lauantai 16. maaliskuuta 2019

Hämmästyttävä hämähäkki

On aika palata Captain Marvelin jälkeen normaaliin päiväjärjestykseen. Huolimatta siitä ettei nyt aiheena olevilla elokuvilla ole ikää kuin muutama vuosi, kuuluvat ne menneisyyteen yhtä auttamatta kuin Superman Returns (2006) josta kirjoitin hieman aiemmin. Käsittelyssä ovat elokuvat Amazing Spider-Man (2012) ja Amazaing Spider-Man 2: The Rise of Electro (2014). Suuri voima tuo jälleen mukanaan suuren vastuun.   

Aikailin pitkään Amazing Spider-Man -elokuviin tarttumista. Niistä ensimmäisen valmistuessa elokuvasta Spider-Man 3 (2007) oli kulunut vain muutama vuosi, ja pidin franchisen käynnistämistä uudelleen näin pian jokseenkin kummallisena. Myöskään kommentit, jotka olin elokuvista kuullut eivät rohkaisseet tarttumaan niihin.

Sam Raimin ensimmäinen Spider-Man saapui valkokankaalle vuonna 2002, uskomattomien oikeustaistelujen jälkeen, kaksi vuotta Bryan Singerin ensimmäistä X-Meniä myöhemmin, ja kuutta vuotta ennen MCU:n lähtölaukauksena toiminutta Iron Mania (2008). Elokuva kertoi Hämähäkkimiehen syntytarinan sarjakuvaversiota seuraillen, ja kyseessä onkin uskollisin versio joka hahmosta on toistaiseksi valkokankaalla nähty.

Versioiden jatkumossa Tobey McGuire -Hämähäkkimiehillä on jossain määrin sama rooli kuin Reeve-Teräsmiehillä on aiheen myöhempien tulkintojen rinnalla. Kyseessä oli hahmon ensiesiintyminen suuren budjetin elokuvassa, ja ne näyttivät yhden version siitä miten tietyt asiat valkokankaalla tuli tehdä, tai miten niitä ei tullut tehdä.

Kun nyt käsittelyssä olevat Garfield-Hämähäkkimiehet laitettiin tulille, onkin selvää käsikirjoittajien tajunneen etteivät he voi tehdä nimisankarin syntytarinaa uudestaan samalla tavalla. Elokuva tekeekin pitkin matkaa irtiottoja kanoniseen Hämähäkkimies-loreen ja samalla hahmon sarjakuvahistoriaan.

Merkittävä juonellinen pokkeama elokuvassa liittyy Peterin vanhempiin. Sarjakuvissa hahmot on perinteisesti pidetty kokolailla taka-alalla. Eräässä julkaistussa tarinassa näistä tosin tehtiin salaisia agentteja, jotka lopussa päättävät jättää vaarallisen elämänsä ja perustaa perheen Peterin äidin tajuttua olevansa raskaana.

Amazing Spider-Man -elokuvissa näistä ei tehdä aivan salaisia agentteja, mutta paljoa ei tästä puutu. Paljastuu nimittäin, että se joka tässä versiossa Peterin voimat mahdollistavan tieteellisen keksinnön takana aikanaan oli, on itse asiassa Peterin isä. Tähän juonikuvioon liittyy myös Peterin vanhempien kuolema hämärissä olosuhteissa.

Ben-setänä elokuvassa nähdään Martin Sheen, jonka tulkinnassa hahmosta on huomattavasti enemmän särmää kuin Raimi-elokuvissa nähdyssä Cliff Robertsonin sympaattisessa versiossa. Luodin Ben mahaansa kuitenkin jälleen saa, ja Peter joutuu opettelemaan nöyryyttä, ei kuitenkaan yhtä suurella tai ainakaan samanlaisella painotuksella kuin aiemmassa elokuvassa.

Kokonaan oma lukunsa on elokuvan May-täti. Ylipäätään May Parkerin hahmon kehittyminen eri elokuvaversioiden myötä on kohtalaisen mielenkiintoinen prosessi. Samalla tavalla kuin Teräsmiehen kasvattivanhemmat, on May-täti nimittäin jokaisen version myötä vain nuorentunut.

1970-luvun Hammond-Hämähäkkimiehissä esiintynyt May-täti oli melko etäiseksi jäävä hahmo, jolla ei kahdessa tv-elokuvassa edes ole kovin montaa yhteistä kohtausta ottopoikansa kanssa. McGuire-elokuvissa hahmolle on annettu enemmän tilaa, ja vaikka tulkinta onkin uskollinen sarjakuvaversiolle, ei se tee siitä kovin kiinnostavaa.

Amazing Spider-Manissa May-tätiä on selvästi nuorennettu, ja Sally Field tekeekin varsin onnistuneen tulkinnan hahmosta: selvästi jo myöhäiseen keski-ikään ehtineen naisen, jossa on kuitenkin vielä tulta ja tappuraa. Tämä ei toki ole yllätys, onhan 1970- ja 1980-luvuilla merkittävimmät elokuvaroolinsa tehneen Fieldin tavaramerkki nimenomaan elämänmakuiset, realistiset naishahmot.

Uusimmassa versioissa tämä kehitys on viety jo toiseen äärimmäisyyteen. Niissähän May-tätinä nähdään Tony Starkia selkeästi sillä silmällä katseleva Marisa Tomei, jolle edes f-sana ei ole tuntematon. Itse asiassa allekirjoittaneella meni Civil War -elokuvaa katsoessa ensi alkuun täysin ohi kuka Peterin tulevaisuudesta Tonyn kanssa keskusteleva kuuma tapaus edes on.

Toisaalta on myönnettävä, että kaksi viimeisintä versiota päivittävät tarinaa kiitettävällä tavalla lähemmäs nykyaikaa. Vaikka kuvio lienee ollut 1960-luvulla järkeenkäypä, ei nykyisin ole kovin uskottavaa, että teini-ikäisellä pojalla olisi kasvattivanhempanaan elämässä nippa nappa kiinni oleva hauras vanhus.

J. Jonah Jamesonia ei Amazing Spider-Maneissa sen sijaan nähdä edes yhden karjaisun, sikarinsavun pöllähdyksen tai viiksikarvan vertaa, vaan hahmo on mukana ainoastaan yhden yksirivisen sähköpostin verran. Näin siitä huolimatta että Peter tässäkin versiossa myy Hämähäkkimies-kuviaan Daily Buglelle. Toisaalta on hyvä että kuviolle ei panna enää paljoakaan painoa, siitä kun on puhelinkameroiden myötä tullut aina vain epäuskottavampi.

Elokuvien konnakaarti on kauniisti luonnehdittuna epätasainen. Ykköselokuvassa nähtävä Rhys Ifans tekee kiitettävän sympaattisen Curt Connorsin, mutta sortuu Liskona ylinäyttelemiseen. Kakkoselokuvassa alku- ja loppupuolella esiintyvä Sarvikuono sen sijaan onnistuu olemaan kiitettävän hauska venäläisidiootti.

Jälkimmäistä elokuvaa on kritisoitu juonellisesta tempoilusta, ja totta onkin, että se ei tunnu osaavan päättää kuka elokuvan pääpahis on. Jamie Foxx esiintyy elokuvassa Hämähäkkimieheen pahan fanikompleksin kehittävänä, lähinnä B. Virtasen mieleen tuovana perusinsinöörinä, josta kehittyy tarinan myötä kiitettävän vaikuttava, Watchmenin Tohtori Manhattanin mieleen tuova sini-ihoinen Elektro.

Jos Foxxin Elektrossa onkin aitoa riipaisevuutta, huomattavasti huonommin onnistuu Peterin ja Harry Osbornin välille kehitettävä ihmissuhdekuvio. Harry on elokuvassa perinnölliseen sairauteen kuolemassa olevan miljardööri Norman Osbornin poika sekä Peterin lapsuudenystävä. Itseäni tosin jäi askarruttamaan missä täysin eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat Peter ja Harry olisivat voineet lapsena tavata. Myös tapa, jolla ystävysten välille saadaan aikaiseksi välirikko, tuntuu pakotetulta.

Siinä missä Dane DeHaanin Harry on rakennettu huonosti. huomattavasti paremmin hän istuu Vihreän Menninkäisen rooliin, pessen itse asiassa mennen tullen Willem Dafoen version ensimmäisestä Spider-Man -elokuvasta. Juonellisesti tarina kuitenkin loikkii, ja Harryn muuttuminen käkättäväksi superpahikseksi, jotta palaset saadaan oikeisiin asentoihin elokuvan lopun lähestyessä, oikoo melkoisesti mutkia.   

Logiikka heittää elokuvissa muutenkin iloisesti häränpyllyä, mitä tulee siihen miten fysiikka tai kemia toimivat. Kummankin elokuvan loppuväännöissä katsojan on yksinkertaisesti laitettava aivonsa pois päältä jottei nyrjäyttäisi niitä. Toisaalta realismi ei ole koskaan ollutkaan supersankarielokuvien vahvuus.

Tätä kautta päästään kätevästi kysymykseen sankarin seittisingoista, jotka Peter alkuperäistarinan mukaan rakensi itse huoneessaan. Hammond-Hämähäkkimiehet seurailivat tässä suhteessa sarjakuvaversiota, mutta lopputulos ei ollut järin uskottava. McGuire-versiossa seittisinkokysymys ratkaisiin selittämällä kyseessä olevan osa Peterin mutaatiota, ja viimeisimmässä, Holland-versiossa siten, että koko hypertekninen puku on Tony Starkin rakentama.

Garfield-Hämähäkkimies tasapainoilee tässä suhteessa perinteisen ja modernin rajalla. Orgaaninisista seittisingoista on nyt siirrytty takaisin mekaanisiin, mutta voimansa Peter saa jälleen geenimuokatun hämähäkin pistosta. Mukana toki on viittaus orgaanisiin versioihinkin. Peterin hoippuessa kylpyhuoneeseen pian voimansa saatuaan ja puristaessaan hammastahnatuubia liian voimakkaasti on tuloksena peilille lennähtävä valkoinen lasti.

Ehdottomasti suurimmat elokuvan ottamat vapaudet liittyvät Peter Parkerin hahmoon ja Andrew Garfieldin tulkintaan tästä. Kuten sanottua, on ymmärrettävää, etteivät tekijät voineet mielestään toistaa ensimmäisen Spider-Manin asetelmia liian suoraan, ja halusivat erottautua siitä mahdollisimman paljon. Tämä pätee myös Peterin hahmoon, ja tässä tapauksessa tuota irtiottoa on mielestäni liikaa.

Elokuvan Peter ei ole rillipäinen kiusattu lukutoukka, ja ainoa viittaus siihen että hänellä olisi vaikeaa koulussa liittyy Flash Thompsonin hahmoon. Tästä on tehty elokuvassa tehty jääkaappia muistuttava appelsiinikainalo, joka ei esiinny mukana paria kohtausta enempää. Skeittilautoineen ja muun habituksensa puolesta Garfieldin Peter tuokin lähinnä mieleen amisnuorukaisen.

Sinänsä realistista, elokuvan Peterillä vaikuttaakin olevan enemmän ongelmia kotonaan, etenkin tämän voimien puhjettua, ja pitkin elokuvia hän törmäilee ympäristönsä kanssa tavalla joka tekee hänestä pitämisestä vaikeaa. Viimeistään kakkoselokuvan alkupuolella on katsojalle selvää, että kyseessä ei ole tuntemamme Peter.

Kaikki tämä tekee toki luontevammaksi Hämähäkkimiehen huulenheiton taistelun lomassa, vaikka näin toki menetetäänkin se, että supersankarin tulisi olla luonteeltaan mahdollisimman erilainen kuin siviiliminänsä. Kieltää ei kuitenkaan voi, että Garfield tekee ehkä parhaan valkokankaalla koskaan nähdyn Hämähäkkimiehen. 

Jos Andrew Garfieldin amispoikacharmi ei minuun purrutkaan, toisin on Gwen Stacyn laita, jossa roolissa elokuvassa nähdään Emma Stone. Ottaen huomioon hahmon roolin Hämähäkkimies-kaanonissa, onnistuu Stone tekemään yllättävän hyvän Gwen Stacyn sekä siirtämään hahmoon liitetyn liki ylimaallisen enkelimäisyyden valkokankaalle.

Pieniä muutoksia alkuperäistarinaan on toki tehty, ja lukiota käyvä Gwen on ensimmäisen elokuvan alkaessa harjoittelijana Oscorpissa, jonka ympärille kaikki tieteellinen juoniaines kummassakin elokuvassa rakentuu. Gwenistä onkin tehty elokuvassa huomattavasti Peteriä älykkäämpi, ja hahmojen suhdetta kuvaa hyvin Stonen oma kommentti siitä että Peter on parivaljakon muskelit, Gwen sen aivot.

Myös juonellisesti elokuva keskittyy sarjakuvista tuttuun Gwen Stacyn saagaan. Vaikka tarjoaakin oivan tarina-aihion, on tällä myös varjopuolensa. Jokainen joka tuntee sarjakuvatarinan arvaa niin kapteeni Stacyn kuin Gweninkin kohtalon elokuvassa. Itselleni jälkimmäisen elokuvan viimeinen puolituntinen oli jopa harvinaisen piinallinen kokemus ja verrattavissa auto-onnettomuuden seuraamiseen. Tiedät mitä on tulossa, mutta sinulla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia estää sitä.

Kieltää ei kuitenkaan voi, etteivätkö kaksi Amazing Spider-Mania olisi tiivis, kompakti paketti. Tietyssä mielessä ne ovat eräänlainen hahmon "origin story", jälkimmäisen elokuvan päättyessä tilanteeseen, josta sarjakuvalehtien sivuilta tuntemamme hahmo olisi voinut syntyä. Kakkoselokuvan loppuun on jopa onnistuttu rakentamaan sarjakuvista tuttu kuvio, Peterin päättäessä masentuneena luopua sankarin urastaan.

Columbialla oli jälkimmäisen elokuvan aikoihin suunnitelmissa jatkaa sarjaa ja luoda hahmon ympärille kokonainen franchise, joka olisi kilpaillut MCU:n kanssa. Kakkoselokuvaan olikin ripoteltu kiitettävästi aineksia tulevissa osissa hyödynnettäväksi. Toisin kuitenkin kävi. Kolmannen elokuvan suunnittelu mutkistui, ja kaksi vuotta jälkimmäisen Amazing Spider-Manin jälkeen käynnistynyt hanke Venomin omasta spin-offista irrotettiin kaikista yhteyksistä muihin elokuviin.

Lopullisena niittinä Andrew Garfieldin uralle Hämähäkkimiehenä voi pitää Marvelin ja Sonyn vuonna 2015 tekemää sopimusta jonka mukaan Marvelilla on oikeus käyttää hahmoa osana MCU:ta, siitä huolimatta että sen elokuvaoikeudet pysyvät Sonylla. Hahmon ilmestyessä fanien yllätykseksi Civil Warin traileriin ja hihkaistessa "Missed me?" oli digitaalisen naamarin takana jo uusi mies, ja Hämähäkkimiehestä tullut nuorempi kuin mitä hän oli koskaan elokuvauransa aikana ollut.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Cosmic nostalgia

Captain Marvel (2019) is the first Marvel superhero movie with a woman in the lead. Previous similar case was DC's Wonder Woman (2017), which I failed to see on the big screen, despite my best efforts. Captain Marvel, however, I managed to see at the premiere. This is an English version of the movie review I published in Finnish on this blog mere hours after the premiere.

Captain Marvel is a classic Marvel superhero originally from 1960's, but there has been numerous incarnations of the character over the decades. They have in turn continued their adventures under a different name, resulting into a rather confusing tangle of characters, and history between them.

To make things even more complicated, there is a completely different Captain Marvel as well. The character begun his adventures in 1940's in comic books by Fawcett Publications. The character became popular, and was soon in the teeth of National Comics, the publisher of Superman. National claimed Captain Marvel to be a copy of Superman, resulting into a years long legal fight. Eventually, Fawcett got fed up, stopped publishing superhero comics altogether, and sold the character to its rival, now called DC Comics.

Captain Marvel stayed as a part of DC's superhero roster until Marvel Comics sued DC in turn, claiming they owned the name, because they had their own Captain Marvel now, and DC's hero had remained unused for too long. As a result DC was forced to change the name of its character to "Shazam", which is the word Captain Marvel used to turn into a superhero. The movie of the same name that's about to hit theatres soon is based on this character.

The first Marvel Comics' Captain Marvel was Mar-Vell, a member of Kree space race. The Avengers came into the contact with the character, which led them to a cosmic slugfest, both with human resembling Kree, as well as vile, shape-shifting Skrulls. Eventually Captain Marvel died of cancer, somewhat atypically for a superhero, and remains one of the few Marvel characters not yet brought up from the grave.

Since then, Captain Marvel has been a white woman as well as a black one, as the writers have tried to keep up with the changing times. The most popular of the modern versions is probably the former one, an ex US Air Force officer Carol Danvers, who is also the one holding the title at the moment. It is also the version the Captain Marvel movie now in theatres in based on.

Most people I spoke with about Captain Marvel before the premiere had high expectations of the film. A big reason for this was the fact this was indeed the first time there would be a Marvel superhero movie with a woman in the lead. As we all know, we never got to see a Black Widow movie, or one of her and Hawkeye, which is why their characters were so thin in the Avengers movies. In fact, when it comes to MCU, women in general have mostly been in the sidelines.

I admit being sceptical about the film, partly due to all of the pre-hype. Not because there was a woman in the lead, but because I had seen over the years way too many superhero origin story movies with the same formula. Superhero gets one's powers, learns to use them, grows as a person and finally beats up the main villain. Wonder Woman (2017) for example was a something of a disappointment for me, even though I am a big fan of the character.

