Aikailin pitkään Amazing Spider-Man -elokuviin tarttumista. Niistä ensimmäisen valmistuessa elokuvasta Spider-Man 3 (2007) oli kulunut vain muutama vuosi, ja pidin franchisen käynnistämistä uudelleen näin pian jokseenkin kummallisena. Myöskään kommentit, jotka olin elokuvista kuullut eivät rohkaisseet tarttumaan niihin.
Sam Raimin ensimmäinen Spider-Man saapui valkokankaalle vuonna 2002, uskomattomien oikeustaistelujen jälkeen, kaksi vuotta Bryan Singerin ensimmäistä X-Meniä myöhemmin, ja kuutta vuotta ennen MCU:n lähtölaukauksena toiminutta Iron Mania (2008). Elokuva kertoi Hämähäkkimiehen syntytarinan sarjakuvaversiota seuraillen, ja kyseessä onkin uskollisin versio joka hahmosta on toistaiseksi valkokankaalla nähty.
Versioiden jatkumossa Tobey McGuire -Hämähäkkimiehillä on jossain määrin sama rooli kuin Reeve-Teräsmiehillä on aiheen myöhempien tulkintojen rinnalla. Kyseessä oli hahmon ensiesiintyminen suuren budjetin elokuvassa, ja ne näyttivät yhden version siitä miten tietyt asiat valkokankaalla tuli tehdä, tai miten niitä ei tullut tehdä.
Kun nyt käsittelyssä olevat Garfield-Hämähäkkimiehet laitettiin tulille, onkin selvää käsikirjoittajien tajunneen etteivät he voi tehdä nimisankarin syntytarinaa uudestaan samalla tavalla. Elokuva tekeekin pitkin matkaa irtiottoja kanoniseen Hämähäkkimies-loreen ja samalla hahmon sarjakuvahistoriaan.
Merkittävä juonellinen pokkeama elokuvassa liittyy Peterin vanhempiin. Sarjakuvissa hahmot on perinteisesti pidetty kokolailla taka-alalla. Eräässä julkaistussa tarinassa näistä tosin tehtiin salaisia agentteja, jotka lopussa päättävät jättää vaarallisen elämänsä ja perustaa perheen Peterin äidin tajuttua olevansa raskaana.
Amazing Spider-Man -elokuvissa näistä ei tehdä aivan salaisia agentteja, mutta paljoa ei tästä puutu. Paljastuu nimittäin, että se joka tässä versiossa Peterin voimat mahdollistavan tieteellisen keksinnön takana aikanaan oli, on itse asiassa Peterin isä. Tähän juonikuvioon liittyy myös Peterin vanhempien kuolema hämärissä olosuhteissa.
Ben-setänä elokuvassa nähdään Martin Sheen, jonka tulkinnassa hahmosta on huomattavasti enemmän särmää kuin Raimi-elokuvissa nähdyssä Cliff Robertsonin sympaattisessa versiossa. Luodin Ben mahaansa kuitenkin jälleen saa, ja Peter joutuu opettelemaan nöyryyttä, ei kuitenkaan yhtä suurella tai ainakaan samanlaisella painotuksella kuin aiemmassa elokuvassa.
Kokonaan oma lukunsa on elokuvan May-täti. Ylipäätään May Parkerin hahmon kehittyminen eri elokuvaversioiden myötä on kohtalaisen mielenkiintoinen prosessi. Samalla tavalla kuin Teräsmiehen kasvattivanhemmat, on May-täti nimittäin jokaisen version myötä vain nuorentunut.
1970-luvun Hammond-Hämähäkkimiehissä esiintynyt May-täti oli melko etäiseksi jäävä hahmo, jolla ei kahdessa tv-elokuvassa edes ole kovin montaa yhteistä kohtausta ottopoikansa kanssa. McGuire-elokuvissa hahmolle on annettu enemmän tilaa, ja vaikka tulkinta onkin uskollinen sarjakuvaversiolle, ei se tee siitä kovin kiinnostavaa.
Amazing Spider-Manissa May-tätiä on selvästi nuorennettu, ja Sally Field tekeekin varsin onnistuneen tulkinnan hahmosta: selvästi jo myöhäiseen keski-ikään ehtineen naisen, jossa on kuitenkin vielä tulta ja tappuraa. Tämä ei toki ole yllätys, onhan 1970- ja 1980-luvuilla merkittävimmät elokuvaroolinsa tehneen Fieldin tavaramerkki nimenomaan elämänmakuiset, realistiset naishahmot. Fieldin omat arviot näyttlijäsuorituksestaan ovatkin sitten vähemmän mairittelevia.
Uusimmassa versioissa tämä kehitys on viety jo toiseen äärimmäisyyteen. Niissähän May-tätinä nähdään Tony Starkia selkeästi sillä silmällä katseleva Marisa Tomei, jolle edes f-sana ei ole tuntematon. Itse asiassa allekirjoittaneella meni Civil War -elokuvaa katsoessa ensi alkuun täysin ohi kuka Peterin tulevaisuudesta Tonyn kanssa keskusteleva kuuma tapaus edes on.
Toisaalta on myönnettävä, että kaksi viimeisintä versiota päivittävät tarinaa kiitettävällä tavalla lähemmäs nykyaikaa. Vaikka kuvio lienee ollut 1960-luvulla järkeenkäypä, ei nykyisin ole kovin uskottavaa, että teini-ikäisellä pojalla olisi kasvattivanhempanaan elämässä nippa nappa kiinni oleva hauras vanhus.
J. Jonah Jamesonia ei Amazing Spider-Maneissa sen sijaan nähdä edes yhden karjaisun, sikarinsavun pöllähdyksen tai viiksikarvan vertaa, vaan hahmo on mukana ainoastaan yhden yksirivisen sähköpostin verran. Näin siitä huolimatta että Peter tässäkin versiossa myy Hämähäkkimies-kuviaan Daily Buglelle. Toisaalta on hyvä että kuviolle ei panna enää paljoakaan painoa, siitä kun on puhelinkameroiden myötä tullut aina vain epäuskottavampi.
Elokuvien konnakaarti on kauniisti luonnehdittuna epätasainen. Ykköselokuvassa nähtävä Rhys Ifans tekee kiitettävän sympaattisen Curt Connorsin, mutta sortuu Liskona ylinäyttelemiseen. Kakkoselokuvassa alku- ja loppupuolella esiintyvä Sarvikuono sen sijaan onnistuu olemaan kiitettävän hauska venäläisidiootti.
Jälkimmäistä elokuvaa on kritisoitu juonellisesta tempoilusta, ja totta onkin, että se ei tunnu osaavan päättää kuka elokuvan pääpahis on. Jamie Foxx esiintyy elokuvassa Hämähäkkimieheen pahan fanikompleksin kehittävänä, lähinnä B. Virtasen mieleen tuovana perusinsinöörinä, josta kehittyy tarinan myötä kiitettävän vaikuttava, Watchmenin Tohtori Manhattanin mieleen tuova sini-ihoinen Elektro.
Jos Foxxin Elektrossa onkin aitoa riipaisevuutta, huomattavasti huonommin onnistuu Peterin ja Harry Osbornin välille kehitettävä ihmissuhdekuvio. Harry on elokuvassa perinnölliseen sairauteen kuolemassa olevan miljardööri Norman Osbornin poika sekä Peterin lapsuudenystävä. Itseäni tosin jäi askarruttamaan missä täysin eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat Peter ja Harry olisivat voineet lapsena tavata. Myös tapa, jolla ystävysten välille saadaan aikaiseksi välirikko, tuntuu pakotetulta.
Siinä missä Dane DeHaanin Harry on rakennettu huonosti. huomattavasti paremmin hän istuu Vihreän Menninkäisen rooliin, pessen itse asiassa mennen tullen Willem Dafoen version ensimmäisestä Spider-Man -elokuvasta. Juonellisesti tarina kuitenkin loikkii, ja Harryn muuttuminen käkättäväksi superpahikseksi, jotta palaset saadaan oikeisiin asentoihin elokuvan lopun lähestyessä, oikoo melkoisesti mutkia.
Logiikka heittää elokuvissa muutenkin iloisesti häränpyllyä, mitä tulee siihen miten fysiikka tai kemia toimivat. Kummankin elokuvan loppuväännöissä katsojan on yksinkertaisesti laitettava aivonsa pois päältä jottei nyrjäyttäisi niitä. Toisaalta realismi ei ole koskaan ollutkaan supersankarielokuvien vahvuus.
Tätä kautta päästään kätevästi kysymykseen sankarin seittisingoista, jotka Peter alkuperäistarinan mukaan rakensi itse huoneessaan. Hammond-Hämähäkkimiehet seurailivat tässä suhteessa sarjakuvaversiota, mutta lopputulos ei ollut järin uskottava. McGuire-versiossa seittisinkokysymys ratkaisiin selittämällä kyseessä olevan osa Peterin mutaatiota, ja viimeisimmässä, Holland-versiossa siten, että koko hypertekninen puku on Tony Starkin rakentama.
Garfield-Hämähäkkimies tasapainoilee tässä suhteessa perinteisen ja modernin rajalla. Orgaaninisista seittisingoista on nyt siirrytty takaisin mekaanisiin, mutta voimansa Peter saa jälleen geenimuokatun hämähäkin pistosta. Mukana toki on viittaus orgaanisiin versioihinkin. Peterin hoippuessa kylpyhuoneeseen pian voimansa saatuaan ja puristaessaan hammastahnatuubia liian voimakkaasti on tuloksena peilille lennähtävä valkoinen lasti.
Ehdottomasti suurimmat elokuvan ottamat vapaudet liittyvät Peter Parkerin hahmoon ja Andrew Garfieldin tulkintaan tästä. Kuten sanottua, on ymmärrettävää, etteivät tekijät voineet mielestään toistaa ensimmäisen Spider-Manin asetelmia liian suoraan, ja halusivat erottautua siitä mahdollisimman paljon. Tämä pätee myös Peterin hahmoon, ja tässä tapauksessa tuota irtiottoa on mielestäni liikaa.
Elokuvan Peter ei ole rillipäinen kiusattu lukutoukka, ja ainoa viittaus siihen että hänellä olisi vaikeaa koulussa liittyy Flash Thompsonin hahmoon. Tästä on tehty elokuvassa tehty jääkaappia muistuttava appelsiinikainalo, joka ei esiinny mukana paria kohtausta enempää. Skeittilautoineen ja muun habituksensa puolesta Garfieldin Peter tuokin lähinnä mieleen amisnuorukaisen.
Sinänsä realistista, elokuvan Peterillä vaikuttaakin olevan enemmän ongelmia kotonaan, etenkin tämän voimien puhjettua, ja pitkin elokuvia hän törmäilee ympäristönsä kanssa tavalla joka tekee hänestä pitämisestä vaikeaa. Viimeistään kakkoselokuvan alkupuolella on katsojalle selvää, että kyseessä ei ole tuntemamme Peter.
Kaikki tämä tekee toki luontevammaksi Hämähäkkimiehen huulenheiton taistelun lomassa, vaikka näin toki menetetäänkin se, että supersankarin tulisi olla luonteeltaan mahdollisimman erilainen kuin siviiliminänsä. Kieltää ei kuitenkaan voi, että Garfield tekee ehkä parhaan valkokankaalla koskaan nähdyn Hämähäkkimiehen.
Jos Andrew Garfieldin amispoikacharmi ei minuun purrutkaan, toisin on Gwen Stacyn laita, jossa roolissa elokuvassa nähdään Emma Stone. Ottaen huomioon hahmon roolin Hämähäkkimies-kaanonissa, onnistuu Stone tekemään yllättävän hyvän Gwen Stacyn sekä siirtämään hahmoon liitetyn liki ylimaallisen enkelimäisyyden valkokankaalle.
Pieniä muutoksia alkuperäistarinaan on toki tehty, ja lukiota käyvä Gwen on ensimmäisen elokuvan alkaessa harjoittelijana Oscorpissa, jonka ympärille kaikki tieteellinen juoniaines kummassakin elokuvassa rakentuu. Gwenistä onkin tehty elokuvassa huomattavasti Peteriä älykkäämpi, ja hahmojen suhdetta kuvaa hyvin Stonen oma kommentti siitä että Peter on parivaljakon muskelit, Gwen sen aivot.
Myös juonellisesti elokuva keskittyy sarjakuvista tuttuun Gwen Stacyn saagaan. Vaikka tarjoaakin oivan tarina-aihion, on tällä myös varjopuolensa. Jokainen joka tuntee sarjakuvatarinan arvaa niin kapteeni Stacyn kuin Gweninkin kohtalon elokuvissa. Itselleni jälkimmäisen elokuvan viimeinen puolituntinen oli jopa harvinaisen piinallinen kokemus ja verrattavissa auto-onnettomuuden seuraamiseen. Tiedät mitä on tulossa, mutta sinulla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia estää sitä.
Kieltää ei kuitenkaan voi, etteivätkö kaksi Amazing Spider-Mania olisi tiivis, kompakti paketti. Tietyssä mielessä ne ovat eräänlainen hahmon "origin story", jälkimmäisen elokuvan päättyessä tilanteeseen, josta sarjakuvalehtien sivuilta tuntemamme hahmo olisi voinut syntyä. Kakkoselokuvan loppuun on jopa onnistuttu rakentamaan sarjakuvista tuttu kuvio, Peterin päättäessä masentuneena luopua sankarin urastaan.
Columbialla oli jälkimmäisen elokuvan aikoihin suunnitelmissa jatkaa sarjaa ja luoda hahmon ympärille kokonainen franchise, joka olisi kilpaillut MCU:n kanssa. Kakkoselokuvaan olikin ripoteltu kiitettävästi aineksia tulevissa osissa hyödynnettäväksi. Toisin kuitenkin kävi. Kolmannen elokuvan suunnittelu mutkistui, ja kaksi vuotta jälkimmäisen Amazing Spider-Manin jälkeen käynnistynyt hanke Venomin omasta spin-offista irrotettiin kaikista yhteyksistä muihin elokuviin.
Lopullisena niittinä Andrew Garfieldin uralle Hämähäkkimiehenä voi pitää Marvelin ja Sonyn vuonna 2015 tekemää sopimusta jonka mukaan Marvelilla on oikeus käyttää hahmoa osana MCU:ta, siitä huolimatta että sen elokuvaoikeudet pysyvät Sonylla. Hahmon ilmestyessä fanien yllätykseksi Civil Warin traileriin ja hihkaistessa "Missed me?" oli digitaalisen naamarin takana jo uusi mies, ja Hämähäkkimiehestä tullut nuorempi kuin mitä hän oli koskaan elokuvauransa aikana ollut.
