Kosmista nostalgiaa

Captain Marvel (2019) on ensimmäinen naispuolisesta Marvelin supersankarista kertova sooloelokuva. Edellinen vastaava oli DC-yhtiön Wonder Woman (2017), jota en päinvastaisista aikeistani huolimatta ehtinyt näkemään isolta kankaalta lainkaan. Captain Marvelin sen sijaan näin jo ensi-illassa. Blogini muutamasta aiemmasta kirjoituksesta poiketen luvassa onkin tuoreemmanpuoleinen elokuva-arvio.

Kapteeni Marvel on klassinen, Marvel-yhtiön sarjakuvasankari alun perin jo 1960-luvulta, mutta hahmosta on nähty vuosikymmenten varrella lukuisia eri inkarnaatioita. Nämä ovat sittemmin jatkaneet seikkailujaan eri nimellä, niin että lopputuloksena on melkoisen sekavia vyyhti hahmoja, ja niiden välistä historiaa.

Jotta asia olisi vielä monimutkaisempi, on olemassa myös kokonaan toinen, DC:n Kapteeni Marvel. Hahmo aloitti seikkailunsa Fawcett-yhtiön lehdissä 1940-luvulla, mutta joutui Teräsmiestä julkaisevan National Comicsin hampaisiin. Yhtiö väitti Kapteeni Marvelin olevan Teräsmiehen kopio, ja asiasta käyty oikeustaistelu kesti vuosia. Lopulta Fawcett kyllästyi koko touhuun, lopetti supersankarisarjakuvien julkaisun tyystin ja möi hahmonsa nimensä DC:ksi muuttaneelle kilpakumppanilleen.

Husaarinviittainen Kapteeni Marvel pysyi osana DC:n supersankaritallia, kunnes Marvel Comics puolestaan haastoi sen oikeuteen vedoten siihen, että se omisti nyt kyseisen, nimen, koska sillä oli oma Kapteeni Marvelinsa, ja DC:n sankari oli ollut liian kauan käyttämättömänä. DC:n olikin lopulta pakko vaihtaa oma hahmonsa nimi muotoon Shazam, joka on sana jolla Kapteeni Marvel supersankariksi muuttui. Tähän hahmoon pohjautuu piakkoin elokuvateattereihin saapuva samanniminen elokuva.     

Ensimmäinen Marvelin Kapteeni Marvel oli kree-avaruusrodun edustaja Mar-Vell, johon törmäämisen kautta Kostajat päätyivät osaksi melkoisia kosmisia turpakäräjiä sekä ihmistä muistuttavan kree-rodun että inhojen muotoaan muuttavien skrullien kanssa. Aikanaan Kapteeni Marvel kuoli, supersankarille epätyypilliseen tapaan syöpään, ja hän lienee Marvelin ainoita hahmoja jota ei ole herätetty uudestaan henkiin.

Sittemmin Kapteeni Marvel on ollut milloin valkoinen, milloin musta nainen, käsikirjoittajien seuraillessa aikaansa ja sen virtauksia. Moderneista versioista suosituin lienee näistä ensiksimainittu, Kostajissa vaikuttanut entinen USA:n ilmavoimien upseeri Carol Danvers, joka seikkailee hahmona tälläkin hetkellä, ja johon myös nyt ensi-iltansa saava elokuva perustuu.

Elokuvaan on fanien keskuudessa ladattu melkoisesti odotuksia, ei vähiten siksi, että kyseessä tosiaan on ensimmäinen kerta kun nainen pääsee Marvel-elokuvassa pääosaan. Mustan Lesken tai hänen ja Haukansilmän elokuvaahan emme koskaan nähneet, mistä syystä näiden hahmot jäivät Kostajien elokuvissa ohuiksi. Ollaksemme tarkkoja, kun katsoo MCU:n ydintä, ovat naiset olleet siinä kokolailla paitsiossa muutenkin.

Myönnan että olin elokuvan suhteen jossain määrin skeptinen, osaksi nimenomaan ennakko-hypen vuoksi. Lisäksi olen vuosien varrella ja etenkin viime aikoina nähnyt turhan monta saman kaavan mukaan rakennettua supersankarin syntytarinaa, jossa tämä saa voimansa, harjaantuu käyttämään niitä, kasvaa ihmisenä ja lopussa ottaa yhteen megapahiksen kanssa. Esimerkiksi Ihmenaisen oma elokuva oli minulle tästä syystä pienoinen pettymys, vaikka kuinka hahmon fani olenkin.

Tällainen olisi Kapteeni Marvelistakin voitu rakentaa. Skrullien tapaisten Marvelin kestopahiksien mukanaolo olisi tarjonnut jopa ihanteelliset mahdollisuudet tarinaan jossa nimihahmo ottaa lopussa yhteen lopussa skrull-megapahiksen kanssa ja pelastaa maapallon. Ilolla kuitenkin voin kertoa että Captain Marvel välttää nämä sudenkuopat, ja onnistuu olemaan piristävän erilainen supersankarielokuva. Se onnistuu jopa yllättämään katsojansa muutamaan kertaan, sillä kaikki ei ole elokuvassa sitä miltä aluksi näyttää.

Kronologisesti kerronta on elokuvassa rikottu niin, että katsoja tipautetaan keskelle toimintaa, avaruudessa kreenä elävän Brie Larsonin henkilöimän nimihahmon elämää, jota hän ei muista kuin kuusi vuotta taaksepäin. Vasta elokuvan myötä kelataan auki kuka hän oikeastaan on. Hahmon syntytarina ja kasvaminen ovat siis toki mukana, mutta totutusta poikkeavalla tavalla. Tulee väkisinkin olo, että käsikirjoittajat ovat tajunneet yleisön nähneen saman tarinan jo lukemattomia kertoja ennenkin, jolloin esimerkiksi hahmon lapsuuteen ei tarvitse kuin viitata. Katsojat osaavat yhdistää pisteet ja muodostaa koko kuvan itsekin.

Marvel on rakentanut kuluneen vuosikymmenen aikana kiitettävällä uutteruudella elokuvauniversumia, jonka palaset toimivat yhdessä saumattomana kokonaisuutena. Kuitenkin joitakin siihen kuuluneita teoksia katsoessaan ei ole voinut välttyä tunkkaisuuden tunnulta, sillä saman tarinan voi kertoa vain tietyn määrän kertoja. Raikkaita tuulahduksia tähän ovat tuoneet Ant-Man ja Guardians of the Galaxy -elokuvat jatko-osineen sekä Thorin ja Hulkin tuore yhteisrymistely. Näin onkin positiivista, että Captain Marvel panostaa nimenomaan kosmiseen osastoon sekä huumoriin.

Sitä miten hahmon sukupuoli elokuvassa näkyy on vaikea määrittää. Periaatteessa roolissa olisi aivan hyvin voinut nähdä miehen, sillä se mitä päähenkilö elokuvassa tekee ei juurikaan ole tekemistä sukupuolen kanssa. Muutamissa kohtauksissa sukupuolella on kuitenkin iso merkitys, nimihahmon esimerkiksi kerätessä itsensä lattialta elokuvan loppupuolella. Väittäisin jopa kyseessä olevan koko elokuvan avainkohtaus. Lisäksi olin havaitsevinani yhden viittauksen, jossa kommentoitiin miespuolisten fanien esittämää kritiikkiä siitä, ettei Brie Larson hymyile tarpeeksi.  

Itse en miesoletettuna kuitenkaan kokenut etten olisi ollut elokuvan kohdeyleisöä, tai että se olisi suunnattu vain naisille. Mahdollisesti tämä johtuu siitä, että elokuva ei myöskään sisältänyt minkäänlaista romanttista sivujuonta, jollaisen mukanaolo tuntuu olevan nykyisin melkeinpä lähtöoletus. Elokuvan parituntinen kesto onkin melko tiivistä toimintaa josta on leikattu turhat läskit pois, sentimentaalisuutta kokonaan kuitenkaan unohtamatta.

Sukupuolesta puhuttaessa huomionarvoinen seikka on toki sekin, ettei Brie Larsonin roolihahmoa positiivista kyllä, esineellistetty tai edes seksualisoitu elokuvan missään vaiheessa. Hahmon elokuvassa käyttämä puku on kiitettävän funktionaalinen, eikä mukana ole esimerkiksi yhtään turhaa vaattaidenvaihto- tai suihkukohtausta. Romanttisen sivujuonen puuttuessa myös pakollinen sänkykohtaus loisti poissaolollaan. Elokuva läpäisee jopa Bechdelin testin.

Fanien keskuudessa sekä mediassa on kiinnitetty ymmärrettävää huomiota elokuvan sijoittumiseen nykyhetken sijasta 1990-luvulle. Tätä hyödynnetäänkin kiitettävästi, ja vaikka aiheesta olisi epäilemättä saanutkin enemmän irti, lienee hyvä että tuohon ei juututtu liiaksi. Ajankuvaa on mukana etenkin alkupuolella, päähenkilön rysähtäessä Blockbuster-videovuokraamoon. Nykyisinhän samainen yhtiö tunnetaan Netflixinä. Nostalgia kuuluu myös elokuvan musiikissa, onnistuneimmin kohtauksessa, jossa nimisankari laittaa niin sanotusti haisemaan No Doubtin "Just A Girlin" tahdissa.

Roolisuoritukset elokuvassa toimivat kautta linjan. Brie Larson on kovapintaisuudessaan yllättävänkin kaukana seikkailuelokuvan naispuolisista stereotyypeistä. Yhtä iso rooli on nuorta Nick Furya esittävällä Samuel Jacksonilla, ja hän varastaakin monet kohtauksista jossa on mukana. Se minkä varassa elokuva toimii onkin nimenomaan Larsonin ja Jacksonin välinen kemia. Suuri ansio tässä lienee sillä, että näyttelijöistä ehti kuvausten aikana tulla siviilissäkin ystävät.

Elokuvan muut henkilöhahmot jäävät kokolailla näiden kahden varjoon, mukaan luettuna pahisosasto. Jos tarkkoja ollaan, elokuvassa ei oikeastaan ole perinteistä isoa megapahista lainkaan, ainoastaan joukko olentoja jotka etevät mitä tekevät, kukin omista syistään. Siinä niin ikään leikitellään lajityypin kliseillä sekä odotuksilla, joiden pohjana ovat muut vastaavat elokuvat.

Juonellisesti hahmon syntytarina seurailee kiitettävän uskollisesti sarjakuvatarinoiden versiota, kuitenkin niin että hahmo istuu parhaillaan syntymässä olevaan Marvelin kosmisen rymistelyyn ja etenkin ensi kuussa elokuvateattereihin saapuvaan Endgameen. Se toimiikin kiitettävänä esiosana sille mitä MCU:ssa tapahtui ennen Rautamiehen elokuvaa. Elokuva myös paljastaa missä, miten ja kenen toimesta Nick Fury menetti silmänsä.

Luonnollisesti mukana on myös Stan Leen viimeinen cameo, joka on erittäin, sanoisimmeko asiaankuuluva. Pieni kyynel tirahti silmäkulmastani siinä vaiheessa kun toiminta jo jatkui kiivaana, tajutessani että se oli siinä. Hyvää matkaa, Stan-setä. Alkuteksteissä on niin ikään mukana kaunis ja hauska kunnianosoitus, joka keräsi ensi-iltayleisöltä spontaanit aplodit. Samanlaiset kuultiin myös lopputekstien jälkeen 

Niin vaikea kuin kaltaiseni vanhan DC-fanin onkin sitä myöntää, näyttää Marvel lopullisesti olevan nousemassa niskan päälle kahden sarjakuvajätin välisessä elokuvataistossa. Siinä missä DC jatkaa perus-toimintaelokuvien tekoa, eikä tunnu edes haluavan luoda yhtä universumia, ainoastaan tehdä elokuvia jotka tuottavat, Marvel tuntuu aidosti haistelevan ilmassa olevia tuulia ja vastata katsojakuntansa tarpeisiin. Sen ovat kaksi Deadpoolin elokuvaa sekä nyt Captain Marvel osoittaneet.