Eräässä Star Trek: The Next Generation -televisiosarjan jaksossa esitettiin aikoinaan seuraava kysymys. Jos muukalaislajin edustaja, jonka kanssa sinulla ei ole yhteistä kieltä, osoittaisi kahvikuppia välillänne, mitä hän tarkoittaisi? Kahvia? Kuumaa? Ruskeaa? Nestettä? Juomista? Tai asiaa, mille meidän kielessämme ei ole edes termiä, koska se on jotain lajillemme täysin vierasta?
Tämä on ongelmana joka kerta, kun scifissä joudutaan kuvaamaan meille vierasta elämänmuotoa. Miten ylipäätään on mahdollista kuvata tai kuvitella jotain ihmisen käsityskyvyn täysin ylittävää? Monesti etenkin televisioscifissä nähtäviä muukalaislajeja kiritisoidaan liiallisesta ihmismäisyydestä ja siitä, etteivät ne tosiasiassa ole muuta kuin toisintoja Maan eri kulttuurien edustajista.
Jos kuvattava laji on taas meille aidosti vieras, outo ja käsityskykymme ylittävä, liikutaan lopputuloksissa, joissa tarinan päättyessä niin sen päähenkilöt kuin kokijakaan ei ole varma kommunikoivatko lajit lainkaan. Varsin lähelle tällaista outouden kokemusta ovat päässeet Stanislaw Lem romaanissaan Solaris sekä H.P. Lovecraft omassa tuotannossaan.
Tämän lisäksi on kysymys kielestä. Yhtälailla kuin valoa nopeammat tavat matkustaa ovat scifissä usein tarinankerronnan edellyttämä vaatimus, sitä on myös kyky kommunikoida muukalaisolentojen kanssa. Yleensä tämä ongelma sivuutetaan etenkin televisioscifissä nopeasti.
Mutta jos oikeasti jossain vaiheessa törmäisimme meille outoon elämänmuotoon, jonka kanssa meillä ei olisi yhteistä kieltä, joiden kulttuurista meillä ei olisi mitään tietoa ja joka saattaa erota rakenteeltaan, lisääntymismekanismiltaan tai ajattelutavaltaan täysin omastamme, miten olisi ylipäätään mahdollista kommunikoida sen kanssa tai alkaa rakentaa lajiemme välille yhteistä kieltä?
Näissä syvissä vesissä liikkuu Denis Villeneuven ohjaama elokuva Arrival (2016), ja myös väistelee noissa vesissä piilevät karikot yllättävän hyvin. Se on niin ikään elokuva, jonka juonesta on vaikea sanoa paljoakaan ilman että pilaisi katsomiskokemuksen juonipaljastuksin. Mutta yritettäköön kuitenkin.
Kuten elokuvan nimestäkin voi päätellä, kyse on muukalaisolentojen saapumisesta maapallolle. Hieman televisiosarjan V tapaan eri puolille planeettaa ilmestyy ilman varoitusta 12 valtavaa alusta, ja maailma reagoi tähän kuten arvata saattaa, menemällä sekaisin. Mistä alukset tulevat, mitä ne haluavat tai miksi ne edes ovat täällä on täydellinen arvoitus.
Tavassa, jolla tästä katsojalle kerrotaan on kiitettävää hienovaraisuutta. Saamme tietää saapujista yhtä paljon kuin meistä itse kukin saisi vastaavassa tilanteessa tietää selaamalla nettiä tai katsomalla uutiskanavia, joilla toimittajat eri sanankääntein kertoisivat, ettei mitään kerrottavaa ole.
Louise Banks on kielitieteilijä, joka temmataan armeijan toimesta yrittämään kommunikointia lajin kanssa. Mahdottomalta tuntuvaa tehtävää vaikeuttaa kiire, sillä samanaikaisesti lajien välistä kommunikaatiokuilua yrittävät ylittää muutkin valtiot ympäri maailman ja sormet alkavat hakeutua ydinasenapeille. Samalla hän yrittää tulla toimeen kuolleeseen tyttäreensä liittyvien muistojensa kanssa.
Tämän enempää juonesta ei kannata kertoa. Elokuva perustuu Ted Chiangin pitkänovelliin The Story of Your Life, joka voitti Nebulan vuonna 2000. Kirjoittaja on itse sanonut olevansa elokuvaan tyytyväinen, ja sen olevan paitsi hyvä, myös hyvä elokuvasovitus, yhdistelmä jota hän hyvästä syystä luonnehtii "pieneksi ihmeeksi".
Nykyelokuvien tapaan Arrival on ulkoisilta puitteiltaan tyly, kylmä ja nihkeä. Itselleni se toi jossain määrin mieleen kaksi vuotta sitten valmistuneen Interstellarin mitä tulee elokuvan ulkoisiin puitteisiin, vaikka juonellisesti siitä eroaakin. Voisi jopa sanoa, että tavallaan Arrival on sitä, mitä Interstellarkin olisi voinut olla.
Arrival toimii pitkälti Banksia esittävän Amy Addamsin varassa. Hän vetää roolinsa läpi samalla ahdistuneisuudella kuin Lois Lanensa kahdessa Teräsmies-elokuvassa. Tämä kuitenkin sopii niin Banksin rooliin kuin elokuvaankin täydellisesti. Jos siis pidit Addamsin Lanesta, mutta koit hänen jääneen elokuvissa liian pieneen rooliin, Arrival on hyvä tapa päästä nauttimaan näyttelijän angstisesta charmista lisää.
Elokuvan toisessa pääroolissa nähdään Jeremy Renner. Harvinaista kyllä, Rennerin esittämän Ian Donnellyn hahmo ei nouse samalla tavalla pääosaan, vaan hänen tehtävänsä on ennen kaikkea tukea Banksia ja Addamsia. Olkoonkin että lopulta hänelläkin on oma osansa juonessa. Tässä elokuvassa Renner niin ikään pääsee oikeasti näyttelemään, ei ainoastaan näyttämään siistiltä jousi kädessä.
Varsinaisen pääosan Arrivalissa kuitenkin varastaa, hämmentävää kyllä, varsinainen juoni, sekä muukalaisolentojen kuvaus. Katsojaa kiusataan pitkään pitämällä salaperäisyyden verhoa kiinni ja samalla ruokitaan tämän tiedonjanoa. Jyhkeyden tai outouden tunnun puutteesta elokuvaa ei myöskään voi syyttää. Ja kerrankin, painotettakoon tätä, muukalaisolennot sekä näiden kieli ovat jotain meille täysin vierasta.
Arrival väistelee myös tyypillisen hollywoodilaisen toiminta- ja scifielokuvan kliseet kiitettävästi, vaikka loppua kohti kerronta tiivistyykin. Juoni onnistui yllättämään jopa kaltaiseni kaiken nähneen ja parkkiintuneen scififanin, mitä lienee pidettävä saavutuksena.
Jokin aika ennen elokuvan näkemistä olin lukenut kommentin jonka mukaan Arrival on hämmentävä tapaus: uusi ison budjetin scifielokuva, joka on hyvä ja älykäs. Jaan tämän mielipiteen suosiolla, ja uskaltaisin jopa sanoa kyseessä olevan yksi parhaita lajityypin edustajia vuosiin.
Elokuvan lopputekstien jälkeen seurue, jonka mukana olin teatteriin päätynyt, oli harvinaisen hiljainen ja katsoi toisiaan puolityhjässä salissa sanomatta hetkeen mitään.
Hyvänen aika.
