Hämmästyttävä hämähäkki

On aika palata Captain Marvelin jälkeen normaaliin päiväjärjestykseen. Huolimatta siitä ettei nyt aiheena olevilla elokuvilla ole ikää kuin muutama vuosi, kuuluvat ne menneisyyteen yhtä auttamatta kuin Superman Returns (2006) josta kirjoitin hieman aiemmin. Käsittelyssä ovat elokuvat Amazing Spider-Man (2012) ja Amazaing Spider-Man 2: The Rise of Electro (2014). Suuri voima tuo jälleen mukanaan suuren vastuun.   

Aikailin pitkään Amazing Spider-Man -elokuviin tarttumista. Niistä ensimmäisen valmistuessa elokuvasta Spider-Man 3 (2007) oli kulunut vain muutama vuosi, ja pidin franchisen käynnistämistä uudelleen näin pian jokseenkin kummallisena. Myöskään kommentit, jotka olin elokuvista kuullut eivät rohkaisseet tarttumaan niihin.

Sam Raimin ensimmäinen Spider-Man saapui valkokankaalle vuonna 2002, uskomattomien oikeustaistelujen jälkeen, kaksi vuotta Bryan Singerin ensimmäistä X-Meniä myöhemmin, ja kuutta vuotta ennen MCU:n lähtölaukauksena toiminutta Iron Mania (2008). Elokuva kertoi Hämähäkkimiehen syntytarinan sarjakuvaversiota seuraillen, ja kyseessä onkin uskollisin versio joka hahmosta on toistaiseksi valkokankaalla nähty.

Versioiden jatkumossa Tobey McGuire -Hämähäkkimiehillä on jossain määrin sama rooli kuin Reeve-Teräsmiehillä on aiheen myöhempien tulkintojen rinnalla. Kyseessä oli hahmon ensiesiintyminen suuren budjetin elokuvassa, ja ne näyttivät yhden version siitä miten tietyt asiat valkokankaalla tuli tehdä, tai miten niitä ei tullut tehdä.

Kun nyt käsittelyssä olevat Garfield-Hämähäkkimiehet laitettiin tulille, onkin selvää käsikirjoittajien tajunneen etteivät he voi tehdä nimisankarin syntytarinaa uudestaan samalla tavalla. Elokuva tekeekin pitkin matkaa irtiottoja kanoniseen Hämähäkkimies-loreen ja samalla hahmon sarjakuvahistoriaan.

Merkittävä juonellinen pokkeama elokuvassa liittyy Peterin vanhempiin. Sarjakuvissa hahmot on perinteisesti pidetty kokolailla taka-alalla. Eräässä julkaistussa tarinassa näistä tosin tehtiin salaisia agentteja, jotka lopussa päättävät jättää vaarallisen elämänsä ja perustaa perheen Peterin äidin tajuttua olevansa raskaana.

Amazing Spider-Man -elokuvissa näistä ei tehdä aivan salaisia agentteja, mutta paljoa ei tästä puutu. Paljastuu nimittäin, että se joka tässä versiossa Peterin voimat mahdollistavan tieteellisen keksinnön takana aikanaan oli, on itse asiassa Peterin isä. Tähän juonikuvioon liittyy myös Peterin vanhempien kuolema hämärissä olosuhteissa.

Ben-setänä elokuvassa nähdään Martin Sheen, jonka tulkinnassa hahmosta on huomattavasti enemmän särmää kuin Raimi-elokuvissa nähdyssä Cliff Robertsonin sympaattisessa versiossa. Luodin Ben mahaansa kuitenkin jälleen saa, ja Peter joutuu opettelemaan nöyryyttä, ei kuitenkaan yhtä suurella tai ainakaan samanlaisella painotuksella kuin aiemmassa elokuvassa.

Kokonaan oma lukunsa on elokuvan May-täti. Ylipäätään May Parkerin hahmon kehittyminen eri elokuvaversioiden myötä on kohtalaisen mielenkiintoinen prosessi. Samalla tavalla kuin Teräsmiehen kasvattivanhemmat, on May-täti nimittäin jokaisen version myötä vain nuorentunut.

1970-luvun Hammond-Hämähäkkimiehissä esiintynyt May-täti oli melko etäiseksi jäävä hahmo, jolla ei kahdessa tv-elokuvassa edes ole kovin montaa yhteistä kohtausta ottopoikansa kanssa. McGuire-elokuvissa hahmolle on annettu enemmän tilaa, ja vaikka tulkinta onkin uskollinen sarjakuvaversiolle, ei se tee siitä kovin kiinnostavaa.

Amazing Spider-Manissa May-tätiä on selvästi nuorennettu, ja Sally Field tekeekin varsin onnistuneen tulkinnan hahmosta: selvästi jo myöhäiseen keski-ikään ehtineen naisen, jossa on kuitenkin vielä tulta ja tappuraa. Tämä ei toki ole yllätys, onhan 1970- ja 1980-luvuilla merkittävimmät elokuvaroolinsa tehneen Fieldin tavaramerkki nimenomaan elämänmakuiset, realistiset naishahmot. Fieldin omat arviot näyttlijäsuorituksestaan ovatkin sitten vähemmän mairittelevia.

Uusimmassa versioissa tämä kehitys on viety jo toiseen äärimmäisyyteen. Niissähän May-tätinä nähdään Tony Starkia selkeästi sillä silmällä katseleva Marisa Tomei, jolle edes f-sana ei ole tuntematon. Itse asiassa allekirjoittaneella meni Civil War -elokuvaa katsoessa ensi alkuun täysin ohi kuka Peterin tulevaisuudesta Tonyn kanssa keskusteleva kuuma tapaus edes on.

Toisaalta on myönnettävä, että kaksi viimeisintä versiota päivittävät tarinaa kiitettävällä tavalla lähemmäs nykyaikaa. Vaikka kuvio lienee ollut 1960-luvulla järkeenkäypä, ei nykyisin ole kovin uskottavaa, että teini-ikäisellä pojalla olisi kasvattivanhempanaan elämässä nippa nappa kiinni oleva hauras vanhus.

J. Jonah Jamesonia ei Amazing Spider-Maneissa sen sijaan nähdä edes yhden karjaisun, sikarinsavun pöllähdyksen tai viiksikarvan vertaa, vaan hahmo on mukana ainoastaan yhden yksirