keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Armotonta menoa

Olen erään tuttavani innoittamana kuunnellut viime päivät Sepi Kumpulaisen tuotantoa. Artistin alkuaikojen parhaat tuotokset kun kaikeksi onneksi löytyvät omasta levyhyllystäni, niin kuin todennäköisesti keneltä tahansa muultakin vakavasti otettavilta musiikinharrastajilta.

Mitenkään täydelliseksi kokoelmaani ei voi toki sanoa. Ainoastaan Kumpulaisen läpimurtolevy, tai kuten sitä itse tapaan kutsua "keltainen albumi", löytyy itseltäni oikeaoppisesti c-kasettina, toinen levy eli "vihreä albumi" ainoastaan CD:nä. Pikaisen tiedonhaun perusteella vihreästä albumista näyttäisi olevan liikkeellä myös punaista versiota, joten ehkä kyseessä lienee sittenkin punavihreä albumi.

Vaikka keltainen albumi lieneekin se, jonka useimmat tuntevat parhaiten, myös punavihreällä albumilla on raitoja, jotka eivät ole menettäneet tippaakaan tehoaan vuosien saatossa. Sen huikeinta antia on eittämättä kappale "Iloinen vesseli". Kun raitaa kuuntelee, pystyy hyvin allekirjoittamaan toteamuksen, että mikäli näin tekee vuorokauden putkeen on mahdollista saavuttaa täydellinen nirvana.

Rytmi on hengästyttävä, ja mieleen juolahtaa millainen kokonaisuudesta olisikaan tullut, jos kappaletta olisi kasvattanut Tubular Bells -hengessä, niin että jokaisella toistokerralla olisi mukaan tullut uusi dippadappa-taso. Mukaan yhdeksi tasoksi, jonnekin parinkymmenen minuutin kohdalle, olisi hyvin sopinut myös samalta levyltä löytyvä instrumentaaliraita "Armoton rytmikaappi".

Puhtaasti lyrikkansa puolesta pysäyttävin albumin raidoista lienee kappale "Pimpom". Nykynäkökulmasta jopa profeetallisia sävyjä saava mediakriittinen kannanotto on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. Ilmaisu "pimpom" kun kuvaa hyvin sisältöä melkeinpä millä tahansa tällä hetkellä olemassaolevalla televisio- tai radiokanavalla.

Keltaiselta albumilta löytyvä "Kutkutusnikotuslääke" -raita on mahdollista tulkita kannanottona medikalisaatioon ja ylilääkitsemiseen, teema joka niin ikään on enemmän kuin ajankohtainen, "Mahtava mies" taas viiltävänä parodiana monista ghetto-gangsta-rap-pullisteluista. Blingbling-uhon vain on Kumpulaisen tulkinnassa korvannut peräkammarinpoikamainen aitous.

Niille jotka tuntevat Kumpulaisen ainoastaan hänen 1990-luvun alun tuotannostaan ja suurimmista hiteistä, voi hänen kolmas, vuonna 2005 ilmestynyt levynsä olla jonkinasteinen yllätys. Kuulija saattaakin ensimmäisen raidan aikana hieraista korviaan ja epäillä onko kyseessä lainkaan sama artisti, niin suuri ero alkuaikojen tuotantoon on.

Poissa on herkkä trubaduurimaisuus sekä puhdas "mies ja kitara" -tunnelma. Tilalla on huomattavasti ammattimaisempi ote sekä oikea bändi, ja tuloksena levyllinen letkeän menevää, ajoittain jopa kantrin sävyjä saavaa suomirockia.

Kun alkujärkytyksestä toipuu ja levyä kuuntelee tarkemmin, tunnistaa kuitenkin nopeasti laululyriikoiden olevan taattua Kumpulaista. Alkuaikojen tuotannon tunnusmerkkinä toiminut naiivius on edelleen läsnä, vain aiempaa paremmin sovitettuna ja tuotettuna.

On vaikea sanoa onko kukaan tehnyt akateemisella tasolla tutkimusta Kumpulaisen lyriikoista. Todennäköisesti ei, mikä on sääli, työsarkaa nimittäin olisi.