They could have made such a Captain Marvel movie, as well. With basic Marvel's baddies like the Skrulls around, there would have been an ideal opportunity to make a story in which the titular hero beats them as well as the big main Skrull bad guy at the end, saving the Earth. Therefore I am pleased to say Captain Marvel avoids these pitfalls quite nicely, and manages to be a refreshingly different kind of a superhero movie. It even succeeds to surprise the viewer a few times, since everything is not what it seems in this movie.

Chronologically, the narrative has been broken up in the film. The viewer gets dropped in the middle of the action, into the life of Brie Larson's character as a Kree, a life she remembers only for the past six years. As the movie progresses we get to know who and what she really is.

The character's origin story and the growth as a person are there, but done in different way than usually. It seems the writers of the movie realized the audience has seen the same story countless times already. They only need to refer to the childhood of the character, and the audience knows how to join to the dots to form the whole picture themselves.

In the course of the past ten years, Marvel has showed an admirable diligence as it has built a cinematic universe of movies that work together seamlessly. However, with some of the movies it is hard not to sense a feeling of staleness, simply because you can tell the same story only so many times. For me Ant-Man and the Guardians of the Galaxy movies, as well Ragnarök have been breaths of fresh air. Therefore it is positive Captain Marvel's strong points lie in the same direction.

Whether or not the character's gender plays a role in the movie is a hard thing to define. One could quite easily to see a man in the role, because what the titular character does in the movie has nothing to do with gender. However, there are a couple of scenes where the question of gender plays an important role, for example as the character picks herself up from the floor near the end of the movie. I would even call it a key scene. I also noticed one reference to the criticism expressed by male fans claiming that Brie Larson doesn't smile enough.

Still, as I watched the movie as an assumed male I didn't feel any way not belonging to a target audience, or that it was intended primarily for women. Reason for this may be the lack of any kind of romantic sub-plot, something that seems to be a must in movies these days. Therefore, the film's two-hour-long duration was more or less tightly-packed action, with the just right amount of sentimentality involved.

When it comes to gender, it is also noteworthy that Brie Larson's character wasn't objectified or even sexualized at any point. The costume used by her is commendably functional, and the movie doesn't include a single unnecessary clothes change or shower scene. In the absence of a romantic sub-plot there isn't a compulsory bedroom scene either. The film even passes the Bechdel test with flying colors.

The film being set in 1990's has gathered understandable attention among the fans and media. The film contains a nice amount of references to the era, and even though they could have used it even more, it was most likely a wise decision not to overdo it. There is a lot of nostalgia especially in the early part of the film, as the titular character crashes into the Blockbuster video store, these days better known as Netflix. The nostalgia can also be heard on the soundtrack, most successfully in a scene where the hero kicks some ass with the No Doubt's "Just A Girl" paying in the background.

Brie Larson plays a tough, hard-bitten, human character who is not dolled up and is delightfully far from the stereotypes reserved for women in adventure movies. Equally important in the movie is the character of young Nick Fury, and Samuel Jackson manages to steal many of the scenes he is involved in. What makes the film work is the undeniable chemistry between the two characters. As I've understood, Larson and Jackson became friends during the filming.

The rest of the cast is largely overshadowed by this duo, including the bad guys. In fact, the movie doesn't even include one main villain, only a number of individuals who do what they do, all for their own reasons. The film also plays with genre clichés and expectations based on other similar movies.

The character's origin story follows the comic book version quite faithfully, even though taking liberties necessary for the character to sit in with the cosmic storyline rapidly approaching its conclusion in Endgame. The movie is also a nice prequel for the other MCU movies, and tells what happened before Iron Man (2008), including where, how and by whom Nick Fury lost his eye.

And naturally, the movie includes Stan Lee's last, very fitting cameo. A tear escaped my eye, as the movie was already progressing with full speed, as I realized that was it. Safe travels, Uncle Stan. The opening titles also include a beautiful, funny Stan Lee tribute, that was given a spontaneous applause in the premiere. The same was heard after the ending titles.

As hard as it is for and old DC fan to admit, it seems Marvel is indeed becoming victorious in the cinematic fight between the two comics giants. While DC continues to make basic action movies and doesn't even want to create a single universe, merely to produce movies that make money, it seems Marvel is genuinely trying keep up with the times air and to responding to the needs of its audience. The two Deadpool films and now Captain Marvel are a proof of that.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Kosmista nostalgiaa


Captain Marvel (2019) on ensimmäinen naispuolisesta Marvelin supersankarista kertova sooloelokuva. Edellinen vastaava oli DC-yhtiön Wonder Woman (2017), jota en päinvastaisista aikeistani huolimatta ehtinyt näkemään isolta kankaalta lainkaan. Captain Marvelin sen sijaan näin jo ensi-illassa. Blogini muutamasta aiemmasta kirjoituksesta poiketen luvassa onkin tuoreemmanpuoleinen elokuva-arvio.

Kapteeni Marvel on klassinen, Marvel-yhtiön sarjakuvasankari alun perin jo 1960-luvulta, mutta hahmosta on nähty vuosikymmenten varrella lukuisia eri inkarnaatioita. Nämä ovat sittemmin jatkaneet seikkailujaan eri nimellä, niin että lopputuloksena on melkoisen sekavia vyyhti hahmoja, ja niiden välistä historiaa.

Jotta asia olisi vielä monimutkaisempi, on olemassa myös kokonaan toinen, DC:n Kapteeni Marvel. Hahmo aloitti seikkailunsa Fawcett-yhtiön lehdissä 1940-luvulla, mutta joutui Teräsmiestä julkaisevan National Comicsin hampaisiin. Yhtiö väitti Kapteeni Marvelin olevan Teräsmiehen kopio, ja asiasta käyty oikeustaistelu kesti vuosia. Lopulta Fawcett kyllästyi koko touhuun, lopetti supersankarisarjakuvien julkaisun tyystin ja möi hahmonsa nimensä DC:ksi muuttaneelle kilpakumppanilleen.

Husaarinviittainen Kapteeni Marvel pysyi osana DC:n supersankaritallia, kunnes Marvel Comics puolestaan haastoi sen oikeuteen vedoten siihen, että se omisti nyt kyseisen, nimen, koska sillä oli oma Kapteeni Marvelinsa, ja DC:n sankari oli ollut liian kauan käyttämättömänä. DC:n olikin lopulta pakko vaihtaa oma hahmonsa nimi muotoon Shazam, joka on sana jolla Kapteeni Marvel supersankariksi muuttui. Tähän hahmoon pohjautuu piakkoin elokuvateattereihin saapuva samanniminen elokuva.     

Ensimmäinen Marvelin Kapteeni Marvel oli kree-avaruusrodun edustaja Mar-Vell, johon törmäämisen kautta Kostajat päätyivät osaksi melkoisia kosmisia turpakäräjiä sekä ihmistä muistuttavan kree-rodun että inhojen muotoaan muuttavien skrullien kanssa. Aikanaan Kapteeni Marvel kuoli, supersankarille epätyypilliseen tapaan syöpään, ja hän lienee Marvelin ainoita hahmoja jota ei ole herätetty uudestaan henkiin.

Sittemmin Kapteeni Marvel on ollut milloin valkoinen, milloin musta nainen, käsikirjoittajien seuraillessa aikaansa ja sen virtauksia. Moderneista versioista suosituin lienee näistä ensiksimainittu, Kostajissa vaikuttanut entinen USA:n ilmavoimien upseeri Carol Danvers, joka seikkailee hahmona tälläkin hetkellä, ja johon myös nyt ensi-iltansa saava elokuva perustuu.

Elokuvaan on fanien keskuudessa ladattu melkoisesti odotuksia, ei vähiten siksi, että kyseessä tosiaan on ensimmäinen kerta kun nainen pääsee Marvel-elokuvassa pääosaan. Mustan Lesken tai hänen ja Haukansilmän elokuvaahan emme koskaan nähneet, mistä syystä näiden hahmot jäivät Kostajien elokuvissa ohuiksi. Ollaksemme tarkkoja, kun katsoo MCU:n ydintä, ovat naiset olleet siinä kokolailla paitsiossa muutenkin.

Myönnan että olin elokuvan suhteen jossain määrin skeptinen, osaksi nimenomaan ennakko-hypen vuoksi. Lisäksi olen vuosien varrella ja etenkin viime aikoina nähnyt turhan monta saman kaavan mukaan rakennettua supersankarin syntytarinaa, jossa tämä saa voimansa, harjaantuu käyttämään niitä, kasvaa ihmisenä ja lopussa ottaa yhteen megapahiksen kanssa. Esimerkiksi Ihmenaisen oma elokuva oli minulle tästä syystä pienoinen pettymys, vaikka kuinka hahmon fani olenkin.

