Suomi täyttää huomenna
sata vuotta. Tämän on varmasti huomannut jokainen, eikä aiheelta ole voinut mediassa välttyä. Merkkivuosi on kuitenkin saanut ikävän kaiun monen sellaisen mielessä,
joka arvostaa maan itsenäisyyttä, mutta ei sitä, miltä satavuotias Suomi
näyttää tai mihin se ehkä on matkalla. Tästä syystä haluan itse muistaa päivää seuraavalla kirjoituksella.
1990-luvun alkupuolella Radiomafian ohjelmistoon kuului
populaarikulttuurimakasiini nimeltä Vapaa vyöhyke. Monet ohjelman osuuksista
olivat pidempiä, joskus jopa koko illan mittaisia kokonaisuuksia, jotka
käsittelivät sen alaan kuuluvia ilmiöitä ufosalaliitoista vaihtoehtohistoriaan.
Tämä kirjoitus perustuu niistä yhteen, jossa aiheena oli vallankaappaus.
Maailmanlaajuisesti ajatellen vallankumousta voi pitää
yleisempänä tapana vaihtaa hallitusta kuin vaaleja, mutta olisiko
vallankaappaus mahdollinen Suomessa? Tähän "hauskaankin ajatusleikkiin"
tekijät saivat mukaansa journalistiikan professori Raimo Salokankaan ja
politiikan tutkija Jukka Kanervan. Lisäksi ohjelmassa käytettiin lähteenä
Edward Luttwakin teosta Vallankumouksen käsikirja (1969).
Vaikka ohjelmalla itsellään on ikää yli neljännesvuosisata, ei
se valitettavaa kyllä, ole olennaisimmilta osiltaan lainkaan vanhentunut.
Oikeastaan päinvastoin. Referoin seuraavaan ohjelman sisältöä ja pyydän tätä
mahdollisesti lukevia peilaamaan sitä siihen, mitä satavuotiaassa
Suomessamme on kuluneen kahden ja puolen vuoden aikana tapahtunut.
Vallankaappaus
Suomessa
Ohjelman peruskysymys oli, olisiko vallankaappaus Suomessa mahdollinen
jos lama vielä pahenisi. Millainen Suomessa tehtävä vallankaappaus todennäköisesti
olisi, keitä kaappaajat olisivat ja miltä nämä näyttäisivät?
Luttwakin mukaan vallankumouksen perusedellytyksiin kuuluu, että valtion tulisi olla poliittisesti riippumaton, sillä tulisi olla
poliittinen keskus ja sisäpiiri ja että tilannetta olisi edeltänyt pitkä
taloudellinen lama, ja maassa vallitsisi jos ei vallankumoukselle suosiollinen,
niin ainakin sekasortoinen tai odottava ilmapiiri. Nämä perusedellytykset Suomi
karkeasti ottaen täytti jo 1990-luvulla.
Vaikka sellaiset käsitteet kuin vallankumous tai
vallankaappaus tuovatkin mieleen kuvia barettipäisistä partasuista konetuliaseiden
kanssa, haastateltavien mukaan potentiaalisimmat vallankaappaajat Suomessa löytyisivät
nykyisten valtionhoitajien joukosta. Käytännössä tämä tarkoittaisi Kanervan
mielestä johtavia porvarillisia puolueita, Kokoomusta ja ehkä jopa Keskustaa.
Parhaat edellytykset vallankaappauksen tekoon on nimittäin niillä
joilla jo tätä ennen on huomattavasti valtaa. Nämä tahot pystyisivät sen tapahduttua
uskottavasti esiintymään "kansan yhteisen hyvän nimissä". Kansalle
suunnattava retoriikka olisi tällöin sovitettava tilanteeseen, ja vedottava
esimerkiksi siihen, että heidän "on ollut pakko kaapata valta, ottaa
isänmaan kohtalo haltuunsa tai pelastaa se merkittävältä vaaralta, esimerkiksi EY:hyn
liittymiseltä", kuten Kanerva asian muotoili.
Sotilasvallankaappausta haastateltavat eivät pitäneet niin
todennäköisenä kuin poliittisen eliitin suorittamaa. Ennemminkin
väkivaltakoneisto tulisi kaappauksen tapahduttua vain laittaa tapahtuneen
eteen. Tässä auttaisi jos vallankaappaajat olisivat sellainen taho, jolta se on
aiemminkin tottunut määräyksiä vastaanottamaan.
