Kryptonin pojan ihmissuhdeongelmat

Edellisessä kirjoituksessani ruodin pahasti epäonnistunutta Vihreä Lyhty -filmatisointia Green Lantern. Tällä kertaa tartun sitäkin varhaisempaan tuotokseen, josta oli niin ikään tarkoitus tulla uuden DC-elokuvauniversumin uljas lipunkantaja. Käsittelyssä on Bryan Singerin ohjaama Superman Returns vuodelta 2006.  

Superman Returns on Green Lanterniakin surullisempi ja harmillisempi tapaus, vaikka onkin elokuvana sitä huomattavasti parempi. Elokuva valmistui viisi vuotta Green Lanternia ennen, vaiheessa jossa DC:llä olisi vielä ollut hyvät mahdollisuudet päästä kiilaamaan Marvelin ohi. Siinsihän Rautamiehen elokuva, jota pidetään MCU:n lähtölaukauksena, vasta kahden vuoden päässä tulevaisuudessa.

Elokuvan ohjaajaksi valittu Bryan Singer oli kuutta vuotta aiemmin räjäyttänyt pankin ensimmäisellä X-Men-elokuvalla ja oli tästä syystä epäilemättä alalla kuumaa valuuttaa. Lisäksi puhuttiin supersankarista, joka on monessakin mielessä isoin DC:n tykki. Teräsmiehestä oli vuosien saatossa tehty useampia menestyneitä televisiosarjoja, mutta siitä kun hahmo oli edellisen kerran nähty valkokankaalla oli kulunut kaksi vuosikymmentä. Teräsmies-elokuvien sarja oli loppunut vuonna 1987 sen neljänteen osaan, jonka moni haluaisi unohtaa.

Itse kuulun niihin harvoihin Teräsmiehen faneihin, jotka aidosti pitävät sarjan kolmannesta, vuonna 1983 valmistuneesta elokuvasta. Iso osa tästä johtunee siitä, että kyseessä on yksi ensimmäisiä elokuvia, jotka näin niin sanotusti isolta kankaalta, ja lienen muutenkin ollut sille tuolloin oikeassa iässä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että olen mielipiteineni vähemmistössä, ja suurin osa hahmon faneista haluaisi unohtaa huumoria enemmän sisältäneen kolmososankin.

Kaksi ensimmäistä osaa olivat kuitenkin olleet paitsi kassamenestyksiä, myös fanien rakastamia klassikoita. Tätä vasten ajatus elokuvasarjan uudelleenkäynnistämisestä kakkososasta eteenpäin on saattanut tuntua asioista päättävien studiopomojen mielissä jopa loogiselta. Näin siitäkin huolimatta, että suurin osa kahden ensimmäisen Teräsmies-elokuvan materiaalista oli kuvattu jo vuonna 1978 eli lähes kolme vuosikymmentä aiemmin.


Kronologisesti Superman Returns sijoittuu siis toisen, ei ensimmäisen Teräsmies-elokuvan jälkeen, johon väitteeseen itse aikanaan yllättävänkin usein törmäsin. Lois Lane on unohtanut Clarkin olevan Teräsmies, sekä viettäneensä tämän kanssa hääyön tai ainakin jotain sellaiseksi tulkittavaa pohjoisnavalla sijaitsevassa Yksinäisyyden linnakkeessa.

Superman Returnissa käy ilmi, että tämän jälkeen Teräsmies oli päättänyt lähteä avaruuteen tarkastamaan onko hänen synnyinplaneettansa Krypton todellakin tuhoutunut. Se että tätä päätöstä ei elokuvassa mitenkään selitetä on sen heikoin lenkki. Viiden vuoden jälkeen Teräsmies palaa Maahan avaruuden ilmeistikin tummentamassa puvussaan, ja huomaa Loisin jatkaneen elämäänsä sekä perustaneen perheen. Elokuvan keskiössä on ennen kaikkea Teräsmiehen vaikeus sopeutua tilanteeseen.