Tällainen olisi Kapteeni Marvelistakin voitu rakentaa. Skrullien tapaisten Marvelin kestopahiksien mukanaolo olisi tarjonnut jopa ihanteelliset mahdollisuudet tarinaan jossa nimihahmo ottaa lopussa yhteen lopussa skrull-megapahiksen kanssa ja pelastaa maapallon. Ilolla kuitenkin voin kertoa että Captain Marvel välttää nämä sudenkuopat, ja onnistuu olemaan piristävän erilainen supersankarielokuva. Se onnistuu jopa yllättämään katsojansa muutamaan kertaan, sillä kaikki ei ole elokuvassa sitä miltä aluksi näyttää.

Kronologisesti kerronta on elokuvassa rikottu niin, että katsoja tipautetaan keskelle toimintaa, avaruudessa kreenä elävän Brie Larsonin henkilöimän nimihahmon elämää, jota hän ei muista kuin kuusi vuotta taaksepäin. Vasta elokuvan myötä kelataan auki kuka hän oikeastaan on. Hahmon syntytarina ja kasvaminen ovat siis toki mukana, mutta totutusta poikkeavalla tavalla. Tulee väkisinkin olo, että käsikirjoittajat ovat tajunneet yleisön nähneen saman tarinan jo lukemattomia kertoja ennenkin, jolloin esimerkiksi hahmon lapsuuteen ei tarvitse kuin viitata. Katsojat osaavat yhdistää pisteet ja muodostaa koko kuvan itsekin.

Marvel on rakentanut kuluneen vuosikymmenen aikana kiitettävällä uutteruudella elokuvauniversumia, jonka palaset toimivat yhdessä saumattomana kokonaisuutena. Kuitenkin joitakin siihen kuuluneita teoksia katsoessaan ei ole voinut välttyä tunkkaisuuden tunnulta, sillä saman tarinan voi kertoa vain tietyn määrän kertoja. Raikkaita tuulahduksia tähän ovat tuoneet Ant-Man ja Guardians of the Galaxy -elokuvat jatko-osineen sekä Thorin ja Hulkin tuore yhteisrymistely. Näin onkin positiivista, että Captain Marvel panostaa nimenomaan kosmiseen osastoon sekä huumoriin.

Sitä miten hahmon sukupuoli elokuvassa näkyy on vaikea määrittää. Periaatteessa roolissa olisi aivan hyvin voinut nähdä miehen, sillä se mitä päähenkilö elokuvassa tekee ei juurikaan ole tekemistä sukupuolen kanssa. Muutamissa kohtauksissa sukupuolella on kuitenkin iso merkitys, nimihahmon esimerkiksi kerätessä itsensä lattialta elokuvan loppupuolella. Väittäisin jopa kyseessä olevan koko elokuvan avainkohtaus. Lisäksi olin havaitsevinani yhden viittauksen, jossa kommentoitiin miespuolisten fanien esittämää kritiikkiä siitä, ettei Brie Larson hymyile tarpeeksi.  

Itse en miesoletettuna kuitenkaan kokenut etten olisi ollut elokuvan kohdeyleisöä, tai että se olisi suunnattu vain naisille. Mahdollisesti tämä johtuu siitä, että elokuva ei myöskään sisältänyt minkäänlaista romanttista sivujuonta, jollaisen mukanaolo tuntuu olevan nykyisin melkeinpä lähtöoletus. Elokuvan parituntinen kesto onkin melko tiivistä toimintaa josta on leikattu turhat läskit pois, sentimentaalisuutta kokonaan kuitenkaan unohtamatta.

Sukupuolesta puhuttaessa huomionarvoinen seikka on toki sekin, ettei Brie Larsonin roolihahmoa positiivista kyllä, esineellistetty tai edes seksualisoitu elokuvan missään vaiheessa. Hahmon elokuvassa käyttämä puku on kiitettävän funktionaalinen, eikä mukana ole esimerkiksi yhtään turhaa vaattaidenvaihto- tai suihkukohtausta. Romanttisen sivujuonen puuttuessa myös pakollinen sänkykohtaus loisti poissaolollaan. Elokuva läpäisee jopa Bechdelin testin.

Fanien keskuudessa sekä mediassa on kiinnitetty ymmärrettävää huomiota elokuvan sijoittumiseen nykyhetken sijasta 1990-luvulle. Tätä hyödynnetäänkin kiitettävästi, ja vaikka aiheesta olisi epäilemättä saanutkin enemmän irti, lienee hyvä että tuohon ei juututtu liiaksi. Ajankuvaa on mukana etenkin alkupuolella, päähenkilön rysähtäessä Blockbuster-videovuokraamoon. Nykyisinhän samainen yhtiö tunnetaan Netflixinä. Nostalgia kuuluu myös elokuvan musiikissa, onnistuneimmin kohtauksessa, jossa nimisankari laittaa niin sanotusti haisemaan No Doubtin "Just A Girlin" tahdissa.

Roolisuoritukset elokuvassa toimivat kautta linjan. Brie Larson on kovapintaisuudessaan yllättävänkin kaukana seikkailuelokuvan naispuolisista stereotyypeistä. Yhtä iso rooli on nuorta Nick Furya esittävällä Samuel Jacksonilla, ja hän varastaakin monet kohtauksista jossa on mukana. Se minkä varassa elokuva toimii onkin nimenomaan Larsonin ja Jacksonin välinen kemia. Suuri ansio tässä lienee sillä, että näyttelijöistä ehti kuvausten aikana tulla siviilissäkin ystävät.

Elokuvan muut henkilöhahmot jäävät kokolailla näiden kahden varjoon, mukaan luettuna pahisosasto. Jos tarkkoja ollaan, elokuvassa ei oikeastaan ole perinteistä isoa megapahista lainkaan, ainoastaan joukko olentoja jotka etevät mitä tekevät, kukin omista syistään. Siinä niin ikään leikitellään lajityypin kliseillä sekä odotuksilla, joiden pohjana ovat muut vastaavat elokuvat.

Juonellisesti hahmon syntytarina seurailee kiitettävän uskollisesti sarjakuvatarinoiden versiota, kuitenkin niin että hahmo istuu parhaillaan syntymässä olevaan Marvelin kosmisen rymistelyyn ja etenkin ensi kuussa elokuvateattereihin saapuvaan Endgameen. Se toimiikin kiitettävänä esiosana sille mitä MCU:ssa tapahtui ennen Rautamiehen elokuvaa. Elokuva myös paljastaa missä, miten ja kenen toimesta Nick Fury menetti silmänsä.

Luonnollisesti mukana on myös Stan Leen viimeinen cameo, joka on erittäin, sanoisimmeko asiaankuuluva. Pieni kyynel tirahti silmäkulmastani siinä vaiheessa kun toiminta jo jatkui kiivaana, tajutessani että se oli siinä. Hyvää matkaa, Stan-setä. Alkuteksteissä on niin ikään mukana kaunis ja hauska kunnianosoitus, joka keräsi ensi-iltayleisöltä spontaanit aplodit. Samanlaiset kuultiin myös lopputekstien jälkeen 

Niin vaikea kuin kaltaiseni vanhan DC-fanin onkin sitä myöntää, näyttää Marvel lopullisesti olevan nousemassa niskan päälle kahden sarjakuvajätin välisessä elokuvataistossa. Siinä missä DC jatkaa perus-toimintaelokuvien tekoa, eikä tunnu edes haluavan luoda yhtä universumia, ainoastaan tehdä elokuvia jotka tuottavat, Marvel tuntuu aidosti haistelevan ilmassa olevia tuulia ja vastata katsojakuntansa tarpeisiin. Sen ovat kaksi Deadpoolin elokuvaa sekä nyt Captain Marvel osoittaneet.

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Kryptonin pojan ihmissuhdeongelmat

Edellisessä kirjoituksessani ruodin pahasti epäonnistunutta Vihreä Lyhty -filmatisointia Green Lantern. Tällä kertaa tartun sitäkin varhaisempaan tuotokseen, josta oli niin ikään tarkoitus tulla uuden DC-elokuvauniversumin uljas lipunkantaja. Käsittelyssä on Bryan Singerin ohjaama Superman Returns vuodelta 2006.  

Superman Returns on Green Lanterniakin surullisempi ja harmillisempi tapaus, vaikka onkin elokuvana sitä huomattavasti parempi. Elokuva valmistui viisi vuotta Green Lanternia ennen, vaiheessa jossa DC:llä olisi vielä ollut hyvät mahdollisuudet päästä kiilaamaan Marvelin ohi. Siinsihän Rautamiehen elokuva, jota pidetään MCU:n lähtölaukauksena, vasta kahden vuoden päässä tulevaisuudessa.

Elokuvan ohjaajaksi valittu Bryan Singer oli kuutta vuotta aiemmin räjäyttänyt pankin ensimmäisellä X-Men-elokuvalla ja oli tästä syystä epäilemättä alalla kuumaa valuuttaa. Lisäksi puhuttiin supersankarista, joka on monessakin mielessä isoin DC:n tykki. Teräsmiehestä oli vuosien saatossa tehty useampia menestyneitä televisiosarjoja, mutta siitä kun hahmo oli edellisen kerran nähty valkokankaalla oli kulunut kaksi vuosikymmentä. Teräsmies-elokuvien sarja oli loppunut vuonna 1987 sen neljänteen osaan, jonka moni haluaisi unohtaa.

