sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Synkkä horisontti

Kun olin nuori, tulevaisuus kiehtoi minua. Mieltä kutkutti päästä näkemään mitä tulevaisuudella on luvassa. Nyt kun tiedän sen ja tulevaisuudesta on tullut nykyisyyttä en haluaisi enää olla täällä. Ja tulevaisuus? Se ei enää kiehdo, vaan pelottaa.

Ei maailma aikoinaankaan toki ollut täydellinen, mutta se meni parempaan suuntaan. Muuri oli murtunut, diktatuurit kaatuivat ja oli toivoa, että maailma muuttuisi vähä vähältä paremmaksi. Koska merkkejä siitä oli.

Kun maailmaa nyt katsoo, niin mitä meillä on? Meillä on naapurissa kaksi vuosikymmentä uudelleenrakennettu henkilökulttivetoinen, yltiönationalistinen, muukalaiskammoinen, vähemmistöjen oikeuksia polkeva ja ilmeisen ekspansionistinen diktatuuri.

Toisen suurvallan presidentiksi ja ydinaseiden laukaisunapin haltijaksi tullaan erittäin todennäköisesti valitsemaan suurin sekopää koko kyseisen maan poliittisessa historiassa. Vähiten ei pelkoa herätä sekään, että hän on kannattajineen avoimen rasistinen, jopa fasistinen.

Meillä on pääministerinä miljonääri ja Thatcherilta talousoppinsa ottanut yritysjohtaja, joka hallituksensa kanssa muuttaa tätä maata tunnistamattomaksi, romuttaen sosiaaliturvan, yksityistäen terveydenhuoltojärjestelmän ja julkiset palvelut sekä ylipäätään tähdäten tuloerojan kasvuun ja pysyvän köyhälistöluokan synnyttämisen.

Ja meillä on hallituksessa puolue, jonka ansiosta äärioikeisto on päässyt nousemaan sisäminiseriön ilmeisen hiljaisen hyväksynnän ja poliisivoimien suojeluksessa tavalla jollaista ei ole nähty sitten 1930-luvun, mikä on johtanut ensimmäiseen kerran yli 60 vuoteen poliittiseen henkirikokseen, johon parannuskeinoksi hallituspoliitikot näkevät "avoimemman keskustelun maahanmuutosta", kaikki jotain mikä panee kauhulla odottamaan meidän omaa Kristalliyötämme tai uutta Mantsälän kapinaa.

Näin pari päällimmäisintä asiaa mainitakseni.

torstai 13. lokakuuta 2016

Sanoja, sanoja, sanoja: "Hamlet, koko totuus" -näytelmä Turun linnassa


Kuningas on kuollut, ja isänsä haamun nähnyt Hamlet on menettänyt järkensä. Uusiin naimisiin mennyt kuningatar koettaa rauhoitella poikaansa. Hamletin rakastettu Ofelia menettää myös järkensä valon ja näytelmä loppuu tragediaan. Näinhän Hamletissa kuuluu tapahtuakin, mutta Grus Grus Teatterin versiossa "Hamlet, koko totuus" kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

Syksyllä 2014 Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry. eli Tutka järjesti ekskursion Tehdas Teatterin näytelmään "Q.2: Futurum In Memoriam". Näytelmällä oli paitsi poikkeuksellinen konsepti, myös tavallisesta eroavat puitteet. Turun kasvitieteellinen puutarha sai toimia esityksessä avaruusasemana, jolta oli alkanut kantautua kummallisia raportteja. Yleisön tehtävänä oli tarkkailla ja päätellä mitä asemalla oli tapahtunut.
Interaktiivinen Q.2-esitys olikin juuri niin hämmentävä ja mieleenpainuva kuin odottaa saattaa. Samojen tekijöiden, nyttemmin Grus Grus Teatterina tunnettavan ryhmän seuraava vastaava produktio on nyt vallannut Turun linnan ja ottanut käsittelyynsä draaman sarjan klassikon. Olikin Tutkan uuden teatteriekskursion aika ja luvassa ei enempää eikä vähempää kuin "Hamlet, koko totuus".
Näkemäni esitys kärsi jossain määrin järjestelyongelmista porteilla, kypäräpäisten vartijoiden kerätessä esitykseen osallistuvilta pois puhelimet ja vaihtaessa ne numeroituihin pääkalloihin. Tämä johti siihen, että saatuani lopulta oman kalloni kohmeisiin sormiini ja päästyäni sisätiloihin ei näytelmään orientoitumiseen jäänyt montaakaan hetkeä.
Kuten Q.2:ssa, yleisö jaettiin nytkin heti alussa pienempiin ryhmiin. Osalle yleisöä ilmoitettiin näiden olevan Rosencrantzeia ja loppujen Guildensternoja. Itsestäni tuli jälkimmäinen, josta syystä pääsin näkemään Hamletin yleisölle esittämät vauhkot tervetulotoivotukset vasta näytelmän loppumetreillä, siinä missä aulaan jätetyillä Rosencranzeilla näytelmä käynnistyi niillä.
Tämän jälkeen oma ryhmäni jaettiin vielä kapeassa portaikossa "olla, eikö olla" -kaavalla kahteen ryhmään, ja kuten myöhemmin kuulin, sama tapahtui Rosencranzienkin kohdalla, niin että lopputuloksena oli neljä ryhmää, joihin kuuluvat näkivät näytelmän osat täysin eri järjestyksessä. Kuten Q.2:ssa, ideana oli siis nytkin, että yleisöä kierrätettiin ryhmissä tilasta toiseen, joissa nämä pääsivät todistamaan näytelmän eri osia.
Tällä kertaa jako neljään ryhmään ei kuitenkaan ollut yhtä selkeä kuin Q.2:ssa. Ryhmät risteilivät keskenään niin, että osaksi aikaa niiden tiet saattoivat hetkeksi yhtyä ja jälleen erota. Eri vaiheissa olevat esitykset myös vaikuttivat toisiinsa niin, että jo kuultu tai vielä tulossa oleva kantautui yleisön korviin muokaten sen saamaa kuvaa kokonaisuudesta.
Myös esityksen tapahtumapaikka oli kasvitieteellistä puutarhaa haastavampi, mutta toisaalta suuremmat mahdollisuudet tarjoava. Ei liene liioittelua sanoa Turun linnan kapeiden, sokkeloisten portaikkojen muodostaneen teatterikokemuksesta lähes yhtä olennaisen osan kuin näyttelijäsuoritukset.   
Hamletin juoni oli näytelmässä rikottu kronologialtaan. Yleisölle toisin sanoen tarjoiltiin kaikki Hamletista tuttu: Hamletin isän myrkytetyksi joutuminen, kuningatar-lesken suhde vallananastaja Claudiukseen, Hamletin raivo, Claudiuksen syyllisyydentunto, kuningattaren häpeä, Poloniuksen surma, Ofelian kuolema ja Laerteksen kostonhimo, mutta sirpalemaisena kokonaisuutena.
Monet kohtauksista jäivät viitteellisiksi, ja Hamletin juonen tunteminen, sen lukeminen tai edes jonkin elokuvaversion näkeminen oli näytelmän ymmärtämisen edellytys. Niille, joille kyseessä oli ensikosketus Hamletiin, ovat saattaneet olla parituntisen aikana varsin tyhjän päällä, tai ainakin tätä kautta syntynyt kuva Tanskan prinssin tarinasta on ollut vähintäänkin ainutlaatuinen.  

Laadukkaat roolisuoritukset
Huonoja roolisuorituksia näytelmässä ei juuri ole. Isoin rooli on luonnollisesti itse Hamletilla, vaikka tämä ei olekaan samanlainen näkökulmahenkilö ja katsojan samaistumiskohde kuin perinteisemmissä tulkinnoissa. Roolissa nähtävä Jaakko Ohtonen vetää sen läpi kunnialla ja hänen räjähtävässä energisyydessään ja impulsiivisuudessaan on jotain samaa kuin nuoressa Jussi Lammessa.
Ohtosta lukuun ottamatta kaikki muut päärooleissa olevat näyttelijät ovat tuttuja Q.2:sta. Markku Tuulenkari tekee hyvän roolityön syyllisyydentunnon riivaamana ja irstaahkonakin Claudiuksena. Siinä missä Q.2:n "professori Tuulenkari" jäi ainakin itselleni etäiseksi hahmoksi, saa Tuulenkari nyt ladattua Claudiukseensa kiitettävästi syvyyttä.
Sofia Molin Hamletin äitinä ei tällä kertaa ylly samanlaiseen jäätävään uhkaavuuteen kuin aiemmassa roolissaan, vaan rakentaa kuningatar Gertrudensa hämmentäväksi yhdistelmäksi ylevyyttä ja irstautta. Ishmael Falken osuudessa kummallisena haudankaivajana on eniten muistumia aiemman näytelmän lummetutkijasta.
Omaksi suosikikseni roolitöistä kohosi kuitenkin ylivoimaisesti Janna Haaviston esittämä mykkä Pierrot-hahmo, jonka taidokasta mimiikkaa olisi katsonut mielellään kauemminkin. Oli melkoinen yllätys saada vasta näytelmän jälkeen tietää, että salaperäisen hahmon valkoisen ihomaalin taakse kätkeytyi näyttelijä, joka Q.2:ssa nähtiin hiirulaismaisena, huonoja vitsejä hermostuneesti laukovana ja hysteriaankin taipuvaisena "dosentti Haavistona". Itse tulkitsin Haaviston hahmon väljäksi kuoleman metaforaksi, vaikka näytelmä tarjoaa muitakin tulkintoja.
Ofelian rooli jää näytelmässä varsin pieneksi, samoin tämän veljen Laertksen. Itselleni selvisi oikeastaan vasta näytelmän loppumetreillä mikä punatakkisen ja näytelmässä jo aiemmin vilahdellen oudon pikkumiehen rooli tarinassa ylipäätään oli.
Myös Poloniuksen surmalla on näytelmässä varsin pieni rooli. Hänen kuolinkohtauksessaan on toisaalta jotain samaa kuin ohjaaja Ville Kurjen omaksi suosikikseen Hamlet-sovituksien joukossa nimeämässä elokuvassa Hamlet liikemaailmassa (1987), jossa Polonius surmataan proosallisesti vanhalla putkiradiolla.
Myös Hamletin isän haamun pieni, oikeastaan täysin olematon rooli hämmästytti itseäni. Toisaalta tehtyyn dramaturgiseen valintaan on vaikeaa olla tyytymätönkään. Harvoin nimittäin on saanut nähdäkseen esityksen, jossa Hamletin isä näyttää Darth Vaderilta.
Muutamissa kohtauksissa yleisön edustajilta vaadittiin melkoista heittäytymistä, Claudiuksen esimerkiksi temmatessa oman monologinsa aikana erään yleisön jäsenistä tanssahtelemassaan kanssaan diskobiitin tahtiin. Tämä oli huomattavasti enemmän kuin Q.2:ssa, jossa yleisön tehtävänä oli lähinnä vastata roolihahmojen tuijotukseen. Vaikuttaakin siltä, että tekijät ovat näin vastanneet kritiikkiin, jonka mukaan Q.2 sisälsi konseptinsa huomioiden liian vähän interaktiivisuutta.
Jotkin osioista näytelmässä kärsivät siitä, että yleisö oli sen armoilla mihin oli sattunut tai pääsi asettumaan ja mitä näin ollen näki. Tämä päti niin Falken nukketeatteriin kuin nunnaluostarikohtaukseenkin, joista jälkimmäisessä esimerkiksi eräs ekskursioomme kuuluva oli huomannut lattialla madelleen Ofelian vasta ryhmän ollessa poistuessa huoneesta.

Mitä jäi käteen
Oliko näytökseen osallistuminen vaivan arvoista? Ehdottomasti.
"Ollako vai eikö olla, siitä on kyse", todetaan moneen kertaan illan aikana. Mutta mistä esityksessä on kyse? Siihen esitys ei anna yksiselitteistä vastausta. Kouriintuntuvin mitä katsoja näytelmästä saa irti, on lopun julistavan kohtauksen läpikäyvä teema valheesta, totuudesta ja sanoista. Esitys onkin tyylipuhdas esimerkki tapauksesta, jossa yleisön on itse rakennettava päässään tulkinta siitä mistä taideteoksessa todellakin on kyse.
Itselleni esityksen roolitöistä välittyi vaikutelma siitä kuin kyse olisi ollut joukosta loputtomiin läpi pelatun tietokone- tai roolipelin hahmoja. Tätä vaikutelmaa tuki myös näytelmän paikka paikoin viitteellinen lavastus ja tehdyt dramaturgiset ratkaisut. Pelihahmot tietävät roolinsa, mitä heidän pitää tehdä, mitä heille tulee tapahtua, mutta he eivät enää halua näytellä samaa tarinaa uudestaan ja uudestaan.
Vähintään he ovat alkaneet kyseenalaistaa toimintansa mieltä, tai heidät aikoinaan peliin kirjoittaneen luojansa motiiveja. Kyllä, he tietävät mitä tarinaan kuuluu, ja mikä heidän kohtalonsa on, mutta entä sitten? Mitä kaikki tarkoittaa? Sillä sitähän Hamlet on jos mitä, loputtomiin läpipelattu peli, johon tämä näytelmä puhaltaa tuulahduksen raitista ilmaa.
Vaille huomiota näytelmä ei ole mediassa jäänyt. Esityksestä kirjoitetut arviot ovat olleet järjestään positiivisia ja sitä on kiitelty kiiteltiin yhdeksi syksyn parhaista turkulaisista teatteriesityksistä. Myös Tutkan ekskursioon osallistuneilta se keräsi kiitosta, ja innoitti paluumatkalla vilkkaaseen esityksen analysointiin sekä teatterikokemuksen vertailuun.
Etenkin turkulaisten teatterissa kävijöiden kannattaa pitää Grus Grus Teatterin nimi mielessään. Ainakin kahden toistaiseksi nähdyn produktion valossa se vaikuttaisi olevan tae jos ei kirjaimellisesti unohtumattomasta, niin ainakin poikkeuksellisesta teatterielämyksestä.

Artikkelin kuvat © Grus Grus Teatteri

tiistai 11. lokakuuta 2016

Tervetuloa


Tervetuloa Asteroidi K:lle. Matkamme halki elämän, maailmankaikkeuden ja kaiken muun sellaisen alkaa.

Oman blogin perustaminen on asia, jota vastaan taistelin yli kymmenen vuotta. Näin siksi, että blogien kiivaimpana syntyaikana sellaisen perustaminen tuntui minusta liian suurelta vastuulta ja sitoumukselta. Vastaavia sitoumuksia minulla oli nimittäin tuolloin muutenkin kylliksi, päällimmäisimpänä Kosmoskynä-lehden päätoimittaminen. Myöhemmin muut fandom-projektit ovat tarjonneet kylliksi mahdollisuuksia luovuuteni ilmaisuun. Lisäksi pohdin kuka ylipäätään olisi kiinnostunut kaltaiseni ei-kenenkään mielipiteistä. Ajatus tuntui absurdilta.

Vuosikymmen sosiaalisen median parissa lienee kuitenkin saanut aikaan hitaan muutoksen ajattelussani mitä tulee edellä esittämääni kysymykseen. Olen niin ikään havainnut, että sanottavani jostain asiasta ei läheskään aina mahdu siihen tilaan, mihin sosiaalinen media on tarkoitettu. Kesällä 2016 älypuhelimen hankkimisesta alkanut someaktivoitumiseni sai aikaan sen, että vähitellen tajusin ainoan minulta puuttuvan asian olevan vierastamani oma blogi. Lopulta tulin siihen tulokseen, että paikka pidempiä tekstejä varten voisi olla kätevä.

Blogin nimi sen sijaan oli itsestäänselvyys siitä lähtien kun päätin sellaisen itselleni luoda. Nimen takana on viittaus erääseen Marvel-sarjakuvaan, ja omat kotisivuni, jotka tein itselleni internetin alkuhämärissä vuonna 2000, kantoivat tuota nimeä. Uudistaessani sivujeni layoutin alkuvuodesta 2016 nimi jäi syrjään, mutta sai uuden elämän someaktivoitumiseni myötä muun muassa Tumblrissa, ja nyt myös blogini nimenä.

Tätä kirjoittaessani blogillani ei ole selkeää teemaa, ja vain aika näyttää millaiseksi sen sisältö muodostuu. Toistaiseksi tarkoitukseni on pitää sitä paikkana julkaista pidempiä tekstejäni jos sellaiselle tarve tulee. Tarkoitukseni ei myöskään ole antaa siitä muodostua itselleni uutta kiviriippaa tai sitoutua sisällön tuottamiseen säännöllisin väliajoin. Suomeksi sanottuna myös se, kuinka usein blogini jatkossa päivittyy on jotain, jonka kertoo vain tulevaisuus.

Toivotan joka tapauksessa tervetulleiksi kaikki tälle sivulle eksyneet nykyiset tai ja tulevat lukijat.

Turussa lokakuussa 2016,

Pasi Karppanen