keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Kuoleman kosketus

Olen pari viime päivää pohdiskellut aihetta julkisuuden ihmisten kuolemat. Niin omalaatuiselta kuin se nimittäin ehkä kuulostaakin, on kaksi tapausta, joissa tieto julkisuuden henkilön kuolemasta on saanut minut istumaan alas silkasta järkytyksestä. Edellinen niistä oli Dianan kuolema vuonna 1997, jälkimmäinen Matti Nykäsen kahta vuosikymmentä myöhemmin.

Kummassakin tapauksessa kuulin uutisen radiosta, jälkimmäisessä vieläpä niin että oli kulunut jo useita tunteja kun asiasta oli ensimmäisen kerran uutisoitu, ja tapahtuneeseen viitattiin jo menneessä aikamuodossa. Uutinen tuntui yksinkertaisesti mahdottomalta.

Monet sanovat, että esimerkiksi prinsessa Dianan kuolemassa oli kyse samanlaisesta sukupolvikokemuksesta kuin World Trade Centerin kohdalla. Jokaisella on tosin sanoen ainakin jonkinlainen tarina siitä missä oli kun kuuli asiasta.

Minua edeltäneellä sukupolvella vastaava lienee ollut presidentti Kennedyn kuolema. Tshernobylin aikana olin vielä aavistuksen verran liian nuori ymmärtääkseni asian merkityksen, ja sama pätee myös presidentti Kekkosen kuolemaan. Challengerin tuho iltauutisissa sen sijaan pysäytti jo paljon enemmän.

Speden kuolemasta kuulin ollessani auton ratissa, kun ystäväni, jolle olin soittanut päätti aloittaa puhelun huudahtamalla: "Spede on kuollut!". Pidin tätä hyvänäkin vitsinä ja jatkoin nopeasti varsinaiseen aiheeseen. Loppumatkan olin kuitenkin hämmentyneessä olotilassa. "Eihän Spede voi kuolla. Spedehän on Spede!"

Estonian uppoamisen aikoihin en ollut ehtinyt kovin montaa kertaa ruotsinlaivalla käydä, Virossa en kertaakaan, ja lähinnä ihmettelin nostettaisiinko samanlainen meteli jos vastaava onnettomuus olisi tapahtunut Kiinassa. Ovatko eurooppalaisten henget niin paljon arvokkaampia? Nykyisin saattaisi olla eri ääni kello kellossa.

Ylipäätään olen itse ollut erittäin onnekas mitä tulee kuoleman vierailuun lähipiirissäni. Useimmissa tapauksissa kyse on ollut sukulaisista tai tuttavista, joihin välit olivat löystyneet niin paljon, ettei heidän kuolemansa käytännössä vaikuttanut omaan elämääni mitenkään. Jotta kuolema koskettaisi, sen täytyy jättää elämääsi aukko.

Nykyihmiselle tyypillisesti olenkin joutunut kohtaamaan kuoleman ennen kaikkea välillisesti, julkisuuden henkilöiden kautta. Tästä ei olekaan ollut pulaa, sillä kuten tiedämme, on joukostamme viime vuosina poistunut monia taiteilijoita ja näyttelijöitä, jotka ehtivät elämänsä aikana saavuttaa merkittävän aseman ihmisten sydämissä.

Sellaisten nörttilegendojen kuin Leonard Nimoy tai Carrie Fisher menehtyminen olivat äärimmäisen surullisia uutisia, mutta tietoon heidän poismenostaan oli tavallaan ehtinyt varautua, vaikka mielessään elättelikin toivon mahdollisuutta.

Stephen Hawkingin poismeno veti minut vakavaksi, mutta jollain tavalla tapahtuneen koki myös lohdullisena. Olihan hän ehtinyt saada tällä taivaankappaleella aikaan enemmän kuin kukaan olisi aikanaan voinut kuvitella, ja oli päässyt lopullisesti irti materian kahleista.

David Bowien kuolema oli jo huomattavasti odottamattomampi uutinen, koska jotenkin hänen outo keijukaismainen hahmonsa oli tuntunut aina iättömältä. Kyseessä oli merkittävä artisti jota ihailin, ja uutinen hänen kuolemastaan oli äärimmäisen surullinen.

Sama iättömyys, olkoonkin eri tavalla, liittyi Stan Leehen. Voin sanoa vailla liioittelun häivääkään uutisen hänen kuolemastaan saaneen minut haukkomaan henkeäni. Samalla tavalla kuin Speden tapauksessa, myös Stan Leen iän helposti unohti. Olihan hahmoissa muutenkin paljon samaa.

Kun edellä luettelemaani listaa ajattelee, prinsessa Dianan ja Matti Nykäsen kipuaminen sen kärkeen tuntuu absurdilta. Ehtihän moni heistä tehdä elämässään ainakin omasta mielestäni huomattavasti merkittävämpiä saavutuksia kuin mainitut kaksi kestojulkkista, joiden merkittävin tai ainakin näkyvin anti maailmalle oli jo vuosien ajan ollut lehtien otsikoissa olo. Miksi näiden kahden kuolema koskettaa minua tai kokonaista sukupolvea niinkin paljon?