Nykyaikainen vallankaappaaja ei Kanervan mukaan
näyttäisikään koppalakkipäiseltä pussihousulta saappaissa, koska sellaiset
olisi naurettu välittömästi ulos. Kaappaajan tulisi ennemminkin olla "siististi
pukeutunut keskiluokkainen", mutta tyyli ei saisi olla liian moderni tai sliipattu.
Vallankumous tarvitsee johtohahmon, mutta niitä ei saisi
olla Kanervan mielestä vain yhtä, koska se on hänen mukaansa vanhanaikaista.
Ennemminkin näitä tulisi olla useamman kaappaajan ryhmä, joiden pitäisi edustaa
yhteiskunnallisen vallan huippua, eli siinä tulisi olla edustettuna poliittinen
eliitti, taloudellinen eliitti ja mielellään myös työväestön edustajat.
Hyvät kansalaiset
Vallankaappauksen jälkeen tapahtunut olisi esitettävä
kansalle mahdollisimman uskottavasti hallussa olevia tiedotuskanavia käyttäen,
esimerkiksi uutiseksi tai ajankohtaisohjelmaksi naamioituna. Käytännössä
kaappaus siis tuotaisiin kansalaisten olohuoneisiin, missä se viime kädessä
tapahtuisi, ihmisten ja median välisessä suhteessa.
Kaappaajien tulisi esiintyä televisiossa lujasti ja antaa
kuva, että valta on tukevasti heidän käsissään. Salokankaan mielestä tässä
vaiheessa välttämättä ei juurikaan kysyttäisi kansalta suostumusta, vaan
kerrottaisiin suoraan miten asiat ovat. Tiedotuksen tarkoituksena ei olisi
antaa tietoa tilanteesta, vaan vaikuttaa sen kehittymiseen.
Tästä syystä kaappaajilta vaadittaisiin hyvää televisioesiintymistä,
jotta syntyisi vaikutelma että he tietävät mitä ovat tekemässä, ja että toiminnan
takana on voimaa. Se miten uskottavasti kaappaajat pystyvät esittämään asiansa televisiossa,
ratkaisee kuinka hyvin kaappaus lopulta onnistuu.
Olisi myös oleellista, että vallankumouksen taakse
saataisiin välittömästi siihen myötämielisesti suhtautuvia näkyviä median
edustajia. Kovin suurta määrää toimittajia ei Salokangas usko tähän saatavan, "vaikka
joku varmasti lähtisikin". Tämä toki riippuisi siitä millaisesta
vallankumouksesta olisi kyse.
Vallankaappauksen jälkeen oleellisimmat informaatiokanavat
olisi joka tapauksessa otettava haltuun, ja muun muassa tv-kanavat ja suurimmat
sanomalehdet saatava kaappauksen puolelle. Myös väkivaltakoneisto kuten poliisi
ja mahdolliset mellakkajoukot olisi jo ennen kaappausta miehitettävä sille
myötämielisin voimin.
Ulkovaltojen puuttuminen tilanteeseen ei Suomen oloissa ole
haastateltavien mielestä todennäköistä, vaan suurempi vaara olisi, että kaappaajat
alkaisivat nahistella keskenään ja selvitellä välejään. Ulkomaailman suuntaan
olisi joka tapauksessa välitettävä viestiä, että uudella valtionjohdolla ovat
asiat hallussa.
Kysyttäessä sitä millaisen hallitusmuodon kaappaajien tulisi valita asiantuntijat kannattivat edustuksellista demokratiaa. Parlamentarismi nimittäin
takaa kansalle näennäisesti vallan, ja tämä on se, millä vallankaappaus pitää
pystyä oikeuttamaan. Kaappaukselle niin ikään saadaan parhaiten tuki takaamalla
kansalle kohtuullinen sananvapaus ja vauraus tai ainakin suhteellinen vauraus.
Paras vallankaappaus Kanervan mielestä olisikin sellainen, jota kansa ei sellaiseksi välttämättä heti edes huomaisi. Kaappauksen tapahduttua
tulisi toimia kuin mitään erikoista ei olisi tapahtumassa. Vaikka esimerkiksi
eduskuntaa ei oikeudellisesti sivuutettaisikaan, voidaan sille tehdä niin
käytännössä.
Kuulostaako tutulta?
Hyvää itsenäisyyspäivää.