Nimenomaan tämä romanttiseksi tarkoitettu osuus on sittemmin herättänyt runsaastikin kritiikkiä. Teräsmies oli minkäänlaista selitystä antamatta poissa viisi vuotta eikä hänellä pitäisi olla mitään oikeutta haikailla Loisin perään, oli hän sitten supervoimainen kryptonilainen tai ei. Täysin vähäpätöinen ei ole sekään kakkoselokuvan lopun juonenkäänne, että se, joka Lois Lanen muistot oli tältä lupaa kysymättä pyyhkinyt, oli Teräsmies itse. Ison osan elokuvaa Teräsmies ei vaikutakaan enempää tai vähempää kuin exäänsä ja tämän poikaa vakoilevalta stalkerilta.

Se missä elokuva sen sijaan onnistuu erinomaisesti, on silloitus 1970-luvun lopun Teräsmiesten ja tekoaikansa välillä. Jopa alkutekstit avaruudessa lentelevine nimirivistöineen seuraavat uskollisesti edeltäneitä elokuvia. Enemmän kuin miltään muulta, elokuva vaikuttaakin Bryan Singerin rakkaudentunnustukselta Christopher Reeven aikakauden Teräsmies-elokuville.

Iso ansio tämän onnistumisessa lankeaa elokuvan lavastajille ja näyttelijöille. Etenkin elokuvan sisäkohtauksiin on saatu valaistuksella ja sisutuksella mukaan tunnelma, jota on vaikea luonnehtia muuten kuin "epämääräiseksi 1970-lukumaisuudeksi", siitä huolimatta että elokuva selvästi sijoittuu mukana olevan tekniikan perusteella nykyaikaan.

Myös näyttelijät on valittu huolella. Pääosassa nähtävä Brandon Routh tekee roolissaan parhaansa. Mielestäni tuo rooli ei kuitenkaan ole näytellä varsinaisesti Teräsmiestä, vaan Christopher Reeveä näyttelemässä Teräsmiestä. Tämän hän tekeekin hyvin, ja Routhissa on mukana Reeven mieleen tuovaa siloisen poikamaista herkkyyttä. Aivan yhtä paha koheltaja kuin Reeven Clark Routh ei roolissaan tosin ole.

Reeven Teräsmies edusti kuitenkin oman aikansa kauneusihannetta ja 1970-luvun lopun sarjakuvien Teräsmiestä. Kahta vuosikymmentä myöhempään, huomattavasti lihaksikkaampaan sarjakuvien Teräsmieheen tai Henry Cavillin maanläheisen karvaiseen roolisuoritukseen verrattuna Routhin fysiikka kalpenee pahemman kerran.

Myös Kevin Spacey Lex Luthorina toimii, ja hän onnistuu toisintamaan Hackamanin luoman Luthorin likipitäen täydellisesti. Vanhoista tavoistaan elokuvan Luthor ei myöskään ole eroon päässyt. Näihin kuuluvat fetissi rantaviivoihin, sekä kyvyttömyys valita gangsterin seuralaiseksi soveltuvia tyttöystäviä.

Kokonaan uusi lisäys kuvioon on Daily Planetin päätoimittajan Perryn Whiten veljenpoikaa ja Loisin aviomiestä esittävä James Marsden. Vaikuttaa siltä, että koiranpentusilmineen Marsden on tehnyt surullisiksi sivuhahmoiksi päätyvistä poikaystävistä itselleen leipäpuunsa. Frank Langella tekee täydellisen Perry Whiten ja Sam Huntingtonin Jimmy Olsen jää yhtä turhaksi sivuhahmoksi kuin Marc McCluren roolihahmo aiemmissa Teräsmiehissä.

Pahiten elokuvan roolitus kuitenkin epäonnistuu Lois Lanen kohdalla. Siinä missä Margot Kidder oli roolissaan repäisevä, jopa liialliseen rämäpäisyyteen taipuvainen 1970-luvun menijänainen, vaikuttaa Kate Bosworthin Lois häneen verrattuna mollamaijamaisine kasvoineen häiritsevän pehmoiselta. Ilahduttavaa onkin, että kun hahmo nähtiin vastikään Supergirl-sarjassa, oli Elizabeth Tullochin Loisissa selvää kiddermäistä särmää.