Kyse lienee siitä, että kumpikin heistä oli ihmisiä, joiden olemassaoloon olimme yksinkertaisti tottuneet. Olimme joutuneet seuraamaan näiden aika ajoin hyvinkin sekaisin olevaa elämää lehtien otsikoissa vuosikymmenten ajan, ja kuvittelimme näiden jatkavan samaa ikuisesti, halusimmepa sitä tai emme.

tiistai 29. tammikuuta 2019

Lepää rauhassa, Logan (2000-2018)

Supersankarielokuvaprojektini etenee, ja sain taannoin katsottua loppuun jokapojan kanadalaisen suosikkimutantin viimeisimmän sooloelokuvan. Se tulee myös suurella varmuudella jäämään hahmon viimeiseksi elokuvaksi, ainakin mitä tulee Hugh Jackmaniin nimiroolissa. Katsominen vei yllättävästikin aikaa, sillä kyseessä ei ollut varsinaisesti mikään hyvän mielen elokuva, vaikka kaikenlaista siistiä sisälsikin.

Yksi siisteimmeistä asioista Loganissa, nimihahmon kuolinkorahtelut asianmukaisesti läpi vieneen Jackmanin ohella luonnollisesti, oli sen lapsitähti Dafne Keen, jonka voi hyvin sanoa varastaneen koko leffan. Jos supersankarielokuville jaettaisiin omat Oscarit, se kuuluisi ehdottomasti tälle tytölle.

Elokuvan loppu veti vakavaksi sikälikin, koska sitä katsoessa tajusin, että kyseessä paitsi oli tuntemamme Wolverinen joutsenlaulu, se myös päätti yhden aikakauden elokuvan tai ainakin supersankarielokuvan historiassa.

Vaikka Foxin X-Menit eivät olekaan osa monen fanin tätä nykyä jo suurin piirtein pyhänä pitämää Marvelin elokuvauniversumia, omasta näkökulmastani supersankarielokuvien nykyinen vaihe käynnistyi vuonna 2000 ensimmäisellä X-Menillä, ja vielä tarkemmin erään tietyn metallisen keskitysleiriaidan narahduksella.

Tuossa vaiheessahan Hämähäkkimiehen oikeuksista edelleen taisteltiin, parhaimmillaan seitsemän yhtiön kesken, ja se että hahmon omasta sooloelokuvasta tulisi koskaan mitään vaikutti äärimmäisen epätodennäköiseltä. Ensimmäiseen Iron Maniin oli vielä matkaa kahdeksan vuotta, ja naapuriyhtiön lepakkoritarin synkkäsävyiseen Nolan-tulkintaankin puoli vuosikymmentä.

Pitää myös muistaa, että X-Meniä edeltäneet yritelmät Marvelin saralla olivat olleet kahta vuotta aiemmin valmistunut Blade sekä oman televisiosarjansa pilotiksi aiottu, David Hasselhoffin tähdittämä Nick Fury. Naapuriyhtiön puolella vastaavaa edustivat edellisiä vuotta aiemmin valmistuneet Steel sekä viimeisen naulan oman elokuvasarjansa arkkuun lyönyt Batman ja Robin.

Ylipäätään Marvelilla oli ollut huomattavasti huonompi kisamenestys mitä tulee näiden hahmojen siirtämiseen liikkuvaan muotoon. Siinä missä DC:llä oli meriittilistallaan pitkä lista kassamagneetteja, Marvelin yritykset olivat kerta kerran jälkeen käyneet nolommiksi. Jos nykyisin käsitys fanien keskuudessa on, että kaikki mihin Marvel koskee muuttuu kullaksi, tuossa vaiheessa tilanne oli varsin toisenlainen.

Siinä missä Blade on aina jäänyt itselleni vieraammaksi hahmoksi, X-Menissä oltiin Marvelin ytimessä. Olihan hahmojen seikkailuja julkaistu Suomessa vuodesta 1982 ja näiden ihmissuhdekuviot olivat monelle suomalaiselle fanille tutummat kuin todennäköisesti useimmat sukulaiset. Se että aiheesta oltiin ensimmäistä kertaa tekemässä isolla budjetilla jotakuinkin uskollista elokuvasovitusta saikin sukat pyörimään monissa jaloissa.

Ja tällä tiellä ollaan edelleen. Vaikka elokuvasarjaa ei kokonaisuutena voikaan pitää kovin yhtenäisenä tai onnistuneena, mukaan lukien kaikki sen sivutuotteina syntyneet sooloelokuvat, en usko että ilman Singerin aloittamaa vaihetta oltaisiin siinä missä ollaan nyt, pahassa tai hyvässä. Olisiko Marvel edes saanut MCU:taan pystyyn ilman X-Men-elokuvia? Vaikea sanoa.

Viimeiseksi mutanttielokuvaksi Logan ei tietenkään jää. Erinäisten paikka paikoin hyvinkin sekavien ja jopa ristiriitaisten edestakaisin ajassa matkailujen ja esiosien kautta soihtu mutanttien elokuvauniversumissa on onnistuttu siirtämään eteenpäin uudelle sukupolvelle, eli tarina jatkuu. Etenkin jos mutantit jossain vaiheessa siirtyvät osaksi MCU:ta, mitä tunnutaan fanikunnan keskuudessa yleisesti odotettavan.

