Aattonostalgiaa

Tuttavani keskustelivat jouluaattoaamuna Facebookissa siitä siitä, miten YLEllä nähtävä joulupukin kuuma linja ei enää tyydytä nykyisen 2-4-vuotiaan kohdeyleisön kultivoitunutta ja vaativaa makua. Ja ymmärtäähän tuon, ohjelma kieltämättä on tylsä kuin mikä.

Ymmärrän kyllä, että isolle osalle minua hieman nuorempaa polvea kyseinen kuuma linja on olennainen osa lapsuuden jouluja. Itse olen kuitenkin sitä vuosikertaa, joka vietti herkät vuotensa ennen mitään kuumia linjoja, eli aattoaamun joulupaketin animaatioiden seurassa.

Muistan hyvin sen, kun noin 15 vuotta sitten ajattelin nostalgiamielessä verestää muistoja ja avasin television aattoaamuna oikeaan aikaan. Olin suorastaan järkyttynyt siitä, miten tylsä joulupaketin korvannut kuuma linja oli.

Aattoaamun joulupaketin animaatiot eivät tietenkään olleet mitään äänisynkattuja amerikkalaispiirrettyjä, vaan suomeksi päällepuhuttua eurooppalaista tai mielellään itäeurooppalaista tuotantoa, josta meillä nähtävät lastenohelmat muutenkin suuressa määrin koostuivat.

Animaatiot perustuivat usein vanhoihin kansantaruihin, ja modernein esine niissä oli perunanuija. Värikartta niihin saatiin ottamalla leningradilaisen muotitalon vastaava, ja jättämällä se puoleksi vuodeksi paikallisen linja-autovarikon parkkipaikalle. Ja lopussa oli aina opetus. Tai näin ainakin asia Facebookissa sangen värikkäästi muotoiltiin.

Totuuden nimissä on lisättävä, että vaikka itäeurooppalainen tuotanto toki muodostikin olennaisen osan joulupaketista, nähtiin niissä animaatioita ympäri maailman, muun muassa Kanadasta, jota kautta National Film Board of Canadan logo tuli monelle tuon aikakauden lapselle hyvin tutuksi. 

Osa noista päällepuhutuista animaatioista on joka tapauksessa jäänyt itselleni lähtemättömästi mieleen. Osaan edelleen kertoa afrikkalaisen kansansadun siitä miksi aurinko ei eräänä aamuna noussut viidakossa, ja kuka siihen oli lopulta syypää. Tai no, en jokaista käännettä mutta perusidean ainakin.


Ja koskapa tämä on hyvä tilaisuus kirjata tuo tarina ylös, tulkoon se toistettua tässä.

Eräänä aamuna eläimet viidakossa huomaavat ettei aurinko ollut noussut. Tästä syystä päätetään järjestää kokous, jonne kaikki viidakon eläimet kutsutaan, ja jossa puhetta luonnollisesti johtaa sen kuningas leijona. Lopulta syypääksi paljastuu moskiitto, mutta ennen kuin tähän asti päästään, on matkalla monta juonenkäännettä.

Vaihe vaiheelta sadussa selviää, ettei aurinko noussut koska huuhkaja ei huhuilillaan herättänyt sitä, joka johtui siitä että paviaani tappoi vahingossa sen poikaset, joka taas johtui jostain muusta, ja noin kymmenen eläimen ketrjureaktion päästä pääsemme leguaaniin joka ei vastannut jollekulle muulle eläimelle koska sillä oli risuja korvissaan, joka taas johtui siitä että moskiitto oli kuiskutellut sen korvaan sellaisia valheita, ja tästä syystä huuhkaja ei huhuile eikä päivä voi koittaa.

Ideana sadussa on, että aina kun tapahtumaketjuun tulee mukaan uusi eläin, se kelataan taaksepäin aina alkupisteeseen saakka. Jos kertoja on ollut hyvä, veikkaan että nuotion ympärillä olleilla lapsilla on ollut hauskaa.

Kouksessa moskiittoa luvattiin rangaista, huuhkaja leppyi ja suostui huhuilemaan, ja päivä saattoi koittaa. Moskiitto ei kuitenkaan ollut tullut paikalle kokokoukseen koska se tiesi olevansa syypää eikä sitä siis voitu koskaan laittaa tilille valheistaan. Tästä syystä se tänäkin päivänä yrittää anella armoa lentämäliä korvaan inisemään. Tähän se saa arvoisensa vastauksen. Läimäytyksen.


Aattoaamun joulupaketin animaatioiden suurin rikkaus, lievän mollivoittoisuuden ohella, jota ei voine kieltää, olikin niiden kansainvälisyys. Ne tarjosivat nuorelle katsojakunnalleen huomattavasti laajemman näkökulman maailmaan kuin amerikkalaiset piirretyt, joita jo tuossa vaiheessa alkoi tihkua näillekin pituuspiireille.

Näkyvin esimerkki jälkimmäisestä, ainakin mitä joulunaikaan tulee, lienee ollut vuotuinen "Samu Sirkan joulutervehdys", olkoonkin että myös siihen liittyy monissa lapsuusmuistoissa oma katkeransuloinen sivumakunsa. Se nimittäin esitettiin perinteisesti alkuillasta, mikä tarkoitti että kooste jäi useimmiten aaton kaaoksessa näkemättä. Onpa niitäkin 1980-luvun lapsia, jotka ovat nähneet sen vasta oman jälkikasvunsa kanssa.

Hieman vastaava tapaus sivumennen sanoen ovat myös noita Noita Nokinenä -kuunnelmat. Ne nimittäin jäivät lapsuudessani samasta syystä useimmiten kuulematta, etenekin silloin kun ne lähetettiin oikeaoppisesti kahtena erillisenä päivänä. Joulurauhan julistuksen näin itse vasta kolmekymppisenä, ja elokuvaa "Ihmeellinen elämä" en ole vieläkään nähnyt.

Oman ikisuosikkini joulupiirretyistä, eli animaation "Ziggy's Gift" voisi sen sijaan minun puolestani uusia Suomen televisiossa vaikka joka vuosi. Tuo vuonna 1982 valmistunut puolituntinen animaatio pikku miehestä, joka päätyy pelastamaan joulun useammallakin taholla kun peittoaa sentimentaalisessa optimismissaan jopa Jaska Jokusen joulun, vaikka molemmat kuinka amerikkalaista hapatusta ovatkin.


Muistan lukeneeni aikanaan Katso-lehdestä (silloin kun se ei vielä ollut wannabe-Seiska, siis) artikkelin jossa kerrottiin siitä miten aattoaamun joulupaketti -idea alkujaan syntyi. Sen takana oli tiettävästi kaksi YLEn toimittajaa, jotka olivat pohtineet sitä miten jälkikasvun saisi pidettyä edes osan päivästä hiljaisina ja hajoilematta joulupukin odotukseen.

Eräinä vuosina vetäjä jopa opasti nuoria katselijoita, että isällä ja äidillä on tänään varmaan paljon tekemistä, ja kyllä se joulupukki sieltä aikanaan tulee, eli jos aika käy odottaessa pitkäksi kannattaa ottaa vaikka nokoset tai mennä lukemaan omaan huoneeseen. Eräänä vuonna aattoaamun joulupaketissa koettiin melkoista historian siipien havinaa kun vetäjinä toimivat idean isien nyt jo aikuiset pojat, joiden sanoisimmeko "innoituksesta" koko perinne syntyi.

Tuo aattoaamun joulupaketti oli merkittävä kohdeyleisölleen siinäkin mielessä, että normaalistihan animaatioita ei tuollaisia määriä kahden kanavan Suomessa nähty. Viikottainen Pätkiskin oli enemmän länkkärituotantoa, eikä tuota oikeaoppista kansansatu-nukkeanimaatio-osastoa. Se että niitä tuli tuntitolkulla aattoaamuna oli kuin mannaa taivaasta.

Toisaalta lienee todettava, että ehkäpä juuri tästä syystä aattoaamun joulupaketti oli niinkin tainaomainen sukupolvikokemus katsojilleen kuin oli. Samalla se tekee siitä tradition, jonka ohi aika on jossain määrin ajanut, niin surullista kuin se onkin.

Aivan samalla tavalla kuin nykyihminen on tottunut siihen, että hänen ulottuvillaan on jatkuvasti enemmän musiikkia ja muuta audiovisuaalista viihdettä kuin hän pystyy ikinä kuluttamaan, nykyisin elävät lapset tietävät, että jos jokin kyllästyttää, on tarjolla aina jotain muuta.

Armotonta menoa

Olen erään tuttavani innoittamana kuunnellut viime päivät Sepi Kumpulaisen tuotantoa. Artistin alkuaikojen parhaat tuotokset kun kaikeksi onneksi löytyvät omasta levyhyllystäni, niin kuin todennäköisesti keneltä tahansa muultakin vakavasti otettavilta musiikinharrastajilta.

Mitenkään täydelliseksi kokoelmaani ei voi toki sanoa. Ainoastaan Kumpulaisen läpimurtolevy, tai kuten sitä itse tapaan kutsua "keltainen albumi", löytyy itseltäni oikeaoppisesti c-kasettina, toinen levy eli "vihreä albumi" ainoastaan CD:nä. Pikaisen tiedonhaun perusteella vihreästä albumista näyttäisi olevan liikkeellä myös punaista versiota, joten ehkä kyseessä lienee sittenkin punavihreä albumi.

Vaikka keltainen albumi lieneekin se, jonka useimmat tuntevat parhaiten, myös punavihreällä albumilla on raitoja, jotka eivät ole menettäneet tippaakaan tehoaan vuosien saatossa. Sen huikeinta antia on eittämättä kappale "Iloinen vesseli". Kun raitaa kuuntelee, pystyy hyvin allekirjoittamaan toteamuksen, että mikäli näin tekee vuorokauden putkeen on mahdollista saavuttaa täydellinen nirvana.

Rytmi on hengästyttävä, ja mieleen juolahtaa millainen kokonaisuudesta olisikaan tullut, jos kappaletta olisi kasvattanut Tubular Bells -hengessä, niin että jokaisella toistokerralla olisi mukaan tullut uusi dippadappa-taso. Mukaan yhdeksi tasoksi, jonnekin parinkymmenen minuutin kohdalle, olisi hyvin sopinut myös samalta levyltä löytyvä instrumentaaliraita "Armoton rytmikaappi".

Puhtaasti lyrikkansa puolesta pysäyttävin albumin raidoista lienee kappale "Pimpom". Nykynäkökulmasta jopa profeetallisia sävyjä saava mediakriittinen kannanotto on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. Ilmaisu "pimpom" kun kuvaa hyvin sisältöä melkeinpä millä tahansa tällä hetkellä olemassaolevalla televisio- tai radiokanavalla.

Keltaiselta albumilta löytyvä "Kutkutusnikotuslääke" -raita on mahdollista tulkita kannanottona medikalisaatioon ja ylilääkitsemiseen, teema joka niin ikään on enemmän kuin ajankohtainen, "Mahtava mies" taas viiltävänä parodiana monista ghetto-gangsta-rap-pullisteluista. Blingbling-uhon vain on Kumpulaisen tulkinnassa korvannut peräkammarinpoikamainen aitous.

Niille jotka tuntevat Kumpulaisen ainoastaan hänen 1990-luvun alun tuotannostaan ja suurimmista hiteistä, voi hänen viimeisin, vuonna 2005 ilmestynyt levynsä olla jonkinasteinen yllätys. Kuulija saattaakin ensimmäisen raidan aikana hieraista korviaan ja epäillä onko kyseessä lainkaan sama artisti, niin suuri ero alkuaikojen tuotantoon on.

Poissa on herkkä trubaduurimaisuus sekä puhdas "mies ja kitara" -tunnelma. Tilalla on huomattavasti ammattimaisempi ote sekä oikea bändi, ja tuloksena levyllinen letkeän menevää, ajoittain jopa kantrin sävyjä saavaa suomirockia.

Kun alkujärkytyksestä toipuu ja levyä kuuntelee tarkemmin, tunnistaa kuitenkin nopeasti laululyriikoiden olevan taattua Kumpulaista. Alkuaikojen tuotannon tunnusmerkkinä toiminut naiivius on edelleen läsnä, vain aiempaa paremmin sovitettuna ja tuotettuna.

On vaikea sanoa onko kukaan tehnyt akateemisella tasolla tutkimusta Kumpulaisen lyriikoista. Todennäköisesti ei, mikä on sääli, työsarkaa nimittäin olisi.

Lapsuuden sankareille

Kunnianhimoinen hankkeeni katsoa läpi kaikki Marvel-elokuvat karahti karille noin vuoden päivät sitten. Jokin aika sitten käynnistin projektin uudestaan, ja olen aika ajoin kirjoitellut aiheesta Facebookiin englanniksi. Koska päädyin tekemään toistaiseksi viimeisimmästä katselukokemuksestani suomeksi kohtalaisen pitkän päivityksen, jossa kävin läpi tuntojani aiheesta yleisemminkin, lisään sen myös tänne.

Olen tämän viikon miettinyt miten kirjoittaa Ragnarökistä kuulostamatta 12-vuotiaalta pojalta. Trailerin perusteella odotin elokuvan olevan kunnon scifirymistelyä huumorilla ryyditettynä, vähän Hulkin muutamien Peter Davidin aikaisten tarinoiden tai Hulkin ja Möykyn Maximum Marvel -albumin tyyliin. No, täytyy sanoa että kerrankin sain mitä halusin.

Ylipäätään tuntuu siltä, että nyt kun takana on jo vuosikymmenen verran historiaa, MCU alkaa pikku hiljaa päästä siihen mitä Marvel oikeasti on. Tai sanottakoon siihen mitä se myös parhaimmillaan on, eeppistä avaruussaippuaoopperaa pilke silmäkulmassa.

Ensimmäinen Iron Man oli kelpo syntytarina, mutta sarjan taso laski hämmentävän nopeasti. Tätä oli myös ensimmäinen Kapteeni Amerikan elokuva, mutta sarja muuttui pian kovin ennalta arvattavaksi agenttijännäröinniksi. Thorin ensimmäinen elokuva oli paikoin oikein herkkää draamaa voimasta ja vastuusta, mutta jatko-osa oli paha pettymys. Age of Ultronista minulla olisi liikaakin sanottavaa.

Muurahaismiehen elokuva oli virkistävä poikkeus, mutta Tohtori Oudon elokuva olisi pitänyt olla huomattavasti... no, oudompi. Guardians of the Galaxy oli ilmeisesti Marvelille itselleenkin yllätyshitti, ja sinänsä oikein toimiva scifipaukku, mutta kertoi hahmoista jotka ovat Suomessa varsin tuntemattomia, ja johon itselläni ei tästä syystä ole samanlaista tunnesidettä kuin yhtiön peruskaartiin.

Hulk ja Thor sen sijaan kuuluvat jokaisen 1980-luvulla kasvaneen suomalaisen Marvel-fanin elämään kiinteämmin kuin todennäköisesti monet sukulaiset. Ragnarökin parissa tuli samanlainen olo kuin Supergirliä katsellessa on tullut parhaimmillaan. Sitä kiitti jälleen universumia siitä, että on saanut elää kyllin vanhaksi nähdäkseen lapsuutensa sankarit liikkuvassa muodossa, uskottavasti ja oikealla otteella kuvattuna.

Enemmän puhumaan oppinut Hulk oli elokuvassa juuri oikeanlainen jässikkä. Omasta mielestänihän hahmo on ollut parhaimmillaan nimenomaan seikkailuissa jotka tapahtuvat muualla kuin kotikonnuilla paikkoja rikkomassa. Myös hahmon ympärille rakennettu huumori oli paikoin yllättävän aikuismaista ja virkistävän roisia.

Valkyyria oli aika kaukana sarjakuvatarinoiden elovenablondista, mutta muutoksen hyväksyi rodullisen diversiteetin nimissä, ja kyllähän oikea Valkyyria eli Brunnhida nopeasti kuvassa kävi seivästettävänä. Tai näin ainakin asian tulkitsin. Tessa Thompson näyttää kovaa kyytiä vakiinnuttavan paikkaansa Hollywoodin uutena mustana badass-bitchinä.

Pidin myös siitä, että tarinan konna ei ollut yksiulotteisesti paha, vaan Hela vain halusi sen mikä hänelle mielestään oikeutetusti kuuluu, eli Asgardin valtaistuimen, ja se nyt ei yksinkertaisesti onnistu nostamatta haudasta armeijallista kuolleita viikinkisotureita, ja kaikkea muuta pientä. Karl Urban fantasiatusinapahiksen roolissa taas teki mahdottomaksi olla laukomatta itsekseen huonoja urbaanifantasia-vitsejä läpi elokuvan.

Myös elokuvan visuaalinen ote miellytti silmääni. Paikka paikoin suretti, kun mietti että jotain tällaista Valeriankin olisi voinut olla, jos pois olisi jätetty sovinistinen machoääliöjuoni. Siinä missä joissain aiemmissa yhteisrymistelyissä pikseleistä tehty New York tai Sokovia ei vain näyttänyt tarpeeksi todelliselta, tässä elokuvassa tuo epätodellisuuden tuntu ei haitannut. Sivuhahmoista sydämeni varasti mainio kivimies, äänenä ilmeisesti elokuvan ohjaaja itse.

Ja sitten oli tietysti musiikki, josta voisi vaahdota yhden esseellisen verran. Samalla tavalla kuin Homecomingissa Ramonesin "Hey Ho Let's Go" siivitti oivasti nuoren Peterin koikkelehtimista Queensin katoilla ja takapihoilla, nousee Led Zeppelinin "Immigrant Son" omalla listallani yhdeksi elokuvan historian onnistuneimmista biisivalinnoista. Magic Swordin retrosyntsakasaripop oli melkoisen kiinnostava lisä, mutta Tangerine Dreamin fani ei valita.

"Aaaaaaaaaa-aaa! We come from the land of the ice and snow, from the midnight sun where the hot springs blow..."

Huh huh.

PS. Melkein tekisi mieli allekirjoittaa tämä päivitys nimellä "Ensio", mutta valitettavasti suurimmalta osalta lukijoista viittaus menisi autuaasti ohi.

Raha, valta ja moraali

Viime päivinä mielessäni on usein käynyt erään Dorothy L. Sayers -dekkarin sarjasovitus 1980-luvun lopulta, jossa tutkittiin joskus 1920-luvun tienoilla vain naisille tarkoitetussa collegessa tapahtunutta viharikosten sarjaa. Kuka kaiken teki oli mysteeri koska vaikutti, että tekijän oli pakko olla mies, joita kuitenkaan ei koko opinahjossa ollut.

Lopulta selvisi että rikosten takana oli palveluskuntaan kuulunut nainen, jonka mies oli ollut aikanaan väärentänyt todisteita historiantutkimukseensa, jäänyt kiinni ja ajautunut elämässään syöksykierteeseen. Tästä katkeroitunut vaimo pitää lopussa pitkän ja varsin antifeministisen puheen naisprofessoreille siitä, ettei sillä, mitä joku ihminen joskus kauan sitten teki ole mitään väliä.

Syy miksi olen tätä kohtausta muistellut, on sivusilmällä seurailemani huhtasaarigate. Tulee surullinen olo kun tajuaa joidenkin uskovan sillä olevan jotain vaikutusta. Mutta ei sillä ole, ainkaan negatiivisia sellaisia. Huhtasaaren äänestäjät eivät edes osaa niin vaikeita sanoja kuin "plagiointi", ja luultavasti tästä tulee vain uusi sulka hänen hattuunsa seuraavissa vaaleissaa.

Samoin jos asiaa kysyttäisiin istuvalta pääministeriltä, hänen mielestään tämä on taas vain kaikenmaailman dosenttien käsienvääntelyä. Eihän koulua käydä koulua vaan talouselämää varten, eikä sillä mistä kukin on koulussa työnsä repäissyt ole mitään väliä, jos saavuttaa sen jälkeen hienoja asioita, kuten kohoaa valtakunnan päärasistiksi.

Tämän voisi halutessaan jopa nähdä heijastuksena siitä mitä politiikan oikeistosiipi tekee suuremmassa mittakaavassa, ja josta on tullut maan tapa. Vielä parikymmentä vuotta sitten Huhtasaaren toiminnalla olisi ollut seuraukset eikä maan hallitus olisi voinut tehdä sitä mitä nyt tekee. Nyt lakeja voi rikkoa ja olla välittämättä seurauksista, mitä vain voi tehdä kunhan siihen on tarpeeksi pokkaa.

Eräs tuttavani kommentoi asiaa ja sanoi että on totta ettei kohulla liene vaikutusta Huhtasaaren polittiiseen tulevaisuuteen. Huhtasaaren suosio on asiassa kuitenkin vain sivujuonne. Paljon merkityksellisempää on se, mikä on syntyneen keskustelun vaikutus yliopistojen suhtautumisessa plagiointiin ja ennen kaikkea graduihin. On aloja joilla suuri osa perustutkimuksesta tehdään nykyään graduissa. Graduilla on siis oikeasti akateemista arvoa ja niillä on oikeasti väliä, sillä niiden pohjalle rakentuu moni paljon mittavampi ja vakavampi tutkimustyö.

Tämä on toki totta. Ylipäätään koen että käynnissä on tietynlainen yhteiskunnan valitettava - senkin uhalla että kuulostan snobilta - "epä-älyllistyminen. Ainoa mikä painaa vaa'assa on taloudellinen hyöty ja kaiken maailman humanistista tieteistä hössöttäminen on turhaa koska ne eivät tuota mitään. Taidetta saa tehdä, jos sellaisesta tykkää, mutta tuonkin tulee olla toimintaa joka kannattaa taloudellisesti eikä edellytä tukea yhteiskunnalta, eli olla sitä mitä yleisemmin ottaen kutsutaan viihteeksi. Raha virtaa kuluttajalta tuottajalle, ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Jotenkin surulliseksi vetää.

Televisioviihteen muuttuvat kuviot

Törmäsin taannoin Youtubessa mielelenkiintoiseen, yli tunnin pituiseen koosteeseen amerikkalaisten televisiosarjojen tunnusmusiikkeja 1970- ja 1980-luvuilta.  Koostetta katsellessa alkoi melkeinpä ihmetellä miksen aikanaan päättänyt alkaa juristiksi, lääkäriksi tai yksityisetsiväksi, nostalgian määrä oli nimittäin melkoinen. Se että säästyin tuolta selittynee sillä että olin jo päättänyt ryhtyä isona supersankariksi. Muutamaa koosteen sarjoista ei ole Suomessa koskaan nähty, ja muutama itsestäänselvyys puuttui kuten Streethawk tai Equalizer.

Toinen asia mihin koostetta katsellessa kiinnitti huomiota on se, miten samasta kaavasta tehtyjä tietyt sarjat tuntuivat olevan. Tai pikemminkin, siihen että kun yksi tv-yhtiö tekee onnistuneen innovaation, ryntäävät muut kilvan tekemään omia versioitaan, jotka enemmän tai vähemmän rakentuvat samantyyppisistä elementeistä.

1970- ja 1980-luvuilla nähtiin paljon sarjoja, jossa perus-toimintasarjaformaattiin oli lyöty jokin spekulatiivinen elementti: Six Million Dollar Man, Bionic Woman, Wonder Woman, Hulk, Manimal, Knight Rider, Streethawk, Automan, Highway to Heaven, MacGyver ja niin edelleen.

Periaatteessa kaikissa sankari ratkoi rikoksia tai auttoi ihmisiä viikosta toiseen, joko matkustamalla paikasta toiseen toi jonkun muun mission varjolla. Sarjat eivät olleet enää perus-toimintasarjoja, mutteivät puhdasta scifiä tai fantasiaakaan. Se että sankari viikosta toiseen peittosi pahikset selitettiin jollain ihmekyvyllä.

Magnumin menestyksen innoittamana nähtiin puolestaan joukko sarjoja, joissa rikoksia ratkottiin hurtin huumorin ryydittämänä. Tätä edustivat Suomessakin nähdyt Simon & Simon, Hart & Hart ja Matt Houston. Kahdessa jälkimmäisessä päähenkilöt olivat miljonäärejä, jotka ratkoivat rikoksia vapaa-ajallaan, loogista kuin mikä.

Indiana Jones taas sai aikaan sitä jäljittelevien sarjojen pienoisen nostalgia-sarjojen aallon, kuten meilläkin nähdyt Tales of the Gold Monkey ja Bring Em Back Alive. Jälkimmäisessä Frank Buckina sivumennen sanoen nähtiin Bruce "Minun oikeuteni on pitää puhe!" Boxleitner.

Dallasin myötä syntyneen primetime-saippuaooppera-aallon muistanevat niin ikään kaikki 1980-luvulla herkässä iässä olleet. Jopa USA:n ulkopuolella vähän joka maassa alettiin puuhata omaa sarjaa, jossa vastakkain oli kaksi sukua, joista toisen kuului olla ökyrikas ja omata joku liikeimperiumi. Olihan meillä Suomessakin oma Vihreän kullan maamme.

Tuntuu että 1990- ja 2000-luvulle tultaessa fantasia alkoi tässäkin vallata enemmän alaa ja perus-toimintasarjaformaattiin alettiin kipata aina vain enemmän spefielementtejä sarjassamme Xena, Buffy, Charmed, Dark Angel ja mitä näitä muita naisvetoisia toimintasarjoja nyt sitten olikaan, ennen kuin CSI-tyyppiset tylyt rikostutkijasarjat nousivat uudeksi trendiksi.

Pohdiskellessani tätä sosiaalisessa mediassa eräs tuttavani kysyi mihin sijoittaisin sellaiset sarjat kuin Quantum Leap, Triffidien kapina tai Safiiri ja Teräs. Edellähän selkeyden vuoksi olin rajannut käsittelyn amerikkalaisiin sarjoihin ja jättänyt pois enemmän tai vähemmän puhtaan scifin. Kuten tiedämme, scifisarjat ja -elokuvat kun ovat jo useamman vuosikymmenen hyödyntäneet täysin kontrolloimatta toimintasarjojen ja -elokuvien konventioita.

Triffidien kapinaa en ole itse asiassa koskaan nähnyt. Minulla on muistikuvia että siihen olisi viittailtu jossain kun olin hyvin pieni, mutten ilmeisesti saanut katsoa sitä koska se koettiin minulle liian pelottavaksi, kuten Avaruusasema Alfa tai Charlien enkelit.

Safiiri ja Teräs on sanokaamme... brittitelevision upea kummajainen, monessakin mielessä. Selkeimmin se kai lienee ITV:n vastine saarivaltakunnan varsinaiselle scifi-lippulaivalle Doctor Wholle, ja jos sitä analysoi se ei ole niinkään "cop show with sf elements" vaan toisin päin, enemmän scifi- kuin toimintasarja.

Samassa yhteydessä muistin, että edellisestä listauksesta unohtui X-Files joka taas on nimenomaan tuota. Erään määrittelyn mukaanhan amerikkalaistelevisiota hallitsi pitkään kolme lajityyppiä: sairaala-, lakimies ja poliisisarjat, ja X-Files on ennen kaikkea "cop show".

Quantum Leapin jätin pois listastani 1970- ja 1980-luvun spefielementtejä sisältäviä seikkailusarjoja, koska se menee ysärin puolelle, vaikka putoaakin erittäin vahvasti samaan kategoriaan esimerkiksi The Incredible Hulkin tai Highway to Heavenin kanssa.

Toisin sanoen sankarilla on joka jaksossa tehtävä joka pitää suorittaa, jota hän pääsee jatkamaan matkaansa. Vähän samaan tapaan kuin onnettomassa Slidersissa. Maantien sijasta seikkaillaan vain ajassa tai rinnakkaisissa todellisuuksissa. Voisikin sanoa että nämä sarjat kuuluvat enemmänkin jo siihen vaiheeseen kun scifi- ja toimintasarjat alkoivat suuressa määrin sekoittua keskenään.

Kokonaan oma kuvionsa on jatkuvajuonisuuden mukaan tulo. Siinä missä käytännössä kaikissa aiemmin mainituissa sarjoissa tarina piti lopettaa jakson lopussa ja painaa resetiä, koska sitä piti pystyä myymään millaisissa pätkissä tahansa, tätä nykyä käytännössä kaikki sarjat tehdään "maratoonattaviksi", tyyliin kausi per tarina.

Kunnolla trendin aloittivat Heroes ja Lost ja nykyisin puhtaasti episodimaista sarjaa olisi vaikea kuvitella. Tai oikeastaan vaikuttaisi siltä, että tällä hetkellä tekijät pyrkivät toteuttamaan kumpaakin. Esimerkiksi CW:n supersankarisarjoissa joka jaksossa on viikon pahis, mutta sen lisäksi kautta hallitseva pääjuoni.

Ylipäätään supersankarisarjat näyttävät vähän ottaneen saman paikan ja toteuttavan samaa funktiota kuin perus-toimintasarjat aiemmin. Niihin kaikkiin on helppo rakentaa samanlaisia toistuvuuden elementtejä kuin erilaisiin poliisi-, etsivä- ja seikkailusarjoihin aikanaan.

Yhtälailla oma lukunsa ovat sitten yhden ison tarinan per kausi sisältävät ja yhdellä kertaa nettiin läjähtävät ison budjetin suoratoistopalvelusarjat, jotka on tarkoitus nimenomaan katsoa enemmän tai vähemmän maratoonaten. Muun muassa Netflix, HBO, Syfy, Starz ja vastaavat vaikuttavat tällä hetkellä panostavan juuri tähän.

Saapa nähdä mitä seuraavaksi keksitään.

Aika, muutos ja muistot

Pohdiskelin tänään sellaisia käsitteitä kuin ajan kuluminen ja muutos. Olen itse ollut aina varsin vastahankainen hyväksymään muutosta, etenkin kun se tapahtuu nopeasti. Hidasta muutosta ei useimmiten tajua, ja siksi sen hyväksyy helpommin.

Olen myös havainnut, että rakennan helposti erittäin voimakkaita tunnesiteitä paikkoihin, vaikka niihin liittyvät muistot eivät olisi pelkästään onnellisia tai paikat muuten merkittäviä, useimmissa tapauksissa oikeastaan kaikkea muuta. Tästä syystä minun on vaikea tuosta vain kiskaista itseäni irti tutuista ympyröistä, huomattavasti vaikeampi kuin monen muun.

Aikoinaan ala-asteen loppuminen ja se, että koulurakennus, jossa olin viettänyt liki puolet siihenastisesta elämästä jäi taakse, oli minulle todella kova paikka. Kolmentoista Turussa-asumisvuoteni aikana olen muuttanut kerran, ja siihen kun viimeisen kerran löin kiinni asunnon oven, minun piti kerätä rohkeutta tunnin verran tyhjiä huoneita kiertämällä ja tuhertamalla itkua.

Koska ulkoisesti harva asia on muuttunut ja puuhaan samassa kaupungissa jotakuinkin samoja asioita kuin kolmetoista vuotta sitten, on ajan kulumista vaikea mieltää. Siitä huolimatta, että ihmiset ympäriltä ovat tuona aikana moneen kertaan vaihtuneet. Turku on vähän kuin vieressä kulkeva iätön ystävä, joka vanhenee, mutta niin hitaasti ettei kuolevainen sitä huomaa.

Joitain aikoja sitten istuin erään baari-illan jälkeen Mantun grillin vieressä olevan muurinpätkän päällä. Söin hyvällä ruokahalulla sen erinomaisia makkaraperunoita ja katselin Aurajoen suuntaan. Lokit kirkuivat. Pohdin, että eipä ollut tätäkään tullut "vähään aikaan" tehtyä. Sitten tajusin että edellisestä kerrasta alkoi olla kohta vuosikymmen. Silti kaupunki ympärillä, joki, talot ja kadut olivat täsmälleen samat kuin silloin.

Tästä syystä joidenkin tiettyjen itselle tärkeiden paikkojen häviäminen konkretisoi ajan kulumisen dramaattisella tavalla. Neljä ja puoli vuotta sitten Turun nörttipseä Terrakoti jätti vanhat tilansa taakse ja vaikka uudet tilat ovat monin verroin paremmat, on paikkaa jossa nykyisin on opiskelijaruokala, vaikea mieltää samaksi tilaksi. Muistot vanhasta Terriksestä ovat elävänä mielessä.

Turun sarjakuvakauppa yhtä ja toista nähneine yläkertoineen muuttuu sekin pian paikaksi, jota ei ole fyysisesti olemassa, mutta joka pysyy todellisena mielessä. Sama käy ennen pitkää TYS:n juhlatilalle, Three Bearsille ja Kylänvalinnalle. Jokaiseen edellä mainittuun liittyy voimakkaita muistoja, niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin.

Se ettei noita paikkoja ei kohta enää ole havainnollistaa muutoksen. Näin siitä huolimatta että myös tutuistaan otettuja vähänkään vanhempia valokuvia katsellessaan ajan kulumisen toki huomaa. Ihmiset kuitenkin useimmissa tapauksissa vain muuttavat ulkomuotoaan, eivät katoa kokonaan. Kun paikka katoaa, se on poissa iäksi. Vain muistot jäävät.

Liikunta ja sukupuoli

Sosiaalisen median uutissyötettäni on jo muutaman päivän hallinnut artikkeli, jossa lappilainen liikunnanopettaja kuvailee sosiaalidarwinistista kasvatusfilosofiaansa. En halua mennä sen tarkemmin artikkeliin, mutta se palautti mieleeni aiheen liikunta ja sukupuoli.

Artikkelissa on nimittäin eräs kohta, joka särähti omaan korvaani : "Hiukan vähemmän äidillistä empatiaa ja tilalle hiukan lisää vaativaa isänrakkautta, niin pärjäämme kaikki paljon paremmin." Äiti on empaattinen ja isä vaativa? Siinäpä vasta ihanat sukupuoliroolit.