Onkin selvää, että Superman Returnsissa oli sorruttu hollywoodin helmasyntiin eli valittu naispääosaan kaunis ja ennen kaikkea aivan liian nuori näyttelijätär. Elokuvan flopattua myös elokuvan tuottajat ilmeisesti myönsivät tämän. Pitää muistaa, että Bosworth oli kuvausten aikaan 22-vuotias, mikä tarkoittaa että Teräsmiehen morsian ja Daily Planetin tähtireportteri olisi ollut Teräsmies II:n tapahtumien aikoihin 17-vuotias.

Teräsmiehen ja Loisin suhteen syvempi käsittely elokuvassa vaikuttaa muutenkin kummallisen ponnettomalta, ja tehdään samanlaisen hunnun läpi tai välimatkan päästä kuin Teräsmiehen hahmonkin kuvaaminen. Käsittelemättä jää näin esimerkiksi kysymys siitä oliko Loisin muistojen pyyhkiminen oikein tai olisiko Teräsmiehellä ollut siihen oikeutta.

Superman Returnsin suurin "tähti" sekä elementti, joka voimakkaimmin sitoo sen osaksi aiempia elokuvia on John Williamsin säveltämä Superman-teema. Jokainen kohtaus, jossa ikoniset alkutahdit soivat, saa katsojan paitsi uskomaan että mies voi paitsi lentää, myös lennättämään pienen mantereen kokoisen vuoren avaruuteen.

Vaikka mukana onkin aiemmat elokuvat mieleen tuova Lex Luthorin maailmanvalloitusjuoni, on kaikki tuo alisteista Teräsmiehen ja Loisin suhteelle. Myös juonellisessa mielessä elokuvan oleellisin käänne liittyy siihen kuka Loisin pojan isä on, mikä itse asiassa lieneekin ainoa tarinan yllätys.


Superman Returns ei siis ole vailla ansioita, muttei myöskään vailla vikoja. Vaikka elokuva tämän hetken näkökulmasta vaikuttaakin kummalliselta välinäytökseltä, aiempien elokuvien ja myöhempien Cavill-Teräsmiesten välissä se puolustaa paikkaansa.

Vaikka itse olen kuullut elokuvasta pelkästään pahaa, vaikuttaa siltä että kriitikkoja elokuva aikanaan miellytti, ja sitä luonnehdittiin franchisen ansiokkaaksi päivitykseksi. Elokuva myös pärjäsi kiitettävästi lippuluukuilla ja tahkosi rahaa 400 miljoonan dollaria. Warnerilla olikin suunnitelmia jatko-osasta vuodelle 2009, eli Routhin Teräsmiehestä oli tarkoitus tulla, jos ei välttämättä uuden DCEU:n peruskiveä, niin ainakin oman elokuvasarjansa ensimmäinen osa.

Toisin kuitenkin kävi. Elokuvan tekemä voitto ei ollut puolta miljardia dollaria voittoa odottaneelle Warnerille lopulta kylliksi, ja suunnitelmat jatko-osista uusine kyrptonilaispahiksineen ja Braniaceineen sekä Bizarroineen haudattiin. Virallisesti tuottajat vetosivat siihen ettei elokuva ollut tavoittanut kyllin isoa osaa miespuolisesta yleisöstä, mikä lienee toinen tapa sanoa että elokuva oli liian ihmissuhdepainotteinen, ja että sen olisi pitänyt sisältää enemmän näyttäviä toimintakohtauksia.

Mikäli Superman Returnsia vertaa seitsemän vuotta myöhemmin valmistuneeseen Man of Steeliin onkin selvää sen olevan enemmän hengenheimolainen edeltäjiensä kuin seuraajansa kanssa. Vaikka kaksi ensimmäistä Teräsmiestä olivat aikanaan olleet kalleimpia koskaan tuotettuja elokuvia, on niissä mukana oleva toiminta nykynäkökulmasta varsin vaatimatonta. Man of Steelissä sen sijaan tuhottiin ympäristöä yhdessä minuutissa enemmän kuin kahdessa ensimmäisessä Teräsmiehessä yhteensä.

Siitä huolimatta että itse näen elokuvalla ansionsa, ymmärrän hyvin että Warner päätti lopettaa sarjan uudelleenkäynnistyksen yhteen elokuvaan, tai että Superman Returns ei vedonnut uuden vuosituhannen nuoreen katsojakuntaan. Pääpaino Singerin elokuvassa on nostalgiassa, ja jos tunnesidettä aiempiin Teräsmies-elokuviin ei ole tai ne ovat näkemättä, jättää elokuva katsojansa epäilemättä kylmäksi. Uuden Teräsmies-franchisen käynnistäjäksi se lienee ollut myös aivan liian surumielinen.


Superman Returns ei ollut ensimmäinen yritys siirtää Teräsmies uudestaan valkokankaalle, ja kuten tiedämme, se myöskään jäänyt viimeiseksi. Yritykset olivat kuitenkin olleet kuoppaisia, ja hollywoodilaisen elokuvateollisuuden voi hyvällä syyllä sanoa etenevän varsin mielenkiintoisin pyörähdyksin.

Kun Teräsmiehestä oli edellisen kerran Batman-elokuvien aallossa 1990-luvun lopulla puuhattu elokuvaa, vaikutti yksi tarina-aihioista perustuneen tuolloin hyvin muistissa olleeseen Death of Superman -tarinaan. Elokuvan työnimenä oli ollut milloin Superman Lives, milloin Superman Reborn, ja Lex Luthoriksi oli kaavailtu ketäpä muuta kuin Kevin Spaceyä.

Kuten tiedämme tämä Tim Burtonin käsissä ollut projekti kariutui vuoden 1998 tienoilla, mutta senkin jälkeen maailmalle tihkui huhuja mahdollisesta Teräsmiehen ja Batmanin yhteiselokuvasta. Kun valkokankaille sittemmin saapuneita elokuvia Man of Steel ja ennen kaikkea Batman v Superman tarkastelee, on selvää ettei noita vanhoja aihioita oltu missään vaiheessa kokonaan unohdettu.

Tämän lisäksi on teema Teräsmies messiaana, joka sellaisenaan olisi kokonaisen oman kirjoituksensa aihe. 1970-luvun lopulla, kun Teräsmiehestä oltiin tekemässä ensimmäistä suuren budjetin elokuvaversiota, vaikuttaa sitä olleen käsikirjoittamassa puolet Hollywoodia. Tätä voinee syyttää siitä että etenkin ensimmäinen elokuva on niinkin saumainen kuin on.

Yksi elokuvassa mukana olevista teemoista, olkoonkin vain yhtenä monista, on messias-myytti sekä ajatus jumalan voimin varustetun muukalaisolennon saapumisesta maan päälle. Lähettäähän Jor-El maapallolle "Kal-Elin, ainoan poikansa", minkä lisäksi myös hahmojen nimissä on selviä viittauksia tuohon suuntaan. Teräsmies onkin sittemmin nähty kahden juutalaisnuorukaisen käsityksenä kristuksesta.

Jos nuo teemat olivatkin ensimmäisen Teräsmies-elokuvan valmistumisen aikaan taka-alalla, on aihe sen jälkeen analysoitu puhki, ja on ilmiselvää että Man of Steelin käsikirjoittajien olleen enemmän kuin tietoisia näistä tulkinnoista. Siinä määrin uudet elokuvat suorastaan pursuavat messiaanista kuvastoa.

Matka jonka hahmo on tässä suhteessa ensimmäisestä Teräsmiehestä Superman Returnsin kautta Man of Steeliin kulkenut, on kuitenkin pitkä. Reeven Teräsmies oli yksiulotteisen hyvä, suorastaan pyhimysmäinen, kaiken pahan yläpuolella oleva olento. Tämän jälkeen koko supersankarimytologia on kuitenkin joutunut melkoiseen remonttiin, ei vähiten Alan Mooren Watchmenin myötä, mikä heijastuu voimakkaasti myös Cavillin ruumiillistamaan Teräsmieheen.

Ylitulkitsemisen uhallakin Routhin Teräsmiehen voi sanoa olevan myös tässä suhteessa jossain Reeven ja Cavillin välillä. Vaikka hahmo onkin sukua kolmea vuosikymmentä aiemmalle edeltäjälleen, on Routhin Teräsmiehessä enemmän tumman sävyjä muuallakin kuin puvussaan. Hän ei vielä ole seuraajansa kaltainen liehuvaviittainen puolijumala, mutta silti jotain joka ei ole täysin ihminen.

Näkemättä ei jää pahuuden työ

Supersankarielokuvaprojektini etenee omalaatuiseen tapaansa pitäen tasaisin väliajoin pidempiä ja lyhyempiä taukoja sekä tehden aika ajoin varsin kummallisiakin kaarroksia. Käsittelen tässä ja seuraavassa kirjoituksessani kahta vähemmän onnistunutta alan filmatisointia, elokuvia Green Lantern (2011) ja Superman Returns (2006). 

Se, että päätin kirjoittaa nimenomaan näistä kahdesta elokuvasta, joista monellakaan ei ole paljoa hyvää sanottavaa, enkä esimerkiksi jostain onnistuneemmasta tuotoksesta, puhumattakaan siitä miksi ylipäätään päädyin katsomaan ne, edellyttää aluksi hieman selittämistä.

Supersankariprojektissani on ylipäätään ollut paljolti kyse aukkojen paikkailusta. Vaikka tunnenkin kyseisen elokuvan alalajin historian kokolailla hyvin, on minulta aikojen kuluessa jäänyt katsomatta useitakin elokuvia, joista olen joko kuullut liian paljon pahaa, tai muuten vain liian paljon.

Kuten aiemmassa kirjoituksessani kerroin, sain jokin aika sitten katsottua kaikki itseltäni rästiin jääneet Ryhmä-X:n elokuvat. Näitä olikin ehtinyt kertyä vuosien varrella melkoinen lista. Saatuani urakan valmiiksi halusin vaihtaa hetkeksi yhtiötä, ja katsastaa välissä sarjauutuuden nimeltä Titans.

Titans osoittautui varsin oivaksi valinnaksi ja saatan innostua jossain vaiheessa kirjoittamaan siitä jotain tännekin. Sarja oli kaltaiselleni vanhalle DC-fanille varsin nostalginen kokemus, ei vähiten siksi, että sen keskiössä ovat aikuistuneen Robinin ongelmat lepakkoviittaisen isähahmonsa kanssa.

Tämä muodosti luontevan sauman saattaa loppuun yön ritarin viime aikojen isoin oma rymistely valkokankaalla eli katsoa sarjan päätösosa Dark Knight Rises (2012) joka sekin oli jäänyt minulta syystä tai toisesta väliin. Jo vuonna 2005 alkaneen Nolanin saagan läpikäyminen tässä olisi kuitenkin liian iso urakka.

Lisäksi asiaa hankaloittaa se, että vaikka katsoinkin ensimmäisen osan aikanaan elokuvateatterissa, tuosta on jo pieni ihmisikä. Kaikki mitä elokuvasta oikeastaan muistan, on että Bruce Wayne kävi siinä oppimassa Batman-taitoja Tiibetissä ja aloitteli Batmanin uraansa, mukana oli Liam Neesonin esittämä R'as Al Ghul sekä juna. Sarjan kolmososan ottaminen vakavasti taas tuotti minulle suuria vaikeuksia, kiitos kaikkien vuosien varrella näkemieni parodioiden.

Dark Knigtista oli kuitenkin lyhyt hyppäys pariin muuhun DC-filmatisointiin, joita on hehkutettu huomattavasti vähemmän, ja jotka tästä syystä olivat jääneet itseltäni katsomatta. Esimerkillistä nörttirohkeutta osoittaen käyn siis nyt taistoon, ja koetan sanoa jotain analyyttistä kahdesta mainitusta DC:n elokuvaflopista. Ensimmäisenä käsittelyyn otettakoon Green Lantern (2011).


Kuten jokainen muualla kuin tynnyrissä viimeiset vuodet elänyt tietää, Green Lantern ei ole onnistunein koskaan tehty supersankarifilmatisointi. Tämän tietää myös  elokuvan nimiosaa esittänyt Ryan Reynolds, jolle elokuva oli viittä vaille ammatillinen kuolemantuomio ainakin mitä supersankarielokuviin tulee. Sittemmin tähti on kuitenkin saanut vammoilleen hyvitystä ja nauttii nykyisin Deadpoolina melkoista kulttisuosiota.

Kuvio liittyy viime vuosina yleistyneeseen kiintoisaan trendiin, jossa pahasti flopanneiden supersankarifilmatisointien päätähdet ovat saaneet uuden mahdollisuuden ja kohonneet jossain muussa roolissa juhlittuun asemaan ja päätyneet nostetuksi fandom-kaapin päälle. Tämä on toiminut jopa siinä määrin että monella fanilla saattaa olla nykyisin vaikeuksia edes muistaa mainittuja floppeja.

Green Lantern on kaltaiselleni 1980-luvulla kasvaneelle ja vuosien varrella mitä rupuisempia aiheen tulkintoja todistamaan joutuneelle sarjakuvafanille jossain määrin hämmentävä elokuva. Vaikka syyt floppaamiseen ymmärtääkin, ei elokuvassa päällisin puolin ole mitään varsinaista vikaa. Itse asiassa uskallan väittää että jos elokuva olisi tehty neljännesvuosisata aiemmin, sitä pidettäisiin nykyisin alan klassikkona.

Ongelma on kuitenkin siinä, että  elokuva saapui valkokankaille vuonna 2011. Aiemmin mainittu Nolanin trilogia oli jo neljää vuotta aiemmin rymistellyt toiseen, ehkä synkimpään osaansa, olemassa olivat Hämähäkkimiehen ja Ryhmä-X:n omat, peittelemättömän poleemiset supersankarieepokset eepokset voimasta, vastuusta ja erilaisuuden hyväksymisestä, ja Marvelin oma elokuvauniversumi oli sekin hyvää vauhtia syntymässä.

Näitä elokuvia vasten Green Lantern näyttää yksinkertaisesti vanhanaikaiselta. Jos joku olisi joskus laatinut listan 1980-1990-lukujen aikana tehtyjen toiminta- ja seikkailuelokuvien pahimmista ja kuluneimmista kliseistä, Green Lantern täyttäsi niistä suurimman osan.

Mukana on lapsuudentraumoja päähenkilön jouduttua suloisena natiaisena todistamaan lentäjäsankari-isänsä kuolemaa, asenneongelmia tästä kehityttyä aikuisena tyylipuhdas "lovable scoundrel", sankariin selvää järkeä uhmaten uskova kuvankaunis tyttöystävä, nimihahmon kehittymistä sankarina ja totta kai iso, koko maapalloa uhkaava megapahis, sekä kosminen katastrofi.

Kyseessä luvalla sanoen on Hollywoodin ammattitaidolla ja vuosien tuomalla rautaisella kokemuksella valmistamaa tasalaatuista ja tasapaksua lauantaimakkaraa tunnin ja neljänkymmenenviiden minuutin mittaisena pätkänä.

Elokuvan suurin ongelma lienee, että vaikka onkin teknisesti tyylipuhdas suoritus, se ei onnistu juurikaan koskettamaan katsojaa. Monissa kohtauksissa rakennetaan musiikin avulla mahtipontisia jännitysmomentteja, ja tulee olo että niiden tarkoituksena on ollut saada katsojassa aikaan tietyntyyppinen tunnereaktio. Sellaista ei kuitenkaan tule, jos tämä ei todellä välitä sankarista.