Mutta yhtäkaikki, Loganin lopussa oli vaikea olla tuntematta palan nousevan kurkkuunsa. Olihan kyseessä yhden aikakauden loppu.

maanantai 21. tammikuuta 2019

Tenavien ihmissuhdekuviot

Päädyin eilen pohdiskelemaan hieman Tenavien ihmissuhdekuvioita. Kuten minut tuntevat tietävät, teen vastaavaa aika ajoin myös Ankkalinnan asukkien kanssa. Osin tämä pohjautuu aihetta puineisiin värikkäisiin keskusteluihin, joita kävin pyöriessäni Lahden sarjakuvaseuran kuvioissa reipas vuosikymmen sitten.

Yksi tuolloin käydyistä keskusteluista liittyy kolmiodraamaan Aku-Iines-Hannu. Kenelle tahansa sarjakuvaa lukevalle lienee nykyisin ilmiselvää, että Hannu ei ole kiinnostunut pelkästään tytöistä. Jos pitäisi arvata Hannu lienee siis vähintään bi, ja tämän sekä Iineksen välisessä kuviossa olevan kyse puolin ja toisin ainakin osin pelkästä leikistä.

Turhamaisena Iines pitää Hannun sivistyneestä seurasta ja tämän hänelle osoittamasta huomiosta, Hannulle Iines taas on valloittamaton ja siksi kiehtova kohde harjoitella charmiaan. Onhan se jotain mitä hän ei kaikesta onnestaan huolimatta koskaan tule saamaan, ja tietää sen itsekin, mikä lienee varsin virkistävää.

Iinekselle tämä kaikki on täysin selvää, mutta toisin on Akun laita. Aku on aivan liian lukkiutunut heteroseksuaaliseen käsitykseen sukupuolten välisistä suhteista, ja aidosti luulee Hannun olevan pulunsa perässä. Akulla ei todennäköisesti aavistustakaan Hannun olevan bi, eikä hän tajua Iineksen käyttävän tätä hyväkseen pitääkseen Akun lakkaamatta tarpeeksi mustasukkaisena.

Toinen pohdiskelun kohde liittyi Mikin ja Hessun muodostamaan kummalliseen työpariin. Miksi ihmeessä mestarietsivä Mikki Hiiri, Ankkalinnan kunniakansalainen ja kahden lapsen yksinhuoltajaisä pyörii Hessun, selvästikin pitkäaikaisen alkoholistin tai huumeidenkäyttäjän kanssa?

Katsokaa nyt vaikka Hessun asuntoa, tai ajatelkaa hänen takapihansa viljelyksiä, joilla kasvaa... öh, "superpähkinöitä". Niiden voimalla Hessu kokee jännittäviä seikkailuja, joissa hän lentelee Ankkalinnan taivaalla punaisissa kalsareissa. Kehittämämme teoria oli, että hahmot ovat lapsuudenystäviä, ja Mikki haluaa pitää kaikesta huolimatta Hessun kiinni elämän syrjässä.

Karhukoplaan liittyviä teorioitamme minun lienee turha sen kummemmin edes alkaa rautalangasta vääntää. Joukko vankilassakin tasaisin väliajoin aikaansa viettäviä karvaisia machouroksia asuu yhdessä eikä näillä vaikuta olevan juurikaan elämää tai kontakteja vastakkaisen sukupuolen kanssa. Jep.

Tenaviin ajatukseni johti pikkutuhma pilakuva, johon törmäsin internetin uumenissa. Siitä löytyvä versio on niin suttuinen, etten linkkaa sitä tähän, mutta se toimii sanallisestikin. Jaska Jokunen ja Piparminttu-Pipsa loikoilevat tutunoloisessa asetelmassa puun alla katsellen mietteliäästi taivaalle. Jaska kysyy: "Why do I get a boner when I look myself naked at the mirror?" johon Pipsa vastaa: "Because your dick thinks you're pussy too." Bada-bum-tsihh.

Itselleni on aina ollut vaikea käsittää miksei Jaska missään vaiheessa tajunnut Pipsan käyvän kuumana häneen. Vielä ilmeisempää on se, että myös Maisa teki samoin. Kuka tietää, ehkä syynä oli se, että Jaska oli liian kiinni pienessä punatukkaisessa tytössä. Taikka sitten se, että kyseessä oli kiltti sanomalehtisarjakuva, jossa hahmojen piti pysyä samanlaisina vuosikymmenestä toiseen. Valitkaa vapaasti.

Se että Jaska on sub lienee sen sijaan selvää jokaiselle. Tämä näkyy vaikkapa hänen ja Tellun välisessä suhteessa, olkoonkin ettei tuo suhde ollut millään tasolla terveellä pohjalla tai hyväksi Jaskalle. Ja ei lapset, subilla en nyt viittaa voileipiin joiden väliin laitetaan kaikenlaista jännää niin paljon, että niiden ostamiseen tarvitaan loppututkinto matematiikassa ja astrofysiikassa. Jos ette tiedä mitä termi tarkoittaa, suosittelen internetiä.

Toisaalta kukaan ei tiedä mitä tapahtui tenavien vartuttua. Itse epäilen että Jaska ja Maisa päätyivät yhteen. Tellu puolestaan lienee tullut jossain vaiheessa kaapista, tajuttuaan että Amadeus oli hänelle vain vaihe ja tapa käsitellä asioita. Pitää muistaa, että Amadeus ei ollut kulmakunnan miehekkäimpiä tapauksia, ja minulla on itse asiassa tunne että hän piti pojista ja Beethovenista enemmän kuin tytöistä. Tellussa puolestaan lienee aikuistuttuaan enemmän kuin ainesta dommeksi.

Pipsan ei sen sijaan tarvinne tulla ulos kaapista, koska hän ei koskaan ollutkaan siellä. Sokeakin kun näkee Pipsan olevan trans. Kuka tietää, ehkä hän, Jaska ja Maisa solmivat jossain vaiheessa polysuhteen. Unohtaa ei nimittäin sovi Maisan tapaa kutsua Pipsaa "pomoksi", englanniksi paljonpuhuvasti "Sir", vaikka hän selvästi onkin pihkassa nimenomaan Jaskaan, ei Pipsaan.

Itse sivumennen sanoen olin läpi lapsuuteni pihkassa nimenomaan Maisaan, mahdollisesti siksi että oma suuri henkinen esikuvani oli Jaska Jokunen. Tämä tulee varmaan mahdottoman suurena yllätyksenä monelle. Maisan puolestaan, nyt kun ylitulkintavaihteelle päästiin, voi nähdä jonkinlaisena animaatiohahmo Darian esiasteena, ja jos siinä ei ole jokaisen nörttipojan tai -tytön unelma niin missä sitten?

Jaska Jokusen pikkusisko Salli toivottavasti päätyi niin ikään jossain vaiheessa yhteen Epun kanssa, sillä ovathan he uskomattoman söpö pari. Kuten muistamme, Salli oli Eppuun yhtä onnettomasti ja intohimoisesti rakastunut kuin Tellu Amadeukseen, vaikkakaan ei yhtä dominoivalla tavalla. Eppu oli toinen samaistumiskohteeni, sarjan nörtti joka oli palavan innostunut milloin mistäkin kummallisesta, josta tämän ympäristö ei välittänyt tuon taivaallista.

Ylipäätään on hieman hämmentävää huomata, kun hahmokaartia katsoo, miten passiivisia ja suoraan sanottuna saamattomia nössöjä Tenavien kaikki pojat ovat. Etenkin kun heitä vertaa tyttöihin, jotka sarjassa ovat ne jotka tahtovat ja haluavat asioita. Ehkä tässäkin voi ylitulkitsemalla nähdä heijastumia Schulzin omasta persoonasta. Pieni punatukkainen tyttökin tiettävästi perustuu Schulzin ensirakkauteen, jota hän ei koskaan saanut tytön isän ilmoitettua ettei sarjakuvien piirtäminen ole mikään ammatti.

Oikeastaan ainoa sarjan urospuolisista hahmoista, joka haluaa asioita, ja tämän lisäksi voi myös olla mitä tahansa ikinä keksiikin, on tietysti Ressu. Tekisi mieli jopa sanoa, että tähän on siirtynyt kaikki se dynaamisuus ja potentiaali joka sarjan kaikista muista miespuolisista hahmoista puuttuu. Tai tokihan Jaska ja Eppukin haluavat asioita, he eivät vain koskaan tunnu saavuttavan sitä mihin pyrkivät.

Ainakin Ressu on sarjan hahmoista se joka pääsi pisimmälle tyttökoirien kanssa, joko fantasioissaan tai todellisuudessa, ja olihan hän ainakin kerran päätymässä jopa naimisiin asti. Toisaalta hahmoon on kovin vaikea yhdistää samanlaisia moderneja tai seksuaalissävytteisiä tulkintoja kuin mitä esitin edellä. Ressu kun tuntuu lentelevän kaukana kaiken sellaisen yläpuolella.

lauantai 29. joulukuuta 2018

Aattonostalgiaa

Tuttavani keskustelivat jouluaattoaamuna Facebookissa siitä siitä, miten YLEllä nähtävä joulupukin kuuma linja ei enää tyydytä nykyisen 2-4-vuotiaan kohdeyleisön kultivoitunutta ja vaativaa makua. Ja ymmärtäähän tuon, ohjelma kieltämättä on tylsä kuin mikä.

Ymmärrän kyllä, että isolle osalle minua hieman nuorempaa polvea kyseinen kuuma linja on olennainen osa lapsuuden jouluja. Itse olen kuitenkin sitä vuosikertaa, joka vietti herkät vuotensa ennen mitään kuumia linjoja, eli aattoaamun joulupaketin animaatioiden seurassa.

Muistan hyvin sen, kun noin 15 vuotta sitten ajattelin nostalgiamielessä verestää muistoja ja avasin television aattoaamuna oikeaan aikaan. Olin suorastaan järkyttynyt siitä, miten tylsä joulupaketin korvannut kuuma linja oli.

Aattoaamun joulupaketin animaatiot eivät tietenkään olleet mitään äänisynkattuja amerikkalaispiirrettyjä, vaan suomeksi päällepuhuttua eurooppalaista tai mielellään itäeurooppalaista tuotantoa, josta meillä nähtävät lastenohelmat muutenkin suuressa määrin koostuivat.

Animaatiot perustuivat usein vanhoihin kansantaruihin, ja modernein esine niissä oli perunanuija. Värikartta niihin saatiin ottamalla leningradilaisen muotitalon vastaava, ja jättämällä se puoleksi vuodeksi paikallisen linja-autovarikon parkkipaikalle. Ja lopussa oli aina opetus. Tai näin ainakin asia Facebookissa sangen värikkäästi muotoiltiin.

Totuuden nimissä on lisättävä, että vaikka itäeurooppalainen tuotanto toki muodostikin olennaisen osan joulupaketista, nähtiin niissä animaatioita ympäri maailman, muun muassa Kanadasta, jota kautta National Film Board of Canadan logo tuli monelle tuon aikakauden lapselle hyvin tutuksi. 

Osa noista päällepuhutuista animaatioista on joka tapauksessa jäänyt itselleni lähtemättömästi mieleen. Osaan edelleen kertoa afrikkalaisen kansansadun siitä miksi aurinko ei eräänä aamuna noussut viidakossa, ja kuka siihen oli lopulta syypää. Tai no, en jokaista käännettä mutta perusidean ainakin.


Ja koskapa tämä on hyvä tilaisuus kirjata tuo tarina ylös, tulkoon se toistettua tässä.

Eräänä aamuna eläimet viidakossa huomaavat ettei aurinko ollut noussut. Tästä syystä päätetään järjestää kokous, jonne kaikki viidakon eläimet kutsutaan, ja jossa puhetta luonnollisesti johtaa sen kuningas leijona. Lopulta syypääksi paljastuu moskiitto, mutta ennen kuin tähän asti päästään, on matkalla monta juonenkäännettä.

Vaihe vaiheelta sadussa selviää, ettei aurinko noussut koska huuhkaja ei huhuilillaan herättänyt sitä, joka johtui siitä että paviaani tappoi vahingossa sen poikaset, joka taas johtui jostain muusta, ja noin kymmenen eläimen ketrjureaktion päästä pääsemme leguaaniin joka ei vastannut jollekulle muulle eläimelle koska sillä oli risuja korvissaan, joka taas johtui siitä että moskiitto oli kuiskutellut sen korvaan sellaisia valheita, ja tästä syystä huuhkaja ei huhuile eikä päivä voi koittaa.

Ideana sadussa on, että aina kun tapahtumaketjuun tulee mukaan uusi eläin, se kelataan taaksepäin aina alkupisteeseen saakka. Jos kertoja on ollut hyvä, veikkaan että nuotion ympärillä olleilla lapsilla on ollut hauskaa.

Kouksessa moskiittoa luvattiin rangaista, huuhkaja leppyi ja suostui huhuilemaan, ja päivä saattoi koittaa. Moskiitto ei kuitenkaan ollut tullut paikalle kokokoukseen koska se tiesi olevansa syypää eikä sitä siis voitu koskaan laittaa tilille valheistaan. Tästä syystä se tänäkin päivänä yrittää anella armoa lentämäliä korvaan inisemään. Tähän se saa arvoisensa vastauksen. Läimäytyksen.


Aattoaamun joulupaketin animaatioiden suurin rikkaus, lievän mollivoittoisuuden ohella, jota ei voine kieltää, olikin niiden kansainvälisyys. Ne tarjosivat nuorelle katsojakunnalleen huomattavasti laajemman näkökulman maailmaan kuin amerikkalaiset piirretyt, joita jo tuossa vaiheessa alkoi tihkua näillekin pituuspiireille.

Näkyvin esimerkki jälkimmäisestä, ainakin mitä joulunaikaan tulee, lienee ollut vuotuinen "Samu Sirkan joulutervehdys", olkoonkin että myös siihen liittyy monissa lapsuusmuistoissa oma katkeransuloinen sivumakunsa. Se nimittäin esitettiin perinteisesti alkuillasta, mikä tarkoitti että kooste jäi useimmiten aaton kaaoksessa näkemättä. Onpa niitäkin 1980-luvun lapsia, jotka ovat nähneet sen vasta oman jälkikasvunsa kanssa.

Hieman vastaava tapaus sivumennen sanoen ovat myös noita Noita Nokinenä -kuunnelmat. Ne nimittäin jäivät lapsuudessani samasta syystä useimmiten kuulematta, etenekin silloin kun ne lähetettiin oikeaoppisesti kahtena erillisenä päivänä. Joulurauhan julistuksen näin itse vasta kolmekymppisenä, ja elokuvaa "Ihmeellinen elämä" en ole vieläkään nähnyt.

Oman ikisuosikkini joulupiirretyistä, eli animaation "Ziggy's Gift" voisi sen sijaan minun puolestani uusia Suomen televisiossa vaikka joka vuosi. Tuo vuonna 1982 valmistunut puolituntinen animaatio pikku miehestä, joka päätyy pelastamaan joulun useammallakin taholla kun peittoaa sentimentaalisessa optimismissaan jopa Jaska Jokusen joulun, vaikka molemmat kuinka amerikkalaista hapatusta ovatkin.


Muistan lukeneeni aikanaan Katso-lehdestä (silloin kun se ei vielä ollut wannabe-Seiska, siis) artikkelin jossa kerrottiin siitä miten aattoaamun joulupaketti -idea alkujaan syntyi. Sen takana oli tiettävästi kaksi YLEn toimittajaa, jotka olivat pohtineet sitä miten jälkikasvun saisi pidettyä edes osan päivästä hiljaisina ja hajoilematta joulupukin odotukseen.

Eräinä vuosina vetäjä jopa opasti nuoria katselijoita, että isällä ja äidillä on tänään varmaan paljon tekemistä, ja kyllä se joulupukki sieltä aikanaan tulee, eli jos aika käy odottaessa pitkäksi kannattaa ottaa vaikka nokoset tai mennä lukemaan omaan huoneeseen. Eräänä vuonna aattoaamun joulupaketissa koettiin melkoista historian siipien havinaa kun vetäjinä toimivat idean isien nyt jo aikuiset pojat, joiden sanoisimmeko "innoituksesta" koko perinne syntyi.

Tuo aattoaamun joulupaketti oli merkittävä kohdeyleisölleen siinäkin mielessä, että normaalistihan animaatioita ei tuollaisia määriä kahden kanavan Suomessa nähty. Viikottainen Pätkiskin oli enemmän länkkärituotantoa, eikä tuota oikeaoppista kansansatu-nukkeanimaatio-osastoa. Se että niitä tuli tuntitolkulla aattoaamuna oli kuin mannaa taivaasta.

Toisaalta lienee todettava, että ehkäpä juuri tästä syystä aattoaamun joulupaketti oli niinkin tainaomainen sukupolvikokemus katsojilleen kuin oli. Samalla se tekee siitä tradition, jonka ohi aika on jossain määrin ajanut, niin surullista kuin se onkin.

Aivan samalla tavalla kuin nykyihminen on tottunut siihen, että hänen ulottuvillaan on jatkuvasti enemmän musiikkia ja muuta audiovisuaalista viihdettä kuin hän pystyy ikinä kuluttamaan, nykyisin elävät lapset tietävät, että jos jokin kyllästyttää, on tarjolla aina jotain muuta.

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Armotonta menoa

Olen erään tuttavani innoittamana kuunnellut viime päivät Sepi Kumpulaisen tuotantoa. Artistin alkuaikojen parhaat tuotokset kun kaikeksi onneksi löytyvät omasta levyhyllystäni, niin kuin todennäköisesti keneltä tahansa muultakin vakavasti otettavilta musiikinharrastajilta.

Mitenkään täydelliseksi kokoelmaani ei voi toki sanoa. Ainoastaan Kumpulaisen läpimurtolevy, tai kuten sitä itse tapaan kutsua "keltainen albumi", löytyy itseltäni oikeaoppisesti c-kasettina, toinen levy eli "vihreä albumi" ainoastaan CD:nä. Pikaisen tiedonhaun perusteella vihreästä albumista näyttäisi olevan liikkeellä myös punaista versiota, joten ehkä kyseessä lienee sittenkin punavihreä albumi.

Vaikka keltainen albumi lieneekin se, jonka useimmat tuntevat parhaiten, myös punavihreällä albumilla on raitoja, jotka eivät ole menettäneet tippaakaan tehoaan vuosien saatossa. Sen huikeinta antia on eittämättä kappale "Iloinen vesseli". Kun raitaa kuuntelee, pystyy hyvin allekirjoittamaan toteamuksen, että mikäli näin tekee vuorokauden putkeen on mahdollista saavuttaa täydellinen nirvana.

Rytmi on hengästyttävä, ja mieleen juolahtaa millainen kokonaisuudesta olisikaan tullut, jos kappaletta olisi kasvattanut Tubular Bells -hengessä, niin että jokaisella toistokerralla olisi mukaan tullut uusi dippadappa-taso. Mukaan yhdeksi tasoksi, jonnekin parinkymmenen minuutin kohdalle, olisi hyvin sopinut myös samalta levyltä löytyvä instrumentaaliraita "Armoton rytmikaappi".

Puhtaasti lyrikkansa puolesta pysäyttävin albumin raidoista lienee kappale "Pimpom". Nykynäkökulmasta jopa profeetallisia sävyjä saava mediakriittinen kannanotto on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. Ilmaisu "pimpom" kun kuvaa hyvin sisältöä melkeinpä millä tahansa tällä hetkellä olemassaolevalla televisio- tai radiokanavalla.

Keltaiselta albumilta löytyvä "Kutkutusnikotuslääke" -raita on mahdollista tulkita kannanottona medikalisaatioon ja ylilääkitsemiseen, teema joka niin ikään on enemmän kuin ajankohtainen, "Mahtava mies" taas viiltävänä parodiana monista ghetto-gangsta-rap-pullisteluista. Blingbling-uhon vain on Kumpulaisen tulkinnassa korvannut peräkammarinpoikamainen aitous.

Niille jotka tuntevat Kumpulaisen ainoastaan hänen 1990-luvun alun tuotannostaan ja suurimmista hiteistä, voi hänen viimeisin, vuonna 2005 ilmestynyt levynsä olla jonkinasteinen yllätys. Kuulija saattaakin ensimmäisen raidan aikana hieraista korviaan ja epäillä onko kyseessä lainkaan sama artisti, niin suuri ero alkuaikojen tuotantoon on.

Poissa on herkkä trubaduurimaisuus sekä puhdas "mies ja kitara" -tunnelma. Tilalla on huomattavasti ammattimaisempi ote sekä oikea bändi, ja tuloksena levyllinen letkeän menevää, ajoittain jopa kantrin sävyjä saavaa suomirockia.

Kun alkujärkytyksestä toipuu ja levyä kuuntelee tarkemmin, tunnistaa kuitenkin nopeasti laululyriikoiden olevan taattua Kumpulaista. Alkuaikojen tuotannon tunnusmerkkinä toiminut naiivius on edelleen läsnä, vain aiempaa paremmin sovitettuna ja tuotettuna.

On vaikea sanoa onko kukaan tehnyt akateemisella tasolla tutkimusta Kumpulaisen lyriikoista. Todennäköisesti ei, mikä on sääli, työsarkaa nimittäin olisi.

lauantai 12. toukokuuta 2018

Lapsuuden sankareille

Kunnianhimoinen hankkeeni katsoa läpi kaikki Marvel-elokuvat karahti karille noin vuoden päivät sitten. Jokin aika sitten käynnistin projektin uudestaan, ja olen aika ajoin kirjoitellut aiheesta Facebookiin englanniksi. Koska päädyin tekemään toistaiseksi viimeisimmästä katselukokemuksestani suomeksi kohtalaisen pitkän päivityksen, jossa kävin läpi tuntojani aiheesta yleisemminkin, lisään sen myös tänne.

Olen tämän viikon miettinyt miten kirjoittaa Ragnarökistä kuulostamatta 12-vuotiaalta pojalta. Trailerin perusteella odotin elokuvan olevan kunnon scifirymistelyä huumorilla ryyditettynä, vähän Hulkin muutamien Peter Davidin aikaisten tarinoiden tai Hulkin ja Möykyn Maximum Marvel -albumin tyyliin. No, täytyy sanoa että kerrankin sain mitä halusin.

Ylipäätään tuntuu siltä, että nyt kun takana on jo vuosikymmenen verran historiaa, MCU alkaa pikku hiljaa päästä siihen mitä Marvel oikeasti on. Tai sanottakoon siihen mitä se myös parhaimmillaan on, eeppistä avaruussaippuaoopperaa pilke silmäkulmassa.

Ensimmäinen Iron Man oli kelpo syntytarina, mutta sarjan taso laski hämmentävän nopeasti. Tätä oli myös ensimmäinen Kapteeni Amerikan elokuva, mutta sarja muuttui pian kovin ennalta arvattavaksi agenttijännäröinniksi. Thorin ensimmäinen elokuva oli paikoin oikein herkkää draamaa voimasta ja vastuusta, mutta jatko-osa oli paha pettymys. Age of Ultronista minulla olisi liikaakin sanottavaa.

Muurahaismiehen elokuva oli virkistävä poikkeus, mutta Tohtori Oudon elokuva olisi pitänyt olla huomattavasti... no, oudompi. Guardians of the Galaxy oli ilmeisesti Marvelille itselleenkin yllätyshitti, ja sinänsä oikein toimiva scifipaukku, mutta kertoi hahmoista jotka ovat Suomessa varsin tuntemattomia, ja johon itselläni ei tästä syystä ole samanlaista tunnesidettä kuin yhtiön peruskaartiin.

Hulk ja Thor sen sijaan kuuluvat jokaisen 1980-luvulla kasvaneen suomalaisen Marvel-fanin elämään kiinteämmin kuin todennäköisesti monet sukulaiset. Ragnarökin parissa tuli samanlainen olo kuin Supergirliä katsellessa on tullut parhaimmillaan. Sitä kiitti jälleen universumia siitä, että on saanut elää kyllin vanhaksi nähdäkseen lapsuutensa sankarit liikkuvassa muodossa, uskottavasti ja oikealla otteella kuvattuna.

Enemmän puhumaan oppinut Hulk oli elokuvassa juuri oikeanlainen jässikkä. Omasta mielestänihän hahmo on ollut parhaimmillaan nimenomaan seikkailuissa jotka tapahtuvat muualla kuin kotikonnuilla paikkoja rikkomassa. Myös hahmon ympärille rakennettu huumori oli paikoin yllättävän aikuismaista ja virkistävän roisia.

Valkyyria oli aika kaukana sarjakuvatarinoiden elovenablondista, mutta muutoksen hyväksyi rodullisen diversiteetin nimissä, ja kyllähän oikea Valkyyria eli Brunnhida nopeasti kuvassa kävi seivästettävänä. Tai näin ainakin asian tulkitsin. Tessa Thompson näyttää kovaa kyytiä vakiinnuttavan paikkaansa Hollywoodin uutena mustana badass-bitchinä.

Pidin myös siitä, että tarinan konna ei ollut yksiulotteisesti paha, vaan Hela vain halusi sen mikä hänelle mielestään oikeutetusti kuuluu, eli Asgardin valtaistuimen, ja se nyt ei yksinkertaisesti onnistu nostamatta haudasta armeijallista kuolleita viikinkisotureita, ja kaikkea muuta pientä. Karl Urban fantasiatusinapahiksen roolissa taas teki mahdottomaksi olla laukomatta itsekseen huonoja urbaanifantasia-vitsejä läpi elokuvan.

