Kummassakin tapauksessa kuulin uutisen radiosta, jälkimmäisessä vieläpä niin että oli kulunut jo useita tunteja kun asiasta oli ensimmäisen kerran uutisoitu, ja tapahtuneeseen viitattiin jo menneessä aikamuodossa. Uutinen tuntui yksinkertaisesti mahdottomalta.
Monet sanovat, että esimerkiksi prinsessa Dianan kuolemassa oli kyse samanlaisesta sukupolvikokemuksesta kuin World Trade Centerin kohdalla. Jokaisella on tosin sanoen ainakin jonkinlainen tarina siitä missä oli kun kuuli asiasta.
Minua edeltäneellä sukupolvella vastaava lienee ollut presidentti Kennedyn kuolema. Tshernobylin aikana olin vielä aavistuksen verran liian nuori ymmärtääkseni asian merkityksen, ja sama pätee myös presidentti Kekkosen kuolemaan. Challengerin tuho iltauutisissa sen sijaan pysäytti jo paljon enemmän.
Speden kuolemasta kuulin ollessani auton ratissa, kun ystäväni, jolle olin soittanut päätti aloittaa puhelun huudahtamalla: "Spede on kuollut!". Pidin tätä hyvänäkin vitsinä ja jatkoin nopeasti varsinaiseen aiheeseen. Loppumatkan olin kuitenkin hämmentyneessä olotilassa. "Eihän Spede voi kuolla. Spedehän on Spede!"
Estonian uppoamisen aikoihin en ollut ehtinyt kovin montaa kertaa ruotsinlaivalla käydä, Virossa en kertaakaan, ja lähinnä ihmettelin nostettaisiinko samanlainen meteli jos vastaava onnettomuus olisi tapahtunut Kiinassa. Ovatko eurooppalaisten henget niin paljon arvokkaampia? Nykyisin saattaisi olla eri ääni kello kellossa.
Ylipäätään olen itse ollut erittäin onnekas mitä tulee kuoleman vierailuun lähipiirissäni. Useimmissa tapauksissa kyse on ollut sukulaisista tai tuttavista, joihin välit olivat löystyneet niin paljon, ettei heidän kuolemansa käytännössä vaikuttanut omaan elämääni mitenkään. Jotta kuolema koskettaisi, sen täytyy jättää elämääsi aukko.
Nykyihmiselle tyypillisesti olenkin joutunut kohtaamaan kuoleman ennen kaikkea välillisesti, julkisuuden henkilöiden kautta. Tästä ei olekaan ollut pulaa, sillä kuten tiedämme, on joukostamme viime vuosina poistunut monia taiteilijoita ja näyttelijöitä, jotka ehtivät elämänsä aikana saavuttaa merkittävän aseman ihmisten sydämissä.
Sellaisten nörttilegendojen kuin Leonard Nimoy tai Carrie Fisher menehtyminen olivat äärimmäisen surullisia uutisia, mutta tietoon heidän poismenostaan oli tavallaan ehtinyt varautua, vaikka mielessään elättelikin toivon mahdollisuutta.
Stephen Hawkingin poismeno veti minut vakavaksi, mutta jollain tavalla tapahtuneen koki myös lohdullisena. Olihan hän ehtinyt saada tällä taivaankappaleella aikaan enemmän kuin kukaan olisi aikanaan voinut kuvitella, ja oli päässyt lopullisesti irti materian kahleista.
David Bowien kuolema oli jo huomattavasti odottamattomampi uutinen, koska jotenkin hänen outo keijukaismainen hahmonsa oli tuntunut aina iättömältä. Kyseessä oli merkittävä artisti jota ihailin, ja uutinen hänen kuolemastaan oli äärimmäisen surullinen.
Sama iättömyys, olkoonkin eri tavalla, liittyi Stan Leehen. Voin sanoa vailla liioittelun häivääkään uutisen hänen kuolemastaan saaneen minut haukkomaan henkeäni. Samalla tavalla kuin Speden tapauksessa, myös Stan Leen iän helposti unohti. Olihan hahmoissa muutenkin paljon samaa.
Kun edellä luettelemaani listaa ajattelee, prinsessa Dianan ja Matti Nykäsen kipuaminen sen kärkeen tuntuu absurdilta. Ehtihän moni heistä tehdä elämässään ainakin omasta mielestäni huomattavasti merkittävämpiä saavutuksia kuin mainitut kaksi kestojulkkista, joiden merkittävin tai ainakin näkyvin anti maailmalle oli jo vuosien ajan ollut lehtien otsikoissa olo. Miksi näiden kahden kuolema koskettaa minua tai kokonaista sukupolvea niinkin paljon?
Kyse lienee siitä, että kumpikin heistä oli ihmisiä, joiden olemassaoloon olimme yksinkertaisti tottuneet. Olimme joutuneet seuraamaan näiden aika ajoin hyvinkin sekaisin olevaa elämää lehtien otsikoissa vuosikymmenten ajan, ja kuvittelimme näiden jatkavan samaa ikuisesti, halusimmepa sitä tai emme.