Tämä on sääli, sillä ulkoisilta puitteiltaan elokuva nimittäin seuraa lähdemateriaaliaan jopa ihailtavan tarkasti. Ryan Reynolds on kokolailla täydellinen valinta kosmiset voimat pyytämättä ja yllätyksenä saaneen Hal Jordanin rooliin, ja myös ulkoisesti hän näyttää hahmon tunnetuimmalta, 1970-luvulla syntyneeltä inkarnaatiolta. Oa-planeetan sini-ihoiset hyvismuukalaiset näyttävät niin ikään siltä miltä pitääkin, ja myös elokuvan scifiarkkitehtuuri on oikein nätin näköistä katsella.

Se mistä elokuvaa tiettävästi on kuitenkin kritisoitu, on tietokonegrafiikan suuri määrä aikana jolloin se ei ollut vielä kylliksi kehittynyttä. Itseäni tuo puoli ei kuitenkaan häirinnyt. Kyllähän alienit kieltämättä kumisilta näyttävät, ja ulkoavaruusosuudet ovat kovin epätodellisen oloisia, mutta olisin itse valmis antamaan tuon puolen anteeksi. Kyseessä ovat avaruusolennot sekä muukalaisplaneetta, jotka nyt vain näyttävät siltä miltä näyttävät.

Samaan tapaan Avengers-elokuvien maapallolla tapahtuvat joukkotaistelut näyttävät aivan eri tavalla keinotekoiselta kuin Hulkin ja Thorin rymistelyt ulkoavaruudessa. Olkoonkin, että autuaasti myönnän kyseisen elokuvan efektien olevan vuosia Green Lanternin vastaavia kehittyneempiä.

Niin hämmentävältä kuin se nykyisin tuntuukin, Green Lanternin piti aikanaan olla DC:n oman supersankariuniversumin lähtölaukaus. Tällaista siitä ei kuitenkaan tullut, sillä elokuva ei tuottanut paljoa enempää kuin omansa studiolle takaisin ja myös fanit nuijivat tuotoksen maan rakoon. Sunnnitelmat kakkososasta, johon elokuvan loppu kaikkien taiteen tai ainakin Hollywoodin sääntöjen mukaan vihjaa, unohdettiin pikavauhtia.

Ryan Reynoldsille elokuva oli toinen yritys supersankarielokuvan saralla, sillä hän oli jo kolmea vuotta ennen Green Lanternia näytellyt palkkatappaja Deadpoolia Wolverinen syntytarinan kertoneessa elokuvassa yhtä laihoin tuloksin. Vaadittiin kuitenkin yksi aikalinjan takautuva muutos X-Men: Days of Future Past -elokuvan myötä sekä melkoinen määrä ennakkoluulottomuutta käsikirjoittajapuolella, ennen kuin Reynoldsilla kunnolla tärppäsi.

Kuoleman kosketus

Olen pari viime päivää pohdiskellut aihetta julkisuuden ihmisten kuolemat. Niin omalaatuiselta kuin se nimittäin ehkä kuulostaakin, on kaksi tapausta, joissa tieto julkisuuden henkilön kuolemasta on saanut minut istumaan alas silkasta järkytyksestä. Edellinen niistä oli Dianan kuolema vuonna 1997, jälkimmäinen Matti Nykäsen kahta vuosikymmentä myöhemmin.

Kummassakin tapauksessa kuulin uutisen radiosta, jälkimmäisessä vieläpä niin että oli kulunut jo useita tunteja kun asiasta oli ensimmäisen kerran uutisoitu, ja tapahtuneeseen viitattiin jo menneessä aikamuodossa. Uutinen tuntui yksinkertaisesti mahdottomalta.

Monet sanovat, että esimerkiksi prinsessa Dianan kuolemassa oli kyse samanlaisesta sukupolvikokemuksesta kuin World Trade Centerin kohdalla. Jokaisella on tosin sanoen ainakin jonkinlainen tarina siitä missä oli kun kuuli asiasta.

Minua edeltäneellä sukupolvella vastaava lienee ollut presidentti Kennedyn kuolema. Tshernobylin aikana olin vielä aavistuksen verran liian nuori ymmärtääkseni asian merkityksen, ja sama pätee myös presidentti Kekkosen kuolemaan. Challengerin tuho iltauutisissa sen sijaan pysäytti jo paljon enemmän.

