Törmäsin taannoin Youtubessa mielelenkiintoiseen, yli tunnin
pituiseen koosteeseen amerikkalaisten televisiosarjojen tunnusmusiikkeja 1970- ja 1980-luvuilta.
Koostetta katsellessa alkoi melkeinpä ihmetellä miksen aikanaan
päättänyt alkaa juristiksi, lääkäriksi tai yksityisetsiväksi, nostalgian määrä oli nimittäin melkoinen. Se että säästyin tuolta selittynee sillä että olin jo
päättänyt ryhtyä isona supersankariksi. Muutamaa koosteen sarjoista ei ole Suomessa koskaan nähty, ja muutama itsestäänselvyys puuttui kuten Streethawk tai
Equalizer.
Toinen asia mihin koostetta katsellessa kiinnitti huomiota
on se, miten samasta kaavasta tehtyjä tietyt sarjat tuntuivat olevan. Tai
pikemminkin, siihen että kun yksi tv-yhtiö tekee onnistuneen innovaation,
ryntäävät muut kilvan tekemään omia versioitaan, jotka enemmän tai vähemmän
rakentuvat samantyyppisistä elementeistä.
1970- ja 1980-luvuilla nähtiin paljon sarjoja, jossa
perus-toimintasarjaformaattiin oli lyöty jokin spekulatiivinen elementti: Six
Million Dollar Man, Bionic Woman, Wonder Woman, Hulk, Manimal, Knight Rider,
Streethawk, Automan, Highway to Heaven, MacGyver ja niin edelleen.
Periaatteessa kaikissa sankari ratkoi rikoksia tai auttoi
ihmisiä viikosta toiseen, joko matkustamalla paikasta toiseen toi jonkun muun
mission varjolla. Sarjat eivät olleet enää perus-toimintasarjoja, mutteivät
puhdasta scifiä tai fantasiaakaan. Se että sankari viikosta toiseen peittosi
pahikset selitettiin jollain ihmekyvyllä.
Magnumin menestyksen innoittamana nähtiin puolestaan joukko
sarjoja, joissa rikoksia ratkottiin hurtin huumorin ryydittämänä. Tätä
edustivat Suomessakin nähdyt Simon & Simon, Hart & Hart ja Matt
Houston. Kahdessa jälkimmäisessä päähenkilöt olivat miljonäärejä, jotka
ratkoivat rikoksia vapaa-ajallaan, loogista kuin mikä.
Indiana Jones taas sai aikaan sitä jäljittelevien sarjojen
pienoisen nostalgia-sarjojen aallon, kuten meilläkin nähdyt Tales of the Gold
Monkey ja Bring Em Back Alive. Jälkimmäisessä Frank Buckina sivumennen sanoen
nähtiin Bruce "Minun oikeuteni on pitää puhe!" Boxleitner.
Dallasin myötä syntyneen primetime-saippuaooppera-aallon
muistanevat niin ikään kaikki 1980-luvulla herkässä iässä olleet. Jopa USA:n
ulkopuolella vähän joka maassa alettiin puuhata omaa sarjaa, jossa vastakkain
oli kaksi sukua, joista toisen kuului olla ökyrikas ja omata joku
liikeimperiumi. Olihan meillä Suomessakin oma Vihreän kullan maamme.
Tuntuu että 1990- ja 2000-luvulle tultaessa fantasia alkoi
tässäkin vallata enemmän alaa ja perus-toimintasarjaformaattiin alettiin kipata
aina vain enemmän spefielementtejä sarjassamme Xena, Buffy, Charmed, Dark Angel ja
mitä näitä muita naisvetoisia toimintasarjoja nyt sitten olikaan, ennen kuin
CSI-tyyppiset tylyt rikostutkijasarjat nousivat uudeksi trendiksi.
Pohdiskellessani tätä sosiaalisessa mediassa eräs tuttavani kysyi mihin sijoittaisin sellaiset sarjat kuin Quantum Leap, Triffidien
kapina tai Safiiri ja Teräs. Edellähän selkeyden vuoksi olin rajannut käsittelyn amerikkalaisiin
sarjoihin ja jättänyt pois enemmän tai vähemmän puhtaan scifin. Kuten tiedämme,
scifisarjat ja -elokuvat kun ovat jo useamman vuosikymmenen hyödyntäneet täysin
kontrolloimatta toimintasarjojen ja -elokuvien konventioita.
Triffidien kapinaa en ole itse asiassa koskaan nähnyt.
Minulla on muistikuvia että siihen olisi viittailtu jossain kun olin hyvin
pieni, mutten ilmeisesti saanut katsoa sitä koska se koettiin minulle liian
pelottavaksi, kuten Avaruusasema Alfa tai Charlien enkelit.
Safiiri ja Teräs on sanokaamme... brittitelevision upea
kummajainen, monessakin mielessä. Selkeimmin se kai lienee ITV:n vastine
saarivaltakunnan varsinaiselle scifi-lippulaivalle Doctor Wholle, ja jos sitä
analysoi se ei ole niinkään "cop show with sf elements" vaan toisin
päin, enemmän scifi- kuin toimintasarja.
Samassa yhteydessä muistin, että edellisestä listauksesta
unohtui X-Files joka taas on nimenomaan tuota. Erään määrittelyn mukaanhan
amerikkalaistelevisiota hallitsi pitkään kolme lajityyppiä: sairaala-, lakimies
ja poliisisarjat, ja X-Files on ennen kaikkea "cop show".
Quantum Leapin jätin pois listastani 1970- ja 1980-luvun
spefielementtejä sisältäviä seikkailusarjoja, koska se menee ysärin
puolelle, vaikka putoaakin erittäin vahvasti samaan kategoriaan esimerkiksi The Incredible Hulkin tai Highway to Heavenin kanssa.
Toisin sanoen sankarilla on joka jaksossa tehtävä joka pitää
suorittaa, jota hän pääsee jatkamaan matkaansa. Vähän samaan tapaan kuin onnettomassa
Slidersissa. Maantien sijasta seikkaillaan vain ajassa tai rinnakkaisissa
todellisuuksissa. Voisikin sanoa että nämä sarjat kuuluvat enemmänkin jo
siihen vaiheeseen kun scifi- ja toimintasarjat alkoivat suuressa määrin
sekoittua keskenään.
Kokonaan oma kuvionsa on jatkuvajuonisuuden mukaan tulo.
Siinä missä käytännössä kaikissa aiemmin mainituissa sarjoissa tarina piti lopettaa jakson
lopussa ja painaa resetiä, koska sitä piti pystyä myymään millaisissa
pätkissä tahansa, tätä nykyä käytännössä kaikki sarjat tehdään
"maratoonattaviksi", tyyliin kausi per tarina.
Kunnolla trendin aloittivat Heroes ja Lost ja nykyisin
puhtaasti episodimaista sarjaa olisi vaikea kuvitella. Tai oikeastaan
vaikuttaisi siltä, että tällä hetkellä tekijät pyrkivät toteuttamaan kumpaakin.
Esimerkiksi CW:n supersankarisarjoissa joka jaksossa on viikon pahis, mutta sen
lisäksi kautta hallitseva pääjuoni.
Ylipäätään supersankarisarjat näyttävät vähän ottaneen saman
paikan ja toteuttavan samaa funktiota kuin perus-toimintasarjat aiemmin. Niihin
kaikkiin on helppo rakentaa samanlaisia toistuvuuden elementtejä kuin
erilaisiin poliisi-, etsivä- ja seikkailusarjoihin aikanaan.
Yhtälailla oma lukunsa ovat sitten yhden ison tarinan per
kausi sisältävät ja yhdellä kertaa nettiin läjähtävät ison budjetin
suoratoistopalvelusarjat, jotka on tarkoitus nimenomaan katsoa enemmän tai
vähemmän maratoonaten. Muun muassa Netflix, HBO, Syfy, Starz
ja vastaavat vaikuttavat tällä hetkellä panostavan juuri tähän.
Saapa nähdä mitä seuraavaksi keksitään.
