Asteroidi K
lauantai 22. tammikuuta 2022
Suomalaiset suurmäessä
lauantai 7. marraskuuta 2020
Korkeampaa demokratiaa
Ensinnäkin on koko suora kansanvaali, jossa niinkin epäoleellinen seikka kuin pelkkä äänimäärä riittää takaamaan voiton. Suomessa olisikin siirryttävä takaisin valitsijamiehiin, niin, että kullakin läänillä tai mielellään kunnalla olisi asukasluvun sanelema määrä valitsijamiehiä, jotka amerikkalaistyyliin menisivät eniten ääniä saaneelle ehdokkaalle.
Näin saataisiin aikaiseksi mielenkiintoisia vaa'ankieliläänejä tai -kuntia, jotka käytännössä ratkaisisivat vaalit. Myös äänestysprosentti saataisiin tällä tavoin laskettua amerikkalaiselle tasolle, koska esimerkiksi Keskustan ehdokkaan kannattajien ei olisi mitään mieltä Uudellamaalla tai Helsingissä vaivautua uurnille lainkaan, samalla tavalla kuin Vihreiden kannattajalla olisi turha tehdä niin maaseuduilla.
Jos tarkkoja ollaan, ylipäätään nykyinen monipuoluejärjestelmä on aivan liian kirjava ja tarjoaa tarpeettoman paljon vaihtoehtoja. Suomessa pitäisikin siirtyä länsimaiseen kaksipuoluejärjestelmään, niin että valittavien puolueiden ja näiden asettamien presidenttiehdokkaiden välillä olisi vain hiuksenhieno ero. Muitakin puolueita toki voisi olla, mutta niillä ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia saada ehdokkaitaan läpi.
Nykyisistä puoleista parhaita ehdokkaita kaksipuoluejärjestelmän puolueiksi lienevät SDP ja Kokoomus. Niille luonnollisesti pitäisi kehitellä myös oudot tunnuseläimet. Aasi ja elefantti on jo käytetty, joten demareilla voisi olla vaikkapa kenguru ja kokoomuslaisilla virtahepo.
Teknisiin yksityiskohtiin mennäksemme, ensinnäkin ovat nämä valitettavan yksinkertaiset suomalaiset äänestysliput. Niitä pitäisi monimutkaistaa lähemmäs amerikkalaista tasoa, niin että samalla kaavakkeella valittaisiin erilaisia lääni- tai kuntakohtaisia virkamiehiä tahi kansanedustajia. Harmillisen selkeästä yksikamarisesta eduskunnasta pitäisi siitäkin siirtyä vähintään kaksikamariseen.
Ylipäätään nykytyylinen keskusvaalilautakunta keskittää prosessia liikaa, ja se tulisi lakkauttaa. Eihän moiselle USA:ssakaan ole tarvetta. Jokaisella kunnalla tai läänillä olisi näin oikeus painattaa omat äänestyskaavakkeensa, niin että ne eivät olisi keskenään liian samanlaisia eivätkä muutenkaan tarpeettoman helppotajuisia.
Myöskään se että jokainen kansalainen on automaattisesti äänioikeutettu ilman erillistä äänestäjäksi rekisteröitymistä ei ole tätä päivää, saati se että tästä vieläpä ilmoitetaan postitse. Sunnuntaista vaalipäivänä tulisi myös luopua. Tuolla demokratian mallimaassahan yksi syy vaalien pitämiseen viikolla ilmeisesti on se, että pelätään äänestäjien määrän kasvavan muuten liikaa.
Myös äänestyspaikkoja on Suomessa ylimitoitetusti, ja jopa Helsingissä riittäisi hyvin yksi tai korkeintaan kaksi äänestyspistettä. Samoin vangeilta tulisi ottaa pois äänioikeus. Tämän seikan merkitys korostuu, kunhan myös vankien määrä Suomessa saadaan nostettua amerikkalaiselle tasolle. Tähän on vielä matkaa, mutta uskon että tuohon päästään sosiaaliturvan purkamisella ja yksityistämällä vankeinhoito.
Eräs asia joka tulisi suomalaisissa presidentivaaleissa niin ikään muuttaa, on nykyinen, suoraan sanoen naurettava käytäntö, että niiden voittaja selviää saman illan aikana, niin että sen päätteeksi ehdokkaat kättelevät toisiaan sopuisasti kameroiden edessä. Olen itse ollut mukana ääntenlaskijana eduskunta- ja kuntavaaleissa, ja onhan se vähän epäilyttävää, että homma on paketissa isossakin vaalipiirissä muutamassa tunnissa.
Homma voitaisiin hyvin venyttää Suomessakin kuvatuilla parannuksilla useampipäiväiseksi. Ennakkoääniä saisi alkaa laskea vasta vaali-iltaa seuraavana päivänä ja viimeisiä, vaa'ankielialueiden sekavia kaavakkeita pitäisi syynätä erityisen tarkkaan, siinä missä jomman kumman puolueen hallitsemalla alueella ei olisi niin väliä, vaikka joitakin säkillisiä ääniä hukkuisikin.
Ja kuten olemme viime päivinä nähneet, presidenttiehdokkailla sekä näiden kampanjakoneistoilla tulisi todellisessa demokratiassa olla oikeus nostaa prosessin aikana oikeusjuttuja sekä esimerkiksi vaatia ennakkoäänien mitätöintiä, perustuen vaikkapa siihen oliko jollain äänestyspaikalla jonkin puolueen toimitsija tupakilla juuri silloin kun jotain laatikkoa avattiin.
Myös ehdokkaisiin pitäisi satsata nykyistä enemmän. Mielellään nämä saisivat olla sen verran värikkäitä tapauksia, että esimerkiksi istuvaa presidenttiä pitäisi vaalihuoneistojen sulkeuduttua pitää pari päivää jotakuinkin koko esikunnan ja adjutanttien voimin suljettujen ovien takana Presidentinlinnassa, niin ettei tämä karkaa koko ajan tiedotusvälineiden eteen horisemaan omiaan.
Eihän mikään tästä yksinään toki nostaisi Suomea maailman kirkkaimman demokratian tasolle, mutta suunta ainakin olisi oikea.
tiistai 19. marraskuuta 2019
"Children of Blood and Bone" Pitch Meeting
Publisher: So, you have a new young adult novel idea for me?
Agent: Yes sir, I do. It's called "Children of Blood and Bone".
Publisher: Oh, sounds cool. So, what's it about?
Agent: Well, do you remember Zamunda in "Coming To America?"
Publisher: In the movie with Eddie Murphy playing the prince? Sure.
Agent: Okay, do you remember Wakanda in "Black Panther"?
Publisher: Of course!
Agent: Well, it's going to be just like that, but with magic!
Publisher: Sounds great! So what happens in the book?
Agent: Well, it's set in this land called Orïsha where there's this evil king, who had destroyed magic a decade earlier. But now it's starting to coming back, and this underage girl called Zélie has to do this ritual in a month's time with his brother and the king's escaped daughter, who has lived all her life inside the palace, to bring the magic back for good, because otherwise it will be destroyed forever.
Publisher: Really? That's a bit unlikely set of characters, especially considering the scale of what they are about to do, and what's at stake. There wouldn't have been more suitable or qualified people to do it?
Agent: Well, this is a young adult novel.
Publisher: Oh, I forgot!
Agent: But before they can do this they have to have these three magic artefacts, while they are chased by the king's son and his troops. Basically there will be lots of running from one place to another.
Publisher: Why is that?
Agent: So that the book could happen!
Publisher: Well okay then! But I must admit it still sounds quite an overly used fantasy novel plot.
Agent: Oh, it is, but now it's fresh because it's black! Also the world the story takes place in is really cool. Orïsha, the place where the novel is set, sounds and appears like Africa, but isn't.
Publisher: That does sound black. What else is there?
Agent: Well, there's these lions and leopards and so on, who have been domesticated, but we will change their names a bit to make them sound cooler.
Publisher: Really? That sounds a bit unrealistic. (Corrects glasses.) After all, as anyone who has read Jared Diamond's "Guns, Germs and Steel" know the rise of civilization was about domesticating grass eaters, and doing the same with big meat eaters is highly improbable.
Agent: Well, I really haven't thought of that, so I have to ask you to get off my back on that one.
Publisher: Well, I do that then!
Agent: But there's lots of other cool stuff too. And at one point there's this giant arena in the middle of the desert where they have this gladiator type podracing thing.
Publisher: Wow.
Agent: And the best thing is, it's filled with water!
Publisher: Wow. Wait, in the desert? Where does the water come from?
Agent: I don't know!
Publisher: Fair enough!
Agent: But like you said, the plot is pretty straight rip-off from tons of fantasy books. You don't want to stress the readers' brains with anything too original?
Publisher: I sure don't.
Agent: The society will be described very black and white. The king will be really evil and one-dimensional, all the people are oppressed, and the soldiers will be these sexist machos who will try to take advantages with underage girls and so on.
Publisher: Oh, taking advantages with underage girls is tight!
Agent (uneasy): Okay... Uh, I hope you don't mind me saying, but that sounded really... wrong.
Publisher: Now that you mention it, I guess it did.
(Awkward silence.)
Publisher: Oh, speaking of underage girls...
Agent: Sir, I still hope you don't mind me saying but that isn't helping.
Publisher: I mean was just wondering, since this is a young adult novel, how are you going to make it relatable to the market group?
Agent: Oh, it will be super easy, barely an inconvenience. We're going to make the protagonists really immature, annoying, moany and bitchy to each other.
Publisher: Well, that worked in "Star Trek: Discovery", so it should do so here as well. We all know making everyone really immature, annoying, moany and bitchy to each other is the best way to create drama.
Agent: It sure is.
Publisher: Well, how many pages there will be?
Agent: Oh, about three hundred or so.
Publisher: Oh. Could you fatten it up to over five hundred pages?
Agent: Well, I guess I could do that.
Publisher: Great. After all, we all know, fantasy readers won't touch anything if it's not a trilogy with each part at least five hundred pages. It is a trilogy, right?
Agent: Of course it is!
Publisher: Great! But seeing how clichéd this all is, you don't think someone will try and make... say, "Pitch Meeting" parody about it on their blog?
Agent: Oh, I don't think you have to worry about that...
maanantai 22. huhtikuuta 2019
Hirvi vai ei?
Vaikka on tullut luoneeksi yhtä ja toista innovatiiviseksikin katsottavaa vuosien varrella, Marvel ei ole sarjakuvayhtiönä koskaan kainostellut hyödyntää erilaisia pinnalla olevia ja ajassa liikkuvia aiheita. Sienen lailla se onkin imenyt supersankariuniversumiinsa vaikutteita milloin naisliikkeestä tai mustien kansalaisoikeusliikkeestä, milloin Tolkien- tai Lovecraft-tyyppisestä fantasiasta, milloin aasialaisista itsepuolustuslajeista tai discomusiikista.
Tämä pätee myös Ghost Riderin hahmoon. Easy Rider (1969) -elokuvan aallossa Marvel loi 1970-luvun alussa hahmon joka yhdisti moottoripyörät ja kauhuaiheen. Yhtiöllä oli ollut jo aiemmin samanniminen sankari, joka oli seikkaillut villissä lännessä, mutta joka nyt siis otettiin uusiokäyttöön.
Ghost Rider, suomalaisittain Aaveajaja, oli sirkuksen surmanajaja Johnny Blaze, joka tarpeen tullen muuttui tulikalloiseksi demoniksi rankaistakseen syyllisiä. Hahmon syntytarinassa Blaze myy sielunsa paholaiselle, joksi sittemmin paljastui Marvelin oma stand-in-vihtahousu, pukinsorkkainen superpahis Mefisto. Myöhemmin tarinaa syvennettiin ja paljastettiin Aaveajaja-persoonan olevan demoni nimeltä Zarathos.
Aaveajajan merkittävin ase. liekehtivän moottoripyörän ohella luonnollisesti, oli tämän katumuskatse, joka laittoi kohteekseen joutuvat kohtaamaan pahat tekonsa, sekä kettinki, jota hän pyöritti kuin Ihmenainen lassoaan ikään.
Suomessa hahmo nautti suurinta suosiotaan 1990-luvulla, jolloin se seikkaili meillä Sarjakuvalehden sivuilla. Aaveajaja lieneekin ollut monelle tuolloin herkässä olleelle teinilukijalle Thorin, Hulkin, Wolverinen ja muun Ryhmä-X:n ohella tutumpi kuin monet sukulaiset.
Meillä julkaistut seikkailut olivat uudempaa, rebootattua Aaveajajaa. Tuossa vaiheessa Zarathos oli saanut kiusattavakseen uuden sielun, ja nimihahmona seikkaili näissä seikkailuissa nuorukainen nimeltä Danny Ketch. Myös Blaze nähtiin mukana näissä seikkailuissa, jotka olivatkin melkoisen synkkäsävyinen yhdistelmä kauhu- ja toimintasarjakuvaa.
Itse en koskaan kuulunut tarinoiden ihailijoihin, sillä tuolloin julkaistut seikkailut oli piirretty makuuni turhan karkeasti. Tämän lisäksi lehtiin liittyy eräs mielenkiintoinen, lähinnä painotekninen anekdootti. USA:ssa hyvänäkin idea kehitetty ajatus lisätä sarjakuvan synkkyyttä täyttämällä ruutujen välinen ja ulkopuolinen tila mustalla värillä nimittäin tarkoitti huonommalle paperille painettuna sitä, että yli satasivuisen lehden luettuaan sai käydä pesemässä sormensa puhtaaksi painomusteesta.
Aaveajajan ensimmäinen elokuva, Ghost Rider valmistui 2007, pääosassaan Nicholas Cage. Cagella oli takanaan epäonninen Tim Burtonin vetämä, vuosituhannen vaihteen jälkeen lopullisesti haudattu Teräsmies-projekti johon olen aiemminkin viitannut. Cagelle projektin leviäminen käsiin oli katkera pala, sillä hän vaikuttaa olevan oikea sarjakuvafani. Paitsi että hän on nimennyt poikansa Kal-Eliksi, myös hänen taiteilijanimensä loppuosa on tiettävästi kunnianosoitus Marvelin Luke Cagelle.
Teräsmieheksi Cage ei siis koskaan päässyt, mutta Aaveajajana hän sai koettaa onneaan kahden elokuvan verran. Lopputuloksena ei kuitenkaan ollut aivan sitä mitä rooli Teräsmiehenä olisi Cagelle onnistuessaan tuonut, sillä syntynyt kahden elokuvan parivaljakko on kokonaisuutena epätasainen eikä lukeudu supersankarielokuvan aateliin.
Hahmon taustatarina on etenkin ensimmäisessä elokuvassa melkoisen pelkistetty. Kertojaäänen saattelemana kuulemme villin lännen päiviin ulottuvan tarinan siitä, että jokaisen sukupolven aikana paholaisella on ollut oma Aaveajajana tunnettu käskyläisensä. Mukaan on siis otettu vain 1970-luvun alun sarjakuvatarinoista tuttu osuus, ja pois on jätetty Zarathokset ja muu yliluonnollinen saippuaooppera sotkemasta kuviota.
Ensimmäisen Ghost Rider -elokuvan tarina alkaa 1980-luvulta, alkuperäistarinaan nähden uskollisesti sirkuksesta jossa teini-ikäinen Johnny Blaze toimii isänsä kanssa surmanajajana. Isänsä hengen pelastaakseen Johnny päätyy puolivahingossa tekemään kaupat paholaisen kanssa, josta käytetään elokuvassa nimeä Mephistopheles.
Lopputuloksena Johnny joutuu jättämään kauniin espanjalaisverisen tyttöystävänsä ja ajamaan moottoripyörällään auringonlaskuun, joka elokuvassa tuntuu olevan tapa jolla miehet ongelmansa ratkovat. Tämä jälkeen seuraakin parinkymmenen vuoden loikka ajassa eteenpäin, ja teini-ikäisestä Johnnysta on tullut Nicholas Cagen näköinen surmanajamisen supertähti, jolla on itsepintainen kuolemanvietti.
Koska etenkin toiminta- ja supersankarielokuvat joko toimivat tai eivät toimi riippuen siitä miten pääosassa nähtävä nimisankari jaksaa tarinan kantaa, on harmillista että Cagen roolisuoritus jättää tässä paljon toivomisen varaa. Asia kauniisti ilmaistaksemme.
Cage vetää roolinsa etenkin ensimmäisessä elokuvassa läpi kuin unissakävelijä, ja hänellä tuntuu olevan näyttelijäntyössään kaksi vaihetta: pihalla oleva toljottelu ja hysteerinen ylinäytteleminen. Elokuvan Blaze on kummallinen yhdistelmä sirkuksen surmanajajaa ja Las Vegas -kauden Elvistä, kuuluisuuden ja ihailijoiden piirittämä supertähti, jolla ei kuitenkaan vaikuta olevan kaikki marmorikuulat kanootissa.
Mephistophelesinä elokuvassa nähdään Peter Fonda, joka tekee roolityönsä varsin lipevästi, jopa viettelevästi. Tämä saa aikaan sen, että jokainen kohtaus jossa joko teini-ikäinen tai keski-ikäistynyt Johnny Blaze esiintyy hänen kanssaan, saa hämmentävän ja kaikesta päätellen täysin tahattoman homoseksuaalisen pohjavireen.
Kun elokuvaa tarkastelee kokonaisuutena, tuntuu se paitsi kovin amerikkalaiselta, myös leimallisen miehiseltä. Juonellisesti elokuva on kallellaan vanhaan lännenkuvastoon, jossa perinteisesti ei naisille juuri tilaa ole, ja sen miljööt, keikkabusseista ja prätkäsirkuksesta preeriamaisemiin ja harrikkabaareihin, näyttäytyvät ylikorostetun maskuliinisina.
Itse asiassa elokuvassa on mukana tasan yksi naispuolinen roolihahmo, kinuski-silmäkarkkina toimiva Eva Mendes. Mendesillä on juuri niin monta kohtausta kuin vaaditaan, jotta saadaan määritetyksi hänen olevan nimihahmon nuoruudenrakastettu, ja sankarilla olevan häntä kohtaan edelleen tunteita, jotta tämä voidaan siepata elokuvan loppupuolella. Lisäksi, jotta asia ei jäisi kenellekään epäselväksi, taustalla rämpäytetään espanjalaista kitaraa joka kerta kun tästä tulee puhe.
Elokuvan ehdottomasti sympaattisimman roolityön tekee vanha länkkärinaama Sam Elliot, joka näyttelee Johnnya auttavaa ja oikeaan suuntaan tönivää vanhaa haudankaivajaa. Elliot tosin tekee roolityönsä sellaisella myhäilevyydellä, että tulee mieleen roolihahmon itsekin tietävän olevansa elokuvassa, ja suhtautuvan rooliinsa vähintäänkin lievällä huvittuneisuudella.
Kokonaan omissa sfääreissä näytteleminen liikkuu elokuvan varsinaiseen pääpahiksen Blackheartin kohdalla. Wes Bentley nimittäin vetää roolinsa hevibändiä muistuttavine apulaisineen sellaisella ylinäyttelemisellä, että lopputulos muistuttaa suurimman osan ajasta joko parodialta tai harvinaisen kieli poskessa tehdyltä Buffy vampyyrintappajan tai Xenan jaksolta.
Kovinkaan uskollisena elokuvaa ei pahistensa puolesta voi pitää. Fondan Mephistopheles ei ole Marvelin pukinsorkkainen Mefisto, van enemmänkin tavanomainen, sopimuspaperia heilutteleva normipaholainen. Sama pätee elokuvan varsinaiseen pääpähikseen Blackheartiin, joka on kaukana sarjakuvien varsin Lovecraft-henkisestä Mustasydämestä.
Jos elokuva ei juonellisella puolella auokaan uusia uria, sitä eivät tee myöskään efektit tai se mitä nimihahmosta on onnistuttu saamaan siinä irti. Elokuvan aaveajajaefekteihin tiettävästi työnnettiin valmistumisaikanaan kiitettävästi rahaa, ja vaikka ne toistavatkin sarjakuvien hahmon uskollisesti, voi niitä kritisoida myös ennalta-arvattaviksi, jopa tylsiksi. Aaveajajakohtaukset ovat toki komeita, mutta ottaen huomioon hahmon ulkonäön on vaikea kuvitella niiden muuta olevankaan.
Elokuvan hienoimpiin kuuluu kohtaus jossa kahden eri sukupolven aaveajajat matkaavat öisen preerian halki toinen hevosen, toinen moottoripyörän selässä liekkivanat perässään. Eeppiseksi kohtauksen tekee taustalla soiva, aiheen "ainoa oikea" tunnusmelodia eli Stan Jonesin "Riders In The Sky", olkoonkin että Pertti Metsärinteen yhtye on loistokkaasti pilannut kappaleen pariltakin sukupolvelta suomalaisia. Valitettavaa on, että elokuvan upein kohtaus kestää vain noin minuutin.
Kirjoittaessani jokin aika sitten Green Lanternista kommentoin, että elokuvassa ei olisi periaatteessa mitään vikaa jos se olisi valmistunut vuoden 2011 sijasta paria vuosikymmentä aiemmin. Sama tulee etsimättä mieleen ensimmäistä Ghost Rider -elokuvaa katsoessa.
Ghost Rider on uskomattoman kaavamainen, vailla minkäänlaisia nyansseja oleva tuotos, ja elokuvaa katsellessa tulee etsimättä olo kuin käsikirjoittajat olisivat halunneet saada mukaan joka ikisen tietämänsä toimintaelokuvan kliseen. Tarinan loppu, Johnny Blazen halutessa sittenkin pitää kirouksensa saadakseen tehtyä sen avulla hyvää, tuo jopa mieleen televisiosarjan pilottijakson, jolta koko elokuva oikeastaan vaikuttaa.
Valmistumisajankohtaansa nähden elokuva vaikuttaa jopa hämmentävän vanhanaikaiselta. Tämä pätee niin tarinankuljetukseen, kuvaukseen kuin ylipäätään elokuvan asetelmiin. Monet elokuvan kohtauksista olisi hyvin voinut kuvitella kuvatun 1990- tai 1980-luvulla, jotkut jopa 1970-luvulla. Ja niin nostalgiafani kuin olenkin, tässä tapauksessa vanhanaikaisuus ei ole hyvä asia.
Kun ottaa huomioon kuinka kaavamainen tuotos vuoden 2007 Ghost Rider oli, tuntuu hämmentävältä ajatella elokuvan saaneen neljää vuotta myöhemmin jatko-osan Ghost Rider: Spirit of Vengeance. Etsimättä mieleen nousee kysymys kuka tuottajaportaassa on mahdollisesti tehnyt paholaisen kanssa diilin saadakseen jatko-osan aikaan, niin vähän potentiaalia sarjan ensimmäinen elokuva osoitti.
Yllätykseni olikin suuri, kun jatko-osa paljastui edeltäjäänsä huomattavasti katsottavammaksi. Kameran ja kuvan käyttö on elokuvaa huomattavasti dynaamisempaa, tarina etenee käänteestä toiseen ilman suvantokohtia, ja lopputuloksena onkin parituntinen toimintavääntö. josta on leikattu tyhjäkäynti pois. Jos ensimmäinen Ghost Rider oli lännentarina- ja surmanajajavirityksineen kuin sarjakuvien 1970-luvun versio, edustaa jatko-osa enemmänkin 1990-luvun turboahdettua Aaveajajaa.
Syntytarina on laitettu jatko-osassa siinä määrin uusiksi että sen kohdalla voi puhua lähes rebootista. USA:n preeriat on nyt niin ikään unohdettu, ja tapahtumat on siirretty vanhalle mantereelle. Vaikka kyseessä lienevät olleet budjettisyyt, tekee tämä lopputuloksesta piristävän erilaisen. Elokuvassa liikutaan kaukana isoista kaupungeista, jylhissä turkkilaisissa kalliomaisemissa. Myös itse liekkikallo näyttää elokuvassa paremmalta, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa pahemmalta ja ilkeämmältä, sanalla sanoen joltain miltä helvetin lieskoista nousseen demonin kuuluisikin.
Mukana ei ole sen enempää naisrooleja kuin edeltäjässäkään, mutta naispääosassa nähtävässä Violante Placidossa on huomattavasti enemmän tulta ja tappuraa. Juonen keskiössä on Placidon esittämän Nadyan poika Danny, josta tämän biologinen isä, Ciarán Hindsin kiitettävän vastenmielisesti esittämä Mephistopheles haluaa itselleen uuden ruumiin. Tätä kautta etenkin elokuvan loppupuoli alkaa uhkaavasti muistuttaa Omen III -elokuvaa.
Pahiten elokuva valitettavasti kompasteleekin nimenomaan konnapuolella. Hindsin Mefistopheles ei ole pahiksena kovinkaan mieleenpainuva, mutta tätäkin pahemmin roolissaan epäonnistuu Johnny Whitworthin Blackout, vaikkei toki sorrukaan aivan yhtä pahaan ylinäyttelemiseen kuin Bentley ykkösosassa.
Pääosassa nähdään tässäkin elokuvassa Nicholas Cage. Kuluneet neljä vuotta näkyvät Cagen naamassa, mutta viisaasti ajan kulumista ei ole edes yritetty peittää. Ykköselokuvan hiuslisäkkeestä jolla Cage saatiin muistuttamaan kylliksi elokuvan teiniversiota on nyt luovuttu, ja elokuvan Johnny Blaze on harmaata ohimoilleen saanut, keski-ikäistynyt ja samalla myös hieman väsähtänyt sankari.
Cagen rinnalla elokuvassa nähdään Idris Elba, ja myös Christopher "There can be only one" Lambert tekee elokuvassa pienen sivuosan. Elba esittää Moreauta, salaperäisen munkkiveljeskunnan edustajaa, jolla on tehtävänään Dannyn suojeleminen paholaisisltään. Kiintoisaa on se, että elokuva valmistui samana vuonna kuin ensimmäinen Thor-elokuva, jossa Elba pääsi ensimmäistä kertaa kokeilemaan Heimdallin epämukavaa kypärää.
Siitä huolimatta että itse pidin jatko-osaa ykköselokuvaa toimivampana, tekemäni konsultaatio internetin kanssa paljastaa minun olevan mielipiteineni vähemmistössä, ja elokuvien yleisesti saama tuomio onkin lähinnä päinvastainen. Sata miljoonaa dollaria maksanut ykköselokuva kääri lipputuloja tuplasti budjettinsa verran, ja niin fanit kuin kriitikotkin näyttävät olleen siihen tyytyväisiä.
Jatko-osan budjetti sen sijaan oli vain puolet sen mitä edeltäjällään, eivätkä myöskään sen lipputulot kohonneet läheskään samalle tasolle. Etenkin ottaen huomioon pienemmän budjetin on hämmentävää miten paljon paremmalta elokuva ja etenkin sen aaveajajaefektit näyttävät. Toisaalta pitää muistaa että vuosien 2007 ja 2011 väli on varsin kriittinen mitä tulee tietokone-efektien kehittymiseen elokuvissa.
Tiedä häntä vierastiko amerikkalaisyleisö euroooppalaisia maisemia ja näyttelijöitä, mutta niin kriitikot kuin fanitkaan eivät lämmenneet jälkimmäiselle elokuvalle. Muun muassa se oli ehdolla Golden Raspberry -palkinnon saajaksi sarjassa "surkein jatko-osa tai reboot". Myös Cage vaikuttaa olleen lopputulokseen pettynyt, ja hän ilmoitti pian sen valmistumisen jälkeen, että sarja päättyy hänen osaltaan tähän.
Vuotta myöhemmin hahmon oikeudet siirtyivät kaikessa hiljaisuudessa takaisin Marvelille, ja kun hahmo seuraavan kerran hahmo nähtiin liikkuvassa muodossa se tapahtuikin vuonna 2016 Agents of S.H.I.E.L.D. -televisiosarjassa. Tässä vaiheessa niin tulikallon näyttelijä kuin siviiliminäkin olivat vaihtuneet, ja moottoripyörän selässä oli jälleen uusi riivattu sielu.
lauantai 16. maaliskuuta 2019
Hämmästyttävä hämähäkki
Aikailin pitkään Amazing Spider-Man -elokuviin tarttumista. Niistä ensimmäisen valmistuessa elokuvasta Spider-Man 3 (2007) oli kulunut vain muutama vuosi, ja pidin franchisen käynnistämistä uudelleen näin pian jokseenkin kummallisena. Myöskään kommentit, jotka olin elokuvista kuullut eivät rohkaisseet tarttumaan niihin.
Sam Raimin ensimmäinen Spider-Man saapui valkokankaalle vuonna 2002, uskomattomien oikeustaistelujen jälkeen, kaksi vuotta Bryan Singerin ensimmäistä X-Meniä myöhemmin, ja kuutta vuotta ennen MCU:n lähtölaukauksena toiminutta Iron Mania (2008). Elokuva kertoi Hämähäkkimiehen syntytarinan sarjakuvaversiota seuraillen, ja kyseessä onkin uskollisin versio joka hahmosta on toistaiseksi valkokankaalla nähty.
Versioiden jatkumossa Tobey McGuire -Hämähäkkimiehillä on jossain määrin sama rooli kuin Reeve-Teräsmiehillä on aiheen myöhempien tulkintojen rinnalla. Kyseessä oli hahmon ensiesiintyminen suuren budjetin elokuvassa, ja ne näyttivät yhden version siitä miten tietyt asiat valkokankaalla tuli tehdä, tai miten niitä ei tullut tehdä.
Kun nyt käsittelyssä olevat Garfield-Hämähäkkimiehet laitettiin tulille, onkin selvää käsikirjoittajien tajunneen etteivät he voi tehdä nimisankarin syntytarinaa uudestaan samalla tavalla. Elokuva tekeekin pitkin matkaa irtiottoja kanoniseen Hämähäkkimies-loreen ja samalla hahmon sarjakuvahistoriaan.
Merkittävä juonellinen pokkeama elokuvassa liittyy Peterin vanhempiin. Sarjakuvissa hahmot on perinteisesti pidetty kokolailla taka-alalla. Eräässä julkaistussa tarinassa näistä tosin tehtiin salaisia agentteja, jotka lopussa päättävät jättää vaarallisen elämänsä ja perustaa perheen Peterin äidin tajuttua olevansa raskaana.
Amazing Spider-Man -elokuvissa näistä ei tehdä aivan salaisia agentteja, mutta paljoa ei tästä puutu. Paljastuu nimittäin, että se joka tässä versiossa Peterin voimat mahdollistavan tieteellisen keksinnön takana aikanaan oli, on itse asiassa Peterin isä. Tähän juonikuvioon liittyy myös Peterin vanhempien kuolema hämärissä olosuhteissa.
Ben-setänä elokuvassa nähdään Martin Sheen, jonka tulkinnassa hahmosta on huomattavasti enemmän särmää kuin Raimi-elokuvissa nähdyssä Cliff Robertsonin sympaattisessa versiossa. Luodin Ben mahaansa kuitenkin jälleen saa, ja Peter joutuu opettelemaan nöyryyttä, ei kuitenkaan yhtä suurella tai ainakaan samanlaisella painotuksella kuin aiemmassa elokuvassa.
Kokonaan oma lukunsa on elokuvan May-täti. Ylipäätään May Parkerin hahmon kehittyminen eri elokuvaversioiden myötä on kohtalaisen mielenkiintoinen prosessi. Samalla tavalla kuin Teräsmiehen kasvattivanhemmat, on May-täti nimittäin jokaisen version myötä vain nuorentunut.
1970-luvun Hammond-Hämähäkkimiehissä esiintynyt May-täti oli melko etäiseksi jäävä hahmo, jolla ei kahdessa tv-elokuvassa edes ole kovin montaa yhteistä kohtausta ottopoikansa kanssa. McGuire-elokuvissa hahmolle on annettu enemmän tilaa, ja vaikka tulkinta onkin uskollinen sarjakuvaversiolle, ei se tee siitä kovin kiinnostavaa.
Amazing Spider-Manissa May-tätiä on selvästi nuorennettu, ja Sally Field tekeekin varsin onnistuneen tulkinnan hahmosta: selvästi jo myöhäiseen keski-ikään ehtineen naisen, jossa on kuitenkin vielä tulta ja tappuraa. Tämä ei toki ole yllätys, onhan 1970- ja 1980-luvuilla merkittävimmät elokuvaroolinsa tehneen Fieldin tavaramerkki nimenomaan elämänmakuiset, realistiset naishahmot. Fieldin omat arviot näyttlijäsuorituksestaan ovatkin sitten vähemmän mairittelevia.
Uusimmassa versioissa tämä kehitys on viety jo toiseen äärimmäisyyteen. Niissähän May-tätinä nähdään Tony Starkia selkeästi sillä silmällä katseleva Marisa Tomei, jolle edes f-sana ei ole tuntematon. Itse asiassa allekirjoittaneella meni Civil War -elokuvaa katsoessa ensi alkuun täysin ohi kuka Peterin tulevaisuudesta Tonyn kanssa keskusteleva kuuma tapaus edes on.
Toisaalta on myönnettävä, että kaksi viimeisintä versiota päivittävät tarinaa kiitettävällä tavalla lähemmäs nykyaikaa. Vaikka kuvio lienee ollut 1960-luvulla järkeenkäypä, ei nykyisin ole kovin uskottavaa, että teini-ikäisellä pojalla olisi kasvattivanhempanaan elämässä nippa nappa kiinni oleva hauras vanhus.
J. Jonah Jamesonia ei Amazing Spider-Maneissa sen sijaan nähdä edes yhden karjaisun, sikarinsavun pöllähdyksen tai viiksikarvan vertaa, vaan hahmo on mukana ainoastaan yhden yksirivisen sähköpostin verran. Näin siitä huolimatta että Peter tässäkin versiossa myy Hämähäkkimies-kuviaan Daily Buglelle. Toisaalta on hyvä että kuviolle ei panna enää paljoakaan painoa, siitä kun on puhelinkameroiden myötä tullut aina vain epäuskottavampi.
Elokuvien konnakaarti on kauniisti luonnehdittuna epätasainen. Ykköselokuvassa nähtävä Rhys Ifans tekee kiitettävän sympaattisen Curt Connorsin, mutta sortuu Liskona ylinäyttelemiseen. Kakkoselokuvassa alku- ja loppupuolella esiintyvä Sarvikuono sen sijaan onnistuu olemaan kiitettävän hauska venäläisidiootti.
Jälkimmäistä elokuvaa on kritisoitu juonellisesta tempoilusta, ja totta onkin, että se ei tunnu osaavan päättää kuka elokuvan pääpahis on. Jamie Foxx esiintyy elokuvassa Hämähäkkimieheen pahan fanikompleksin kehittävänä, lähinnä B. Virtasen mieleen tuovana perusinsinöörinä, josta kehittyy tarinan myötä kiitettävän vaikuttava, Watchmenin Tohtori Manhattanin mieleen tuova sini-ihoinen Elektro.
Jos Foxxin Elektrossa onkin aitoa riipaisevuutta, huomattavasti huonommin onnistuu Peterin ja Harry Osbornin välille kehitettävä ihmissuhdekuvio. Harry on elokuvassa perinnölliseen sairauteen kuolemassa olevan miljardööri Norman Osbornin poika sekä Peterin lapsuudenystävä. Itseäni tosin jäi askarruttamaan missä täysin eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat Peter ja Harry olisivat voineet lapsena tavata. Myös tapa, jolla ystävysten välille saadaan aikaiseksi välirikko, tuntuu pakotetulta.
Siinä missä Dane DeHaanin Harry on rakennettu huonosti. huomattavasti paremmin hän istuu Vihreän Menninkäisen rooliin, pessen itse asiassa mennen tullen Willem Dafoen version ensimmäisestä Spider-Man -elokuvasta. Juonellisesti tarina kuitenkin loikkii, ja Harryn muuttuminen käkättäväksi superpahikseksi, jotta palaset saadaan oikeisiin asentoihin elokuvan lopun lähestyessä, oikoo melkoisesti mutkia.
Logiikka heittää elokuvissa muutenkin iloisesti häränpyllyä, mitä tulee siihen miten fysiikka tai kemia toimivat. Kummankin elokuvan loppuväännöissä katsojan on yksinkertaisesti laitettava aivonsa pois päältä jottei nyrjäyttäisi niitä. Toisaalta realismi ei ole koskaan ollutkaan supersankarielokuvien vahvuus.
Tätä kautta päästään kätevästi kysymykseen sankarin seittisingoista, jotka Peter alkuperäistarinan mukaan rakensi itse huoneessaan. Hammond-Hämähäkkimiehet seurailivat tässä suhteessa sarjakuvaversiota, mutta lopputulos ei ollut järin uskottava. McGuire-versiossa seittisinkokysymys ratkaisiin selittämällä kyseessä olevan osa Peterin mutaatiota, ja viimeisimmässä, Holland-versiossa siten, että koko hypertekninen puku on Tony Starkin rakentama.
Garfield-Hämähäkkimies tasapainoilee tässä suhteessa perinteisen ja modernin rajalla. Orgaaninisista seittisingoista on nyt siirrytty takaisin mekaanisiin, mutta voimansa Peter saa jälleen geenimuokatun hämähäkin pistosta. Mukana toki on viittaus orgaanisiin versioihinkin. Peterin hoippuessa kylpyhuoneeseen pian voimansa saatuaan ja puristaessaan hammastahnatuubia liian voimakkaasti on tuloksena peilille lennähtävä valkoinen lasti.
Ehdottomasti suurimmat elokuvan ottamat vapaudet liittyvät Peter Parkerin hahmoon ja Andrew Garfieldin tulkintaan tästä. Kuten sanottua, on ymmärrettävää, etteivät tekijät voineet mielestään toistaa ensimmäisen Spider-Manin asetelmia liian suoraan, ja halusivat erottautua siitä mahdollisimman paljon. Tämä pätee myös Peterin hahmoon, ja tässä tapauksessa tuota irtiottoa on mielestäni liikaa.
Elokuvan Peter ei ole rillipäinen kiusattu lukutoukka, ja ainoa viittaus siihen että hänellä olisi vaikeaa koulussa liittyy Flash Thompsonin hahmoon. Tästä on tehty elokuvassa tehty jääkaappia muistuttava appelsiinikainalo, joka ei esiinny mukana paria kohtausta enempää. Skeittilautoineen ja muun habituksensa puolesta Garfieldin Peter tuokin lähinnä mieleen amisnuorukaisen.
Sinänsä realistista, elokuvan Peterillä vaikuttaakin olevan enemmän ongelmia kotonaan, etenkin tämän voimien puhjettua, ja pitkin elokuvia hän törmäilee ympäristönsä kanssa tavalla joka tekee hänestä pitämisestä vaikeaa. Viimeistään kakkoselokuvan alkupuolella on katsojalle selvää, että kyseessä ei ole tuntemamme Peter.
Kaikki tämä tekee toki luontevammaksi Hämähäkkimiehen huulenheiton taistelun lomassa, vaikka näin toki menetetäänkin se, että supersankarin tulisi olla luonteeltaan mahdollisimman erilainen kuin siviiliminänsä. Kieltää ei kuitenkaan voi, että Garfield tekee ehkä parhaan valkokankaalla koskaan nähdyn Hämähäkkimiehen.
Jos Andrew Garfieldin amispoikacharmi ei minuun purrutkaan, toisin on Gwen Stacyn laita, jossa roolissa elokuvassa nähdään Emma Stone. Ottaen huomioon hahmon roolin Hämähäkkimies-kaanonissa, onnistuu Stone tekemään yllättävän hyvän Gwen Stacyn sekä siirtämään hahmoon liitetyn liki ylimaallisen enkelimäisyyden valkokankaalle.
Pieniä muutoksia alkuperäistarinaan on toki tehty, ja lukiota käyvä Gwen on ensimmäisen elokuvan alkaessa harjoittelijana Oscorpissa, jonka ympärille kaikki tieteellinen juoniaines kummassakin elokuvassa rakentuu. Gwenistä onkin tehty elokuvassa huomattavasti Peteriä älykkäämpi, ja hahmojen suhdetta kuvaa hyvin Stonen oma kommentti siitä että Peter on parivaljakon muskelit, Gwen sen aivot.
Myös juonellisesti elokuva keskittyy sarjakuvista tuttuun Gwen Stacyn saagaan. Vaikka tarjoaakin oivan tarina-aihion, on tällä myös varjopuolensa. Jokainen joka tuntee sarjakuvatarinan arvaa niin kapteeni Stacyn kuin Gweninkin kohtalon elokuvissa. Itselleni jälkimmäisen elokuvan viimeinen puolituntinen oli jopa harvinaisen piinallinen kokemus ja verrattavissa auto-onnettomuuden seuraamiseen. Tiedät mitä on tulossa, mutta sinulla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia estää sitä.
Kieltää ei kuitenkaan voi, etteivätkö kaksi Amazing Spider-Mania olisi tiivis, kompakti paketti. Tietyssä mielessä ne ovat eräänlainen hahmon "origin story", jälkimmäisen elokuvan päättyessä tilanteeseen, josta sarjakuvalehtien sivuilta tuntemamme hahmo olisi voinut syntyä. Kakkoselokuvan loppuun on jopa onnistuttu rakentamaan sarjakuvista tuttu kuvio, Peterin päättäessä masentuneena luopua sankarin urastaan.
Columbialla oli jälkimmäisen elokuvan aikoihin suunnitelmissa jatkaa sarjaa ja luoda hahmon ympärille kokonainen franchise, joka olisi kilpaillut MCU:n kanssa. Kakkoselokuvaan olikin ripoteltu kiitettävästi aineksia tulevissa osissa hyödynnettäväksi. Toisin kuitenkin kävi. Kolmannen elokuvan suunnittelu mutkistui, ja kaksi vuotta jälkimmäisen Amazing Spider-Manin jälkeen käynnistynyt hanke Venomin omasta spin-offista irrotettiin kaikista yhteyksistä muihin elokuviin.
Lopullisena niittinä Andrew Garfieldin uralle Hämähäkkimiehenä voi pitää Marvelin ja Sonyn vuonna 2015 tekemää sopimusta jonka mukaan Marvelilla on oikeus käyttää hahmoa osana MCU:ta, siitä huolimatta että sen elokuvaoikeudet pysyvät Sonylla. Hahmon ilmestyessä fanien yllätykseksi Civil Warin traileriin ja hihkaistessa "Missed me?" oli digitaalisen naamarin takana jo uusi mies, ja Hämähäkkimiehestä tullut nuorempi kuin mitä hän oli koskaan elokuvauransa aikana ollut.
sunnuntai 10. maaliskuuta 2019
Cosmic nostalgia
keskiviikko 6. maaliskuuta 2019
Kosmista nostalgiaa
Sukupuolesta puhuttaessa huomionarvoinen seikka on toki sekin, ettei Brie Larsonin roolihahmoa positiivista kyllä, esineellistetty tai edes seksualisoitu elokuvan missään vaiheessa. Hahmon elokuvassa käyttämä puku on kiitettävän funktionaalinen, eikä mukana ole esimerkiksi yhtään turhaa vaattaidenvaihto- tai suihkukohtausta. Romanttisen sivujuonen puuttuessa myös pakollinen sänkykohtaus loisti poissaolollaan. Elokuva läpäisee jopa Bechdelin testin.