Speden kuolemasta kuulin ollessani auton ratissa, kun ystäväni, jolle olin soittanut päätti aloittaa puhelun huudahtamalla: "Spede on kuollut!". Pidin tätä hyvänäkin vitsinä ja jatkoin nopeasti varsinaiseen aiheeseen. Loppumatkan olin kuitenkin hämmentyneessä olotilassa. "Eihän Spede voi kuolla. Spedehän on Spede!"

Estonian uppoamisen aikoihin en ollut ehtinyt kovin montaa kertaa ruotsinlaivalla käydä, Virossa en kertaakaan, ja lähinnä ihmettelin nostettaisiinko samanlainen meteli jos vastaava onnettomuus olisi tapahtunut Kiinassa. Ovatko eurooppalaisten henget niin paljon arvokkaampia? Nykyisin saattaisi olla eri ääni kello kellossa.

Ylipäätään olen itse ollut erittäin onnekas mitä tulee kuoleman vierailuun lähipiirissäni. Useimmissa tapauksissa kyse on ollut sukulaisista tai tuttavista, joihin välit olivat löystyneet niin paljon, ettei heidän kuolemansa käytännössä vaikuttanut omaan elämääni mitenkään. Jotta kuolema koskettaisi, sen täytyy jättää elämääsi aukko.

Nykyihmiselle tyypillisesti olenkin joutunut kohtaamaan kuoleman ennen kaikkea välillisesti, julkisuuden henkilöiden kautta. Tästä ei olekaan ollut pulaa, sillä kuten tiedämme, on joukostamme viime vuosina poistunut monia taiteilijoita ja näyttelijöitä, jotka ehtivät elämänsä aikana saavuttaa merkittävän aseman ihmisten sydämissä.

Sellaisten nörttilegendojen kuin Leonard Nimoy tai Carrie Fisher menehtyminen olivat äärimmäisen surullisia uutisia, mutta tietoon heidän poismenostaan oli tavallaan ehtinyt varautua, vaikka mielessään elättelikin toivon mahdollisuutta.

Stephen Hawkingin poismeno veti minut vakavaksi, mutta jollain tavalla tapahtuneen koki myös lohdullisena. Olihan hän ehtinyt saada tällä taivaankappaleella aikaan enemmän kuin kukaan olisi aikanaan voinut kuvitella, ja oli päässyt lopullisesti irti materian kahleista.

David Bowien kuolema oli jo huomattavasti odottamattomampi uutinen, koska jotenkin hänen outo keijukaismainen hahmonsa oli tuntunut aina iättömältä. Kyseessä oli merkittävä artisti jota ihailin, ja uutinen hänen kuolemastaan oli äärimmäisen surullinen.

Sama iättömyys, olkoonkin eri tavalla, liittyi Stan Leehen. Voin sanoa vailla liioittelun häivääkään uutisen hänen kuolemastaan saaneen minut haukkomaan henkeäni. Samalla tavalla kuin Speden tapauksessa, myös Stan Leen iän helposti unohti. Olihan hahmoissa muutenkin paljon samaa.

Kun edellä luettelemaani listaa ajattelee, prinsessa Dianan ja Matti Nykäsen kipuaminen sen kärkeen tuntuu absurdilta. Ehtihän moni heistä tehdä elämässään ainakin omasta mielestäni huomattavasti merkittävämpiä saavutuksia kuin mainitut kaksi kestojulkkista, joiden merkittävin tai ainakin näkyvin anti maailmalle oli jo vuosien ajan ollut lehtien otsikoissa olo. Miksi näiden kahden kuolema koskettaa minua tai kokonaista sukupolvea niinkin paljon?

Kyse lienee siitä, että kumpikin heistä oli ihmisiä, joiden olemassaoloon olimme yksinkertaisti tottuneet. Olimme joutuneet seuraamaan näiden aika ajoin hyvinkin sekaisin olevaa elämää lehtien otsikoissa vuosikymmenten ajan, ja kuvittelimme näiden jatkavan samaa ikuisesti, halusimmepa sitä tai emme.