihdossa antanut pois, se olisi harmittanut myöhemmin ankarasti.<br />
<br />
Ericsson (jonka isäni sivumennen sanoen nimesi Ridgeksi, get it?) ei ole puhelin johon minulla olisi suuri tunneside. Se oli toimiva perusluuri, jonka isoin etu edeltäjäänsä verrattuna oli keveys ja pieni koko. Isoin miinus oli, ettei puhelin hyödyntänyt lainkaan läppää, vaan läpän tehtävä oli vain tuoda mikrofoni lähemmäs puhujan suuta.<br />
<br />
Toinen hämmentävä ominaisuus Ericssonin kohdalla oli vihreä vilkkuvalo, jolle ilmeisesti oli erittäin oleellinen syy, ja jota ei saanut mitenkään pois päältä. Ensimmäinen tyttöystäväni joutuikin sanojensa mukaan kasaamaan puhelimen eteen tavaraa, ettei sen majakan lailla pimeydessä vilkkuva valo olisi pitänyt häntä hereillä öisin.<br />
<br />
Persoonallinen lisälaite joka Ericssonin kohdalla täytyy mainita, oli laturiteline, joka muistutti muodoltaan jotakuinkin valaan selkää ja johon puhelimen pystyi tökkäämään kätevästi pystyyn. Kyseinen lisälaite oli iso syy sille, että kun lopulta vaihdoin puhelinta, päätin pysyä Sony Ericssoniksi muuttuneessa valmistajassa. Tämä tapahtui joko 2003 tai 2004, ja oli viimeinen puhelimeni jonka hankin Lahdesta.<br />
<br />
Sony Z200:n voi ilman epäröinnin häivääkään sanoa olevan kaunein puhelin, jonka olen koskaan omistanut, ja jos oikein muistan ostin sen samasta pikkuliikkeestä kuin edeltäjänsäkin. Se oli myös ensimmäinen värinäytöllä varustettu puhelimeni. Siitä oli tarjolla "poikien malli" ja "tyttöjen malli", toinen harmaa johon sai sinisen vaihtokuoren, ja toinen helmiäisenvalkoinen, johon sai punaisen vaihtokuoren. Voitte arvata kumman valitsin.<br />
<br />
Z200:n persoonallinen piirre oli sen simpukkamaisessa kannessa oleva kello. Noihin aikoihin luovuin monien muiden tavoin rannekellon käytöstä, paljolti siitä syystä että kyseinen puhelin korvasi tuon tarpeen paremmin kuin hyvin. Olkoonkin, että hämmentävän usein tuota kelloa luultiin kameraksi (jota puhelimessa ei siis ollut) esimerkiksi näpyttäessäni tekstiviestiä Cosmicin pöydässä.<br />
<br />
Olin kiintynyt puhelimeen ja roikuin siinä pidempään kuin todennäköisesti olisi ollut järkevää, mikä johti siihen että puhelin alkoi lopulta hajota käsiini. Ja tällä tarkoitan, että siitä todellakin alkoi lähteä fyysisesti irti paloja, sen ohella että puhelimen henkiin herääminen vaati joskus akun irrottamista ja erinäisiä muita rituaalisia toimenpiteitä.<br />
<br />
Yhteinen taipaleeni Z200:n kanssa päättyi vuonna 2010 pakon edessä tehdyn uuden puhelimen ostoon. Liki kymmenessä vuodessa liitännät olivat muuttuneet, mikä tarkoitti että aika oli ajanut ohi myös laturitelineestä, josta oli tullut melkeinpä pysyvä osa yöpöytääni. Näin mikään ei estänyt takaisin nokialaiseen siirtymistä.<br />
<br />
Nokia 5800 kuuluu niin ikään lempikapuloihini. Puhelin oli aikanaan kiitettävän kohtuuhintainen, mutta siitä huolimatta jotain, jonka periaatteessa pystyi jo laskemaan älypuhelimeksi. Kyseessä oli ensimmäinen puhelimeni, jossa tekstiviestejä ei tarvinnut näpyttää raivostuttavan hitaasti yhdeksällä numeronäppäimellä, vaan siinä oli mukana virtuaalinäppäimistö. Se oli ensimmäinen puhelimeni, jossa oli kamera (vaikkakin huono), mp3-soitin ja sillä pystyi olemaan netissä (ainakin periaatteessa).<br />
<br />
Olin hankkinut puhelimen hieman ennen Finncon 2010:aa, minkä seurauksena kaikki sieltä ottamani kuvat ovat kännykkäni suttuisia otoksia. Siitäkin huolimatta parikin niistä päätyi myöhemmin kuvitukseksi Spin-lehteen, muun muassa liki vahinkolaukaus hienosta Farscape-nelikosta. Mukana olleet saattavat myös muistaa innon, jolla paluumatkalla seurasin etenemistämme kännykän kartalla. ("Hei, me pysähdyttiin!", sanoo Pasi liikennevaloissa.) Juuri karttasovellukset olivatkin luultavasti scifistintä mitä kyseinen puhelin tarjosi.<br />
<br />
Puhelin ehti myös palvella monena vuonna Turun kirjamessuilla scifiseurojen osaston "messupuhelimena" ja tässä ominaisuudessa muun muassa tehdä vahingossa lyhyen, mutta sitäkin vaiherikkaamman matkan tuttavani äidin auton takapenkillä, ennen kuin sen tipahtaminen taskustani huomattiin. Itse asiassa olin hukata sen useammin kuin mitään muuta puhelintani. Ainakin Finncon 2011:ssa se oli lähteä omin päin taksilla liikenteeseen.<br />
<br />
Valitettavasti jo pari vuotta puhelimen kartta- ja oikeastaan kaikkien muidenkin sovellusten käyttökelpoisuus on kapenemistaan kaventunut. Uskollista puhelintani on nimittäin kohdannut 5800:n tyyppivika eli sen tuleminen yksinkertaisesti täyteen, johon ilmeisesti ei auta minkäänlainen suolihuuhtelu tai aivopesu. Pitkään aikaan sillä ei ole riittänyt muistia kuin puheluihin, tekstiviesteihin ja nippa nappa Facebookiin.<br />
<br />
Kun ystäväni sitten vuosi takaperin ilmoitti joutuneensa vaihtamaan puhelintaan jotta pystyisi pelaamaan Pokémon Go:ta ja vanhan olevan herätyskellona höristinkin korviani, ja niin kävikin että olen nyt vuoden ajan ollut onnellinen Nokia Lumia 720:n omistaja.<br />
<br />
Ominaisuuksiltaan uusi puhelin vähemmän yllättäen pesee jälleen kerran edeltäjänsä. Ensivaikutelma verratessani niitä on, että edellinen nokialainen oli käteen sopiva, pieni, kompakti ja näppärä ja teki sen mitä halusinkin, vähän niin kuin Star Trekin sukkula tai pikavene. Sen rinnalla Lumia on kuin Enterprise D, Tähtilaivaston lippulaiva, iso, virtaviivainen ja kykenevä uskomattomiin suorituksiin.<br />
<br />
Puhelin tulee mitä suurimmalla todennäköisellä myös olemaan viiminen nokialaiseni, ellei nyttemmin jälleen kumisaappaisiin keskittynyt yritys päätä jossain vaiheessa yhdistää tekemiinsä jalkineisiin puhelinominaisuutta.<br />
<br />
Näin sivumennen sanoen historiaan siirtyy myös Monty Pythonin Live (Mostly) esitykseen liittyvä suklaakonvehtiepisodi, jonka tuloksena mainitun nokialaiseni virtapistoke täyttyi mainitusta aineesta, ja oli tuosta kahden vuoden takaisesta episodista lähtien sanoisimmeko haasteellinen.<br />
<br />
Se millaiseksi tai miten pitkäksi suhteeni uuden puhelimeni kanssa lopulta muodostuu on vielä mysteeri. Kuten sekin, millaisiin seikkailuihin sen kanssa joudun.Pasi Karppanenhttp://www.blogger.com/profile/01732146678237897871noreply@blogger.com