Myös elokuvan visuaalinen ote miellytti silmääni. Paikka paikoin suretti, kun mietti että jotain tällaista Valeriankin olisi voinut olla, jos pois olisi jätetty sovinistinen machoääliöjuoni. Siinä missä joissain aiemmissa yhteisrymistelyissä pikseleistä tehty New York tai Sokovia ei vain näyttänyt tarpeeksi todelliselta, tässä elokuvassa tuo epätodellisuuden tuntu ei haitannut. Sivuhahmoista sydämeni varasti mainio kivimies, äänenä ilmeisesti elokuvan ohjaaja itse.

Ja sitten oli tietysti musiikki, josta voisi vaahdota yhden esseellisen verran. Samalla tavalla kuin Homecomingissa Ramonesin "Hey Ho Let's Go" siivitti oivasti nuoren Peterin koikkelehtimista Queensin katoilla ja takapihoilla, nousee Led Zeppelinin "Immigrant Son" omalla listallani yhdeksi elokuvan historian onnistuneimmista biisivalinnoista. Magic Swordin retrosyntsakasaripop oli melkoisen kiinnostava lisä, mutta Tangerine Dreamin fani ei valita.

"Aaaaaaaaaa-aaa! We come from the land of the ice and snow, from the midnight sun where the hot springs blow..."

Huh huh.

PS. Melkein tekisi mieli allekirjoittaa tämä päivitys nimellä "Ensio", mutta valitettavasti suurimmalta osalta lukijoista viittaus menisi autuaasti ohi.

perjantai 11. toukokuuta 2018

Raha, valta ja moraali

Viime päivinä mielessäni on usein käynyt erään Dorothy L. Sayers -dekkarin sarjasovitus 1980-luvun lopulta, jossa tutkittiin joskus 1920-luvun tienoilla vain naisille tarkoitetussa collegessa tapahtunutta viharikosten sarjaa. Kuka kaiken teki oli mysteeri koska vaikutti, että tekijän oli pakko olla mies, joita kuitenkaan ei koko opinahjossa ollut.

Lopulta selvisi että rikosten takana oli palveluskuntaan kuulunut nainen, jonka mies oli ollut aikanaan väärentänyt todisteita historiantutkimukseensa, jäänyt kiinni ja ajautunut elämässään syöksykierteeseen. Tästä katkeroitunut vaimo pitää lopussa pitkän ja varsin antifeministisen puheen naisprofessoreille siitä, ettei sillä, mitä joku ihminen joskus kauan sitten teki ole mitään väliä.

Syy miksi olen tätä kohtausta muistellut, on sivusilmällä seurailemani huhtasaarigate. Tulee surullinen olo kun tajuaa joidenkin uskovan sillä olevan jotain vaikutusta. Mutta ei sillä ole, ainkaan negatiivisia sellaisia. Huhtasaaren äänestäjät eivät edes osaa niin vaikeita sanoja kuin "plagiointi", ja luultavasti tästä tulee vain uusi sulka hänen hattuunsa seuraavissa vaaleissaa.

Samoin jos asiaa kysyttäisiin istuvalta pääministeriltä, hänen mielestään tämä on taas vain kaikenmaailman dosenttien käsienvääntelyä. Eihän koulua käydä koulua vaan talouselämää varten, eikä sillä mistä kukin on koulussa työnsä repäissyt ole mitään väliä, jos saavuttaa sen jälkeen hienoja asioita, kuten kohoaa valtakunnan päärasistiksi.

Tämän voisi halutessaan jopa nähdä heijastuksena siitä mitä politiikan oikeistosiipi tekee suuremmassa mittakaavassa, ja josta on tullut maan tapa. Vielä parikymmentä vuotta sitten Huhtasaaren toiminnalla olisi ollut seuraukset eikä maan hallitus olisi voinut tehdä sitä mitä nyt tekee. Nyt lakeja voi rikkoa ja olla välittämättä seurauksista, mitä vain voi tehdä kunhan siihen on tarpeeksi pokkaa.

Eräs tuttavani kommentoi asiaa ja sanoi että on totta ettei kohulla liene vaikutusta Huhtasaaren polittiiseen tulevaisuuteen. Huhtasaaren suosio on asiassa kuitenkin vain sivujuonne. Paljon merkityksellisempää on se, mikä on syntyneen keskustelun vaikutus yliopistojen suhtautumisessa plagiointiin ja ennen kaikkea graduihin. On aloja joilla suuri osa perustutkimuksesta tehdään nykyään graduissa. Graduilla on siis oikeasti akateemista arvoa ja niillä on oikeasti väliä, sillä niiden pohjalle rakentuu moni paljon mittavampi ja vakavampi tutkimustyö.

Tämä on toki totta. Ylipäätään koen että käynnissä on tietynlainen yhteiskunnan valitettava - senkin uhalla että kuulostan snobilta - "epä-älyllistyminen. Ainoa mikä painaa vaa'assa on taloudellinen hyöty ja kaiken maailman humanistista tieteistä hössöttäminen on turhaa koska ne eivät tuota mitään. Taidetta saa tehdä, jos sellaisesta tykkää, mutta tuonkin tulee olla toimintaa joka kannattaa taloudellisesti eikä edellytä tukea yhteiskunnalta, eli olla sitä mitä yleisemmin ottaen kutsutaan viihteeksi. Raha virtaa kuluttajalta tuottajalle, ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Jotenkin surulliseksi vetää.