Itse kuulun niihin harvoihin Teräsmiehen faneihin, jotka aidosti pitävät sarjan kolmannesta, vuonna 1983 valmistuneesta elokuvasta. Iso osa tästä johtunee siitä, että kyseessä on yksi ensimmäisiä elokuvia, jotka näin niin sanotusti isolta kankaalta, ja lienen muutenkin ollut sille tuolloin oikeassa iässä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että olen mielipiteineni vähemmistössä, ja suurin osa hahmon faneista haluaisi unohtaa huumoria enemmän sisältäneen kolmososankin.

Kaksi ensimmäistä osaa olivat kuitenkin olleet paitsi kassamenestyksiä, myös fanien rakastamia klassikoita. Tätä vasten ajatus elokuvasarjan uudelleenkäynnistämisestä kakkososasta eteenpäin on saattanut tuntua asioista päättävien studiopomojen mielissä jopa loogiselta. Näin siitäkin huolimatta, että suurin osa kahden ensimmäisen Teräsmies-elokuvan materiaalista oli kuvattu jo vuonna 1978 eli lähes kolme vuosikymmentä aiemmin.


Kronologisesti Superman Returns sijoittuu siis toisen, ei ensimmäisen Teräsmies-elokuvan jälkeen, johon väitteeseen itse aikanaan yllättävänkin usein törmäsin. Lois Lane on unohtanut Clarkin olevan Teräsmies, sekä viettäneensä tämän kanssa hääyön tai ainakin jotain sellaiseksi tulkittavaa pohjoisnavalla sijaitsevassa Yksinäisyyden linnakkeessa.

Superman Returnissa käy ilmi, että tämän jälkeen Teräsmies oli päättänyt lähteä avaruuteen tarkastamaan onko hänen synnyinplaneettansa Krypton todellakin tuhoutunut. Se että tätä päätöstä ei elokuvassa mitenkään selitetä on sen heikoin lenkki. Viiden vuoden jälkeen Teräsmies palaa Maahan avaruuden ilmeistikin tummentamassa puvussaan, ja huomaa Loisin jatkaneen elämäänsä sekä perustaneen perheen. Elokuvan keskiössä on ennen kaikkea Teräsmiehen vaikeus sopeutua tilanteeseen.

Nimenomaan tämä romanttiseksi tarkoitettu osuus on sittemmin herättänyt runsaastikin kritiikkiä. Teräsmies oli minkäänlaista selitystä antamatta poissa viisi vuotta eikä hänellä pitäisi olla mitään oikeutta haikailla Loisin perään, oli hän sitten supervoimainen kryptonilainen tai ei. Täysin vähäpätöinen ei ole sekään kakkoselokuvan lopun juonenkäänne, että se, joka Lois Lanen muistot oli tältä lupaa kysymättä pyyhkinyt, oli Teräsmies itse. Ison osan elokuvaa Teräsmies ei vaikutakaan enempää tai vähempää kuin exäänsä ja tämän poikaa vakoilevalta stalkerilta.

Se missä elokuva sen sijaan onnistuu erinomaisesti, on silloitus 1970-luvun lopun Teräsmiesten ja tekoaikansa välillä. Jopa alkutekstit avaruudessa lentelevine nimirivistöineen seuraavat uskollisesti edeltäneitä elokuvia. Enemmän kuin miltään muulta, elokuva vaikuttaakin Bryan Singerin rakkaudentunnustukselta Christopher Reeven aikakauden Teräsmies-elokuville.

Iso ansio tämän onnistumisessa lankeaa elokuvan lavastajille ja näyttelijöille. Etenkin elokuvan sisäkohtauksiin on saatu valaistuksella ja sisutuksella mukaan tunnelma, jota on vaikea luonnehtia muuten kuin "epämääräiseksi 1970-lukumaisuudeksi", siitä huolimatta että elokuva selvästi sijoittuu mukana olevan tekniikan perusteella nykyaikaan.

Myös näyttelijät on valittu huolella. Pääosassa nähtävä Brandon Routh tekee roolissaan parhaansa. Mielestäni tuo rooli ei kuitenkaan ole näytellä varsinaisesti Teräsmiestä, vaan Christopher Reeveä näyttelemässä Teräsmiestä. Tämän hän tekeekin hyvin, ja Routhissa on mukana Reeven mieleen tuovaa siloisen poikamaista herkkyyttä. Aivan yhtä paha koheltaja kuin Reeven Clark Routh ei roolissaan tosin ole.

Reeven Teräsmies edusti kuitenkin oman aikansa kauneusihannetta ja 1970-luvun lopun sarjakuvien Teräsmiestä. Kahta vuosikymmentä myöhempään, huomattavasti lihaksikkaampaan sarjakuvien Teräsmieheen tai Henry Cavillin maanläheisen karvaiseen roolisuoritukseen verrattuna Routhin fysiikka kalpenee pahemman kerran.

Myös Kevin Spacey Lex Luthorina toimii, ja hän onnistuu toisintamaan Hackamanin luoman Luthorin likipitäen täydellisesti. Vanhoista tavoistaan elokuvan Luthor ei myöskään ole eroon päässyt. Näihin kuuluvat fetissi rantaviivoihin, sekä kyvyttömyys valita gangsterin seuralaiseksi soveltuvia tyttöystäviä.

Kokonaan uusi lisäys kuvioon on Daily Planetin päätoimittajan Perryn Whiten veljenpoikaa ja Loisin aviomiestä esittävä James Marsden. Vaikuttaa siltä, että koiranpentusilmineen Marsden on tehnyt surullisiksi sivuhahmoiksi päätyvistä poikaystävistä itselleen leipäpuunsa. Frank Langella tekee täydellisen Perry Whiten ja Sam Huntingtonin Jimmy Olsen jää yhtä turhaksi sivuhahmoksi kuin Marc McCluren roolihahmo aiemmissa Teräsmiehissä.

Pahiten elokuvan roolitus kuitenkin epäonnistuu Lois Lanen kohdalla. Siinä missä Margot Kidder oli roolissaan repäisevä, jopa liialliseen rämäpäisyyteen taipuvainen 1970-luvun menijänainen, vaikuttaa Kate Bosworthin Lois häneen verrattuna mollamaijamaisine kasvoineen häiritsevän pehmoiselta. Ilahduttavaa onkin, että kun hahmo nähtiin vastikään Supergirl-sarjassa, oli Elizabeth Tullochin Loisissa selvää kiddermäistä särmää.

Onkin selvää, että Superman Returnsissa oli sorruttu hollywoodin helmasyntiin eli valittu naispääosaan kaunis ja ennen kaikkea aivan liian nuori näyttelijätär. Elokuvan flopattua myös elokuvan tuottajat ilmeisesti myönsivät tämän. Pitää muistaa, että Bosworth oli kuvausten aikaan 22-vuotias, mikä tarkoittaa että Teräsmiehen morsian ja Daily Planetin tähtireportteri olisi ollut Teräsmies II:n tapahtumien aikoihin 17-vuotias.

Teräsmiehen ja Loisin suhteen syvempi käsittely elokuvassa vaikuttaa muutenkin kummallisen ponnettomalta, ja tehdään samanlaisen hunnun läpi tai välimatkan päästä kuin Teräsmiehen hahmonkin kuvaaminen. Käsittelemättä jää näin esimerkiksi kysymys siitä oliko Loisin muistojen pyyhkiminen oikein tai olisiko Teräsmiehellä ollut siihen oikeutta.

Superman Returnsin suurin "tähti" sekä elementti, joka voimakkaimmin sitoo sen osaksi aiempia elokuvia on John Williamsin säveltämä Superman-teema. Jokainen kohtaus, jossa ikoniset alkutahdit soivat, saa katsojan paitsi uskomaan että mies voi paitsi lentää, myös lennättämään pienen mantereen kokoisen vuoren avaruuteen.

Vaikka mukana onkin aiemmat elokuvat mieleen tuova Lex Luthorin maailmanvalloitusjuoni, on kaikki tuo alisteista Teräsmiehen ja Loisin suhteelle. Myös juonellisessa mielessä elokuvan oleellisin käänne liittyy siihen kuka Loisin pojan isä on, mikä itse asiassa lieneekin ainoa tarinan yllätys.


Superman Returns ei siis ole vailla ansioita, muttei myöskään vailla vikoja. Vaikka elokuva tämän hetken näkökulmasta vaikuttaakin kummalliselta välinäytökseltä, aiempien elokuvien ja myöhempien Cavill-Teräsmiesten välissä se puolustaa paikkaansa.

Vaikka itse olen kuullut elokuvasta pelkästään pahaa, vaikuttaa siltä että kriitikkoja elokuva aikanaan miellytti, ja sitä luonnehdittiin franchisen ansiokkaaksi päivitykseksi. Elokuva myös pärjäsi kiitettävästi lippuluukuilla ja tahkosi rahaa 400 miljoonan dollaria. Warnerilla olikin suunnitelmia jatko-osasta vuodelle 2009, eli Routhin Teräsmiehestä oli tarkoitus tulla, jos ei välttämättä uuden DCEU:n peruskiveä, niin ainakin oman elokuvasarjansa ensimmäinen osa.

Toisin kuitenkin kävi. Elokuvan tekemä voitto ei ollut puolta miljardia dollaria voittoa odottaneelle Warnerille lopulta kylliksi, ja suunnitelmat jatko-osista uusine kyrptonilaispahiksineen ja Braniaceineen sekä Bizarroineen haudattiin. Virallisesti tuottajat vetosivat siihen ettei elokuva ollut tavoittanut kyllin isoa osaa miespuolisesta yleisöstä, mikä lienee toinen tapa sanoa että elokuva oli liian ihmissuhdepainotteinen, ja että sen olisi pitänyt sisältää enemmän näyttäviä toimintakohtauksia.

Mikäli Superman Returnsia vertaa seitsemän vuotta myöhemmin valmistuneeseen Man of Steeliin onkin selvää sen olevan enemmän hengenheimolainen edeltäjiensä kuin seuraajansa kanssa. Vaikka kaksi ensimmäistä Teräsmiestä olivat aikanaan olleet kalleimpia koskaan tuotettuja elokuvia, on niissä mukana oleva toiminta nykynäkökulmasta varsin vaatimatonta. Man of Steelissä sen sijaan tuhottiin ympäristöä yhdessä minuutissa enemmän kuin kahdessa ensimmäisessä Teräsmiehessä yhteensä.

Siitä huolimatta että itse näen elokuvalla ansionsa, ymmärrän hyvin että Warner päätti lopettaa sarjan uudelleenkäynnistyksen yhteen elokuvaan, tai että Superman Returns ei vedonnut uuden vuosituhannen nuoreen katsojakuntaan. Pääpaino Singerin elokuvassa on nostalgiassa, ja jos tunnesidettä aiempiin Teräsmies-elokuviin ei ole tai ne ovat näkemättä, jättää elokuva katsojansa epäilemättä kylmäksi. Uuden Teräsmies-franchisen käynnistäjäksi se lienee ollut myös aivan liian surumielinen.


Superman Returns ei ollut ensimmäinen yritys siirtää Teräsmies uudestaan valkokankaalle, ja kuten tiedämme, se myöskään jäänyt viimeiseksi. Yritykset olivat kuitenkin olleet kuoppaisia, ja hollywoodilaisen elokuvateollisuuden voi hyvällä syyllä sanoa etenevän varsin mielenkiintoisin pyörähdyksin.

Kun Teräsmiehestä oli edellisen kerran Batman-elokuvien aallossa 1990-luvun lopulla puuhattu elokuvaa, vaikutti yksi tarina-aihioista perustuneen tuolloin hyvin muistissa olleeseen Death of Superman -tarinaan. Elokuvan työnimenä oli ollut milloin Superman Lives, milloin Superman Reborn, ja Lex Luthoriksi oli kaavailtu ketäpä muuta kuin Kevin Spaceyä.

Kuten tiedämme tämä Tim Burtonin käsissä ollut projekti kariutui vuoden 1998 tienoilla, mutta senkin jälkeen maailmalle tihkui huhuja mahdollisesta Teräsmiehen ja Batmanin yhteiselokuvasta. Kun valkokankaille sittemmin saapuneita elokuvia Man of Steel ja ennen kaikkea Batman v Superman tarkastelee, on selvää ettei noita vanhoja aihioita oltu missään vaiheessa kokonaan unohdettu.

Tämän lisäksi on teema Teräsmies messiaana, joka sellaisenaan olisi kokonaisen oman kirjoituksensa aihe. 1970-luvun lopulla, kun Teräsmiehestä oltiin tekemässä ensimmäistä suuren budjetin elokuvaversiota, vaikuttaa sitä olleen käsikirjoittamassa puolet Hollywoodia. Tätä voinee syyttää siitä että etenkin ensimmäinen elokuva on niinkin saumainen kuin on.

Yksi elokuvassa mukana olevista teemoista, olkoonkin vain yhtenä monista, on messias-myytti sekä ajatus jumalan voimin varustetun muukalaisolennon saapumisesta maan päälle. Lähettäähän Jor-El maapallolle "Kal-Elin, ainoan poikansa", minkä lisäksi myös hahmojen nimissä on selviä viittauksia tuohon suuntaan. Teräsmies onkin sittemmin nähty kahden juutalaisnuorukaisen käsityksenä kristuksesta.

Jos nuo teemat olivatkin ensimmäisen Teräsmies-elokuvan valmistumisen aikaan taka-alalla, on aihe sen jälkeen analysoitu puhki, ja on ilmiselvää että Man of Steelin käsikirjoittajien olleen enemmän kuin tietoisia näistä tulkinnoista. Siinä määrin uudet elokuvat suorastaan pursuavat messiaanista kuvastoa.

Matka jonka hahmo on tässä suhteessa ensimmäisestä Teräsmiehestä Superman Returnsin kautta Man of Steeliin kulkenut, on kuitenkin pitkä. Reeven Teräsmies oli yksiulotteisen hyvä, suorastaan pyhimysmäinen, kaiken pahan yläpuolella oleva olento. Tämän jälkeen koko supersankarimytologia on kuitenkin joutunut melkoiseen remonttiin, ei vähiten Alan Mooren Watchmenin myötä, mikä heijastuu voimakkaasti myös Cavillin ruumiillistamaan Teräsmieheen.

Ylitulkitsemisen uhallakin Routhin Teräsmiehen voi sanoa olevan myös tässä suhteessa jossain Reeven ja Cavillin välillä. Vaikka hahmo onkin sukua kolmea vuosikymmentä aiemmalle edeltäjälleen, on Routhin Teräsmiehessä enemmän tumman sävyjä muuallakin kuin puvussaan. Hän ei vielä ole seuraajansa kaltainen liehuvaviittainen puolijumala, mutta silti jotain joka ei ole täysin ihminen.

tiistai 19. helmikuuta 2019

Näkemättä ei jää pahuuden työ

Supersankarielokuvaprojektini etenee omalaatuiseen tapaansa pitäen tasaisin väliajoin pidempiä ja lyhyempiä taukoja sekä tehden aika ajoin varsin kummallisiakin kaarroksia. Käsittelen tässä ja seuraavassa kirjoituksessani kahta vähemmän onnistunutta alan filmatisointia, elokuvia Green Lantern (2011) ja Superman Returns (2006). 

Se, että päätin kirjoittaa nimenomaan näistä kahdesta elokuvasta, joista monellakaan ei ole paljoa hyvää sanottavaa, enkä esimerkiksi jostain onnistuneemmasta tuotoksesta, puhumattakaan siitä miksi ylipäätään päädyin katsomaan ne, edellyttää aluksi hieman selittämistä.

Supersankariprojektissani on ylipäätään ollut paljolti kyse aukkojen paikkailusta. Vaikka tunnenkin kyseisen elokuvan alalajin historian kokolailla hyvin, on minulta aikojen kuluessa jäänyt katsomatta useitakin elokuvia, joista olen joko kuullut liian paljon pahaa, tai muuten vain liian paljon.

Kuten aiemmassa kirjoituksessani kerroin, sain jokin aika sitten katsottua kaikki itseltäni rästiin jääneet Ryhmä-X:n elokuvat. Näitä olikin ehtinyt kertyä vuosien varrella melkoinen lista. Saatuani urakan valmiiksi halusin vaihtaa hetkeksi yhtiötä, ja katsastaa välissä sarjauutuuden nimeltä Titans.

Titans osoittautui varsin oivaksi valinnaksi ja saatan innostua jossain vaiheessa kirjoittamaan siitä jotain tännekin. Sarja oli kaltaiselleni vanhalle DC-fanille varsin nostalginen kokemus, ei vähiten siksi, että sen keskiössä ovat aikuistuneen Robinin ongelmat lepakkoviittaisen isähahmonsa kanssa.

Tämä muodosti luontevan sauman saattaa loppuun yön ritarin viime aikojen isoin oma rymistely valkokankaalla eli katsoa sarjan päätösosa Dark Knight Rises (2012) joka sekin oli jäänyt minulta syystä tai toisesta väliin. Jo vuonna 2005 alkaneen Nolanin saagan läpikäyminen tässä olisi kuitenkin liian iso urakka.

Lisäksi asiaa hankaloittaa se, että vaikka katsoinkin ensimmäisen osan aikanaan elokuvateatterissa, tuosta on jo pieni ihmisikä. Kaikki mitä elokuvasta oikeastaan muistan, on että Bruce Wayne kävi siinä oppimassa Batman-taitoja Tiibetissä ja aloitteli Batmanin uraansa, mukana oli Liam Neesonin esittämä R'as Al Ghul sekä juna. Sarjan kolmososan ottaminen vakavasti taas tuotti minulle suuria vaikeuksia, kiitos kaikkien vuosien varrella näkemieni parodioiden.

Dark Knigtista oli kuitenkin lyhyt hyppäys pariin muuhun DC-filmatisointiin, joita on hehkutettu huomattavasti vähemmän, ja jotka tästä syystä olivat jääneet itseltäni katsomatta. Esimerkillistä nörttirohkeutta osoittaen käyn siis nyt taistoon, ja koetan sanoa jotain analyyttistä kahdesta mainitusta DC:n elokuvaflopista. Ensimmäisenä käsittelyyn otettakoon Green Lantern (2011).


Kuten jokainen muualla kuin tynnyrissä viimeiset vuodet elänyt tietää, Green Lantern ei ole onnistunein koskaan tehty supersankarifilmatisointi. Tämän tietää myös  elokuvan nimiosaa esittänyt Ryan Reynolds, jolle elokuva oli viittä vaille ammatillinen kuolemantuomio ainakin mitä supersankarielokuviin tulee. Sittemmin tähti on kuitenkin saanut vammoilleen hyvitystä ja nauttii nykyisin Deadpoolina melkoista kulttisuosiota.

Kuvio liittyy viime vuosina yleistyneeseen kiintoisaan trendiin, jossa pahasti flopanneiden supersankarifilmatisointien päätähdet ovat saaneet uuden mahdollisuuden ja kohonneet jossain muussa roolissa juhlittuun asemaan ja päätyneet nostetuksi fandom-kaapin päälle. Tämä on toiminut jopa siinä määrin että monella fanilla saattaa olla nykyisin vaikeuksia edes muistaa mainittuja floppeja.

Green Lantern on kaltaiselleni 1980-luvulla kasvaneelle ja vuosien varrella mitä rupuisempia aiheen tulkintoja todistamaan joutuneelle sarjakuvafanille jossain määrin hämmentävä elokuva. Vaikka syyt floppaamiseen ymmärtääkin, ei elokuvassa päällisin puolin ole mitään varsinaista vikaa. Itse asiassa uskallan väittää että jos elokuva olisi tehty neljännesvuosisata aiemmin, sitä pidettäisiin nykyisin alan klassikkona.

Ongelma on kuitenkin siinä, että  elokuva saapui valkokankaille vuonna 2011. Aiemmin mainittu Nolanin trilogia oli jo neljää vuotta aiemmin rymistellyt toiseen, ehkä synkimpään osaansa, olemassa olivat Hämähäkkimiehen ja Ryhmä-X:n omat, peittelemättömän poleemiset supersankarieepokset eepokset voimasta, vastuusta ja erilaisuuden hyväksymisestä, ja Marvelin oma elokuvauniversumi oli sekin hyvää vauhtia syntymässä.

Näitä elokuvia vasten Green Lantern näyttää yksinkertaisesti vanhanaikaiselta. Jos joku olisi joskus laatinut listan 1980-1990-lukujen aikana tehtyjen toiminta- ja seikkailuelokuvien pahimmista ja kuluneimmista kliseistä, Green Lantern täyttäsi niistä suurimman osan.

Mukana on lapsuudentraumoja päähenkilön jouduttua suloisena natiaisena todistamaan lentäjäsankari-isänsä kuolemaa, asenneongelmia tästä kehityttyä aikuisena tyylipuhdas "lovable scoundrel", sankariin selvää järkeä uhmaten uskova kuvankaunis tyttöystävä, nimihahmon kehittymistä sankarina ja totta kai iso, koko maapalloa uhkaava megapahis, sekä kosminen katastrofi.

Kyseessä luvalla sanoen on Hollywoodin ammattitaidolla ja vuosien tuomalla rautaisella kokemuksella valmistamaa tasalaatuista ja tasapaksua lauantaimakkaraa tunnin ja neljänkymmenenviiden minuutin mittaisena pätkänä.

Elokuvan suurin ongelma lienee, että vaikka onkin teknisesti tyylipuhdas suoritus, se ei onnistu juurikaan koskettamaan katsojaa. Monissa kohtauksissa rakennetaan musiikin avulla mahtipontisia jännitysmomentteja, ja tulee olo että niiden tarkoituksena on ollut saada katsojassa aikaan tietyntyyppinen tunnereaktio. Sellaista ei kuitenkaan tule, jos tämä ei todellä välitä sankarista.

Tämä on sääli, sillä ulkoisilta puitteiltaan elokuva nimittäin seuraa lähdemateriaaliaan jopa ihailtavan tarkasti. Ryan Reynolds on kokolailla täydellinen valinta kosmiset voimat pyytämättä ja yllätyksenä saaneen Hal Jordanin rooliin, ja myös ulkoisesti hän näyttää hahmon tunnetuimmalta, 1970-luvulla syntyneeltä inkarnaatiolta. Oa-planeetan sini-ihoiset hyvismuukalaiset näyttävät niin ikään siltä miltä pitääkin, ja myös elokuvan scifiarkkitehtuuri on oikein nätin näköistä katsella.

Se mistä elokuvaa tiettävästi on kuitenkin kritisoitu, on tietokonegrafiikan suuri määrä aikana jolloin se ei ollut vielä kylliksi kehittynyttä. Itseäni tuo puoli ei kuitenkaan häirinnyt. Kyllähän alienit kieltämättä kumisilta näyttävät, ja ulkoavaruusosuudet ovat kovin epätodellisen oloisia, mutta olisin itse valmis antamaan tuon puolen anteeksi. Kyseessä ovat avaruusolennot sekä muukalaisplaneetta, jotka nyt vain näyttävät siltä miltä näyttävät.

Samaan tapaan Avengers-elokuvien maapallolla tapahtuvat joukkotaistelut näyttävät aivan eri tavalla keinotekoiselta kuin Hulkin ja Thorin rymistelyt ulkoavaruudessa. Olkoonkin, että autuaasti myönnän kyseisen elokuvan efektien olevan vuosia Green Lanternin vastaavia kehittyneempiä.

Niin hämmentävältä kuin se nykyisin tuntuukin, Green Lanternin piti aikanaan olla DC:n oman supersankariuniversumin lähtölaukaus. Tällaista siitä ei kuitenkaan tullut, sillä elokuva ei tuottanut paljoa enempää kuin omansa studiolle takaisin ja myös fanit nuijivat tuotoksen maan rakoon. Sunnnitelmat kakkososasta, johon elokuvan loppu kaikkien taiteen tai ainakin Hollywoodin sääntöjen mukaan vihjaa, unohdettiin pikavauhtia.

Ryan Reynoldsille elokuva oli toinen yritys supersankarielokuvan saralla, sillä hän oli jo kolmea vuotta ennen Green Lanternia näytellyt palkkatappaja Deadpoolia Wolverinen syntytarinan kertoneessa elokuvassa yhtä laihoin tuloksin. Vaadittiin kuitenkin yksi aikalinjan takautuva muutos X-Men: Days of Future Past -elokuvan myötä sekä melkoinen määrä ennakkoluulottomuutta käsikirjoittajapuolella, ennen kuin Reynoldsilla kunnolla tärppäsi.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Kuoleman kosketus

Olen pari viime päivää pohdiskellut aihetta julkisuuden ihmisten kuolemat. Niin omalaatuiselta kuin se nimittäin ehkä kuulostaakin, on kaksi tapausta, joissa tieto julkisuuden henkilön kuolemasta on saanut minut istumaan alas silkasta järkytyksestä. Edellinen niistä oli Dianan kuolema vuonna 1997, jälkimmäinen Matti Nykäsen kahta vuosikymmentä myöhemmin.

Kummassakin tapauksessa kuulin uutisen radiosta, jälkimmäisessä vieläpä niin että oli kulunut jo useita tunteja kun asiasta oli ensimmäisen kerran uutisoitu, ja tapahtuneeseen viitattiin jo menneessä aikamuodossa. Uutinen tuntui yksinkertaisesti mahdottomalta.

Monet sanovat, että esimerkiksi prinsessa Dianan kuolemassa oli kyse samanlaisesta sukupolvikokemuksesta kuin World Trade Centerin kohdalla. Jokaisella on tosin sanoen ainakin jonkinlainen tarina siitä missä oli kun kuuli asiasta.

Minua edeltäneellä sukupolvella vastaava lienee ollut presidentti Kennedyn kuolema. Tshernobylin aikana olin vielä aavistuksen verran liian nuori ymmärtääkseni asian merkityksen, ja sama pätee myös presidentti Kekkosen kuolemaan. Challengerin tuho iltauutisissa sen sijaan pysäytti jo paljon enemmän.

Speden kuolemasta kuulin ollessani auton ratissa, kun ystäväni, jolle olin soittanut päätti aloittaa puhelun huudahtamalla: "Spede on kuollut!". Pidin tätä hyvänäkin vitsinä ja jatkoin nopeasti varsinaiseen aiheeseen. Loppumatkan olin kuitenkin hämmentyneessä olotilassa. "Eihän Spede voi kuolla. Spedehän on Spede!"

Estonian uppoamisen aikoihin en ollut ehtinyt kovin montaa kertaa ruotsinlaivalla käydä, Virossa en kertaakaan, ja lähinnä ihmettelin nostettaisiinko samanlainen meteli jos vastaava onnettomuus olisi tapahtunut Kiinassa. Ovatko eurooppalaisten henget niin paljon arvokkaampia? Nykyisin saattaisi olla eri ääni kello kellossa.

Ylipäätään olen itse ollut erittäin onnekas mitä tulee kuoleman vierailuun lähipiirissäni. Useimmissa tapauksissa kyse on ollut sukulaisista tai tuttavista, joihin välit olivat löystyneet niin paljon, ettei heidän kuolemansa käytännössä vaikuttanut omaan elämääni mitenkään. Jotta kuolema koskettaisi, sen täytyy jättää elämääsi aukko.

Nykyihmiselle tyypillisesti olenkin joutunut kohtaamaan kuoleman ennen kaikkea välillisesti, julkisuuden henkilöiden kautta. Tästä ei olekaan ollut pulaa, sillä kuten tiedämme, on joukostamme viime vuosina poistunut monia taiteilijoita ja näyttelijöitä, jotka ehtivät elämänsä aikana saavuttaa merkittävän aseman ihmisten sydämissä.

Sellaisten nörttilegendojen kuin Leonard Nimoy tai Carrie Fisher menehtyminen olivat äärimmäisen surullisia uutisia, mutta tietoon heidän poismenostaan oli tavallaan ehtinyt varautua, vaikka mielessään elättelikin toivon mahdollisuutta.

Stephen Hawkingin poismeno veti minut vakavaksi, mutta jollain tavalla tapahtuneen koki myös lohdullisena. Olihan hän ehtinyt saada tällä taivaankappaleella aikaan enemmän kuin kukaan olisi aikanaan voinut kuvitella, ja oli päässyt lopullisesti irti materian kahleista.

David Bowien kuolema oli jo huomattavasti odottamattomampi uutinen, koska jotenkin hänen outo keijukaismainen hahmonsa oli tuntunut aina iättömältä. Kyseessä oli merkittävä artisti jota ihailin, ja uutinen hänen kuolemastaan oli äärimmäisen surullinen.

Sama iättömyys, olkoonkin eri tavalla, liittyi Stan Leehen. Voin sanoa vailla liioittelun häivääkään uutisen hänen kuolemastaan saaneen minut haukkomaan henkeäni. Samalla tavalla kuin Speden tapauksessa, myös Stan Leen iän helposti unohti. Olihan hahmoissa muutenkin paljon samaa.

Kun edellä luettelemaani listaa ajattelee, prinsessa Dianan ja Matti Nykäsen kipuaminen sen kärkeen tuntuu absurdilta. Ehtihän moni heistä tehdä elämässään ainakin omasta mielestäni huomattavasti merkittävämpiä saavutuksia kuin mainitut kaksi kestojulkkista, joiden merkittävin tai ainakin näkyvin anti maailmalle oli jo vuosien ajan ollut lehtien otsikoissa olo. Miksi näiden kahden kuolema koskettaa minua tai kokonaista sukupolvea niinkin paljon?

Kyse lienee siitä, että kumpikin heistä oli ihmisiä, joiden olemassaoloon olimme yksinkertaisti tottuneet. Olimme joutuneet seuraamaan näiden aika ajoin hyvinkin sekaisin olevaa elämää lehtien otsikoissa vuosikymmenten ajan, ja kuvittelimme näiden jatkavan samaa ikuisesti, halusimmepa sitä tai emme.

tiistai 29. tammikuuta 2019

Lepää rauhassa, Logan (2000-2018)

Supersankarielokuvaprojektini etenee, ja sain taannoin katsottua loppuun jokapojan kanadalaisen suosikkimutantin viimeisimmän sooloelokuvan. Se tulee myös suurella varmuudella jäämään hahmon viimeiseksi elokuvaksi, ainakin mitä tulee Hugh Jackmaniin nimiroolissa. Katsominen vei yllättävästikin aikaa, sillä kyseessä ei ollut varsinaisesti mikään hyvän mielen elokuva, vaikka kaikenlaista siistiä sisälsikin.

Yksi siisteimmeistä asioista Loganissa, nimihahmon kuolinkorahtelut asianmukaisesti läpi vieneen Jackmanin ohella luonnollisesti, oli sen lapsitähti Dafne Keen, jonka voi hyvin sanoa varastaneen koko leffan. Jos supersankarielokuville jaettaisiin omat Oscarit, se kuuluisi ehdottomasti tälle tytölle.

Elokuvan loppu veti vakavaksi sikälikin, koska sitä katsoessa tajusin, että kyseessä paitsi oli tuntemamme Wolverinen joutsenlaulu, se myös päätti yhden aikakauden elokuvan tai ainakin supersankarielokuvan historiassa.

Vaikka Foxin X-Menit eivät olekaan osa monen fanin tätä nykyä jo suurin piirtein pyhänä pitämää Marvelin elokuvauniversumia, omasta näkökulmastani supersankarielokuvien nykyinen vaihe käynnistyi vuonna 2000 ensimmäisellä X-Menillä, ja vielä tarkemmin erään tietyn metallisen keskitysleiriaidan narahduksella.

Tuossa vaiheessahan Hämähäkkimiehen oikeuksista edelleen taisteltiin, parhaimmillaan seitsemän yhtiön kesken, ja se että hahmon omasta sooloelokuvasta tulisi koskaan mitään vaikutti äärimmäisen epätodennäköiseltä. Ensimmäiseen Iron Maniin oli vielä matkaa kahdeksan vuotta, ja naapuriyhtiön lepakkoritarin synkkäsävyiseen Nolan-tulkintaankin puoli vuosikymmentä.

Pitää myös muistaa, että X-Meniä edeltäneet yritelmät Marvelin saralla olivat olleet kahta vuotta aiemmin valmistunut Blade sekä oman televisiosarjansa pilotiksi aiottu, David Hasselhoffin tähdittämä Nick Fury. Naapuriyhtiön puolella vastaavaa edustivat edellisiä vuotta aiemmin valmistuneet Steel sekä viimeisen naulan oman elokuvasarjansa arkkuun lyönyt Batman ja Robin.

Ylipäätään Marvelilla oli ollut huomattavasti huonompi kisamenestys mitä tulee näiden hahmojen siirtämiseen liikkuvaan muotoon. Siinä missä DC:llä oli meriittilistallaan pitkä lista kassamagneetteja, Marvelin yritykset olivat kerta kerran jälkeen käyneet nolommiksi. Jos nykyisin käsitys fanien keskuudessa on, että kaikki mihin Marvel koskee muuttuu kullaksi, tuossa vaiheessa tilanne oli varsin toisenlainen.

Siinä missä Blade on aina jäänyt itselleni vieraammaksi hahmoksi, X-Menissä oltiin Marvelin ytimessä. Olihan hahmojen seikkailuja julkaistu Suomessa vuodesta 1982 ja näiden ihmissuhdekuviot olivat monelle suomalaiselle fanille tutummat kuin todennäköisesti useimmat sukulaiset. Se että aiheesta oltiin ensimmäistä kertaa tekemässä isolla budjetilla jotakuinkin uskollista elokuvasovitusta saikin sukat pyörimään monissa jaloissa.

Ja tällä tiellä ollaan edelleen. Vaikka elokuvasarjaa ei kokonaisuutena voikaan pitää kovin yhtenäisenä tai onnistuneena, mukaan lukien kaikki sen sivutuotteina syntyneet sooloelokuvat, en usko että ilman Singerin aloittamaa vaihetta oltaisiin siinä missä ollaan nyt, pahassa tai hyvässä. Olisiko Marvel edes saanut MCU:taan pystyyn ilman X-Men-elokuvia? Vaikea sanoa.

Viimeiseksi mutanttielokuvaksi Logan ei tietenkään jää. Erinäisten paikka paikoin hyvinkin sekavien ja jopa ristiriitaisten edestakaisin ajassa matkailujen ja esiosien kautta soihtu mutanttien elokuvauniversumissa on onnistuttu siirtämään eteenpäin uudelle sukupolvelle, eli tarina jatkuu. Etenkin jos mutantit jossain vaiheessa siirtyvät osaksi MCU:ta, mitä tunnutaan fanikunnan keskuudessa yleisesti odotettavan.

Mutta yhtäkaikki, Loganin lopussa oli vaikea olla tuntematta palan nousevan kurkkuunsa. Olihan kyseessä yhden aikakauden loppu.