Jokin aika sitten erään kaverini seinällä oli puhe lasten luisteluharrastuksesta, ja heitin ilmaan kysymyksen ostatetaanko pojille edelleen automaattisesti jääkiekko- ja työille kaunoluistimet. Kysymykseni oli vilpitön, joissain asioissa kun on menty allekirjoittaneen kouluajoista eteenpäin melko harppauksin, joten miksi ei siis myös tässä.

Näin onnellisesti asia ei kuitenkaan ole, siitä huolimatta että ikäluokkaa ei ole mikään pakko jakaa sukupuolitetusti jääkiekko- ja kaunoluisteluryhmiin. Pojan tai työn jalassa kun ei ole mitään mikä tekisi ne sopimattomaksi kumpaankaan luistimeen, ainakaan tietääkseni. Mikseivät lapset saisi itse valita kumpaan ryhmään haluavat?

Jos nimittäin itse saisin nyt takautuvasti valita, olisin halunnut niin paljon mieluummin kaunoluisteluryhmään. Pidin lapsena luistelusta, mutta liikuntatunnit kaukalossa henkikultansa puolesta peläten ja pystyyn jäätyen olivat traumaattisia. Joskus yläasteen lopulla ilmoitin vihdoin opettajalle, että kieltäydyn menemästä kaukaloon, ja sain luvan luistella sen ulkopuolella yksinäni. Tylsää puuhaahan se oli, mutta peittosi kaukalossa pelkäämisen.

Varmasti tuohon liittyy käytännön syitäkin, mutta jotenkin vallankumoukselliselta ajatus poikien ja tyttöjen sekaryhmistä jääkiekossa ja taitoluistelussa vallitsevassa asenneilmapiirissä tuntuu. Tyttö hokkareissa olisi varmaan monien silmissä "hyvä jätkä", mutta poika kaunoluistimissa, mikä ajatuskin. Paitsi että olympialaisten miesten vapaaohjelma. Hups.

Vaikka yhteiskunnassa on menty muuten eteenpäin tavoilla, jota olisi omina kouluaikoinani ollut vaikea kuvitella, etenkin mitä tulee etenkin sukupuolirooleihin tai koko sukupuolen käsitteeseen, tulee sellainen olo, että koululiikunta ja siellä vallitsevat asenteet ovat edelleen jonkinlainen luutuneiden ajatusmallien ja binäärisen sukupuoliajattelun linnake.

Mieleen tulee etsimättä muutaman vuoden takainen kohu, kun eräältä kiekkopomolta oli kysytty haastattelussa, eikö hän koe ongelmana että jääkiekkoilijoissa on niin vähän kaapista ulos tulleita homoja. Asiassa ei ollut hänestä mitään kummallista, ja mies kuittasi asian jotakuinkin vastauksella: "No, ei tässä lajissa oikein mammanpojat pärjää".

Että sellaisia asenteita.

Hyvää uutta vuotta

Aloitin joulunpyhinä kunnianhimoisen hankkeen kuunnella läpi kaikki Noita Nokinenä -kuunelmat. Vaikka projekti on sen jälkeen hieman yskähdellyt, on Kuusimetsässä tullut vietettyä sen verran aikaa, että muun muassa Vilma Väkäleuan "voi hyvät hyssyrät" on päässyt normisanavarastoon.

Uudenvuodenyön innovaationa, täysin selvin päin sivumennen sanoen, tuli kehitettyä myös ajatus vähemmän tunnetusta Radioteatterin klassikosta "Noita Nokinenän bordellimatka", jota ei tule sekoittaa vuonna 1974 valmistuneeseen kuunnelmaan "Noita Nokinenän yllätysmuna".

Jaksossa Noita Nokinenän siskot Vilma Väkäleuka ja Hanna Harvahammas saapuvat hänen luokseen jouluvierailulle mukanaan ehdotus, jota hän ei tosin ensin ota kuuleviin korviinsa.

Vilma Väkäleuka: "Myö vähän ajateltiin tuon Hannan ja noita-akkojen ompeluseuran kanssa mennä siihen Kuusimetsän uuteen bordelliin, kun ovat avanneet sellasen. Kun ei tässä iässä oikein saa miestä kuin taikomalla. Että et sinä Nokinenä lähtisi mukkaan?

Tapansa mukaan Nokinenä laittaa vastaan, sanoen että: "Mää en mittään portelleja tartte, luuletteko te likat etten mää muuten miästä saa?" mutta lopulta hänet saadaan houkutelluksi mukaan. Ja kuinka ollakaan, perillä hänenkin silmänsä aukeavat.

Noita Nokinenä: "Voi tikkerperi, kattokaa tytöt kuinka iso tollakin on! Ton mä tartten!"

Vilma: "Voi hyvät hyssyrät! Millä ihmeellä sie aattelit tuon saaha mahtumaan? Sillähän on iso ku hevosella!"

Nokinenä: "Mitä sää Vilma tolla tarkotat? On siellä ny isompiakin ollu! Vähän vaan taikapussia heilautan niin eiköhän ala hommat luistaa!"

Ei minulla juuri nyt muuta. Hyvää alkavaa vuotta kaikille.