Yksi siisteimmeistä asioista Loganissa, nimihahmon kuolinkorahtelut asianmukaisesti läpi vieneen Jackmanin ohella luonnollisesti, oli sen lapsitähti Dafne Keen, jonka voi hyvin sanoa varastaneen koko leffan. Jos supersankarielokuville jaettaisiin omat Oscarit, se kuuluisi ehdottomasti tälle tytölle.
Elokuvan loppu veti vakavaksi sikälikin, koska sitä katsoessa tajusin, että kyseessä paitsi oli tuntemamme Wolverinen joutsenlaulu, se myös päätti yhden aikakauden elokuvan tai ainakin supersankarielokuvan historiassa.
Vaikka Foxin X-Menit eivät olekaan osa monen fanin tätä nykyä jo suurin piirtein pyhänä pitämää Marvelin elokuvauniversumia, omasta näkökulmastani supersankarielokuvien nykyinen vaihe käynnistyi vuonna 2000 ensimmäisellä X-Menillä, ja vielä tarkemmin erään tietyn metallisen keskitysleiriaidan narahduksella.
Tuossa vaiheessahan Hämähäkkimiehen oikeuksista edelleen taisteltiin, parhaimmillaan seitsemän yhtiön kesken, ja se että hahmon omasta sooloelokuvasta tulisi koskaan mitään vaikutti äärimmäisen epätodennäköiseltä. Ensimmäiseen Iron Maniin oli vielä matkaa kahdeksan vuotta, ja naapuriyhtiön lepakkoritarin synkkäsävyiseen Nolan-tulkintaankin puoli vuosikymmentä.
Pitää myös muistaa, että X-Meniä edeltäneet yritelmät Marvelin saralla olivat olleet kahta vuotta aiemmin valmistunut Blade sekä oman televisiosarjansa pilotiksi aiottu, David Hasselhoffin tähdittämä Nick Fury. Naapuriyhtiön puolella vastaavaa edustivat edellisiä vuotta aiemmin valmistuneet Steel sekä viimeisen naulan oman elokuvasarjansa arkkuun lyönyt Batman ja Robin.
Ylipäätään Marvelilla oli ollut huomattavasti huonompi kisamenestys mitä tulee näiden hahmojen siirtämiseen liikkuvaan muotoon. Siinä missä DC:llä oli meriittilistallaan pitkä lista kassamagneetteja, Marvelin yritykset olivat kerta kerran jälkeen käyneet nolommiksi. Jos nykyisin käsitys fanien keskuudessa on, että kaikki mihin Marvel koskee muuttuu kullaksi, tuossa vaiheessa tilanne oli varsin toisenlainen.
Siinä missä Blade on aina jäänyt itselleni vieraammaksi hahmoksi, X-Menissä oltiin Marvelin ytimessä. Olihan hahmojen seikkailuja julkaistu Suomessa vuodesta 1982 ja näiden ihmissuhdekuviot olivat monelle suomalaiselle fanille tutummat kuin todennäköisesti useimmat sukulaiset. Se että aiheesta oltiin ensimmäistä kertaa tekemässä isolla budjetilla jotakuinkin uskollista elokuvasovitusta saikin sukat pyörimään monissa jaloissa.
Ja tällä tiellä ollaan edelleen. Vaikka elokuvasarjaa ei kokonaisuutena voikaan pitää kovin yhtenäisenä tai onnistuneena, mukaan lukien kaikki sen sivutuotteina syntyneet sooloelokuvat, en usko että ilman Singerin aloittamaa vaihetta oltaisiin siinä missä ollaan nyt, pahassa tai hyvässä. Olisiko Marvel edes saanut MCU:taan pystyyn ilman X-Men-elokuvia? Vaikea sanoa.
Viimeiseksi mutanttielokuvaksi Logan ei tietenkään jää. Erinäisten paikka paikoin hyvinkin sekavien ja jopa ristiriitaisten edestakaisin ajassa matkailujen ja esiosien kautta soihtu mutanttien elokuvauniversumissa on onnistuttu siirtämään eteenpäin uudelle sukupolvelle, eli tarina jatkuu. Etenkin jos mutantit jossain vaiheessa siirtyvät osaksi MCU:ta, mitä tunnutaan fanikunnan keskuudessa yleisesti odotettavan.
Mutta yhtäkaikki, Loganin lopussa oli vaikea olla tuntematta palan nousevan kurkkuunsa. Olihan kyseessä yhden aikakauden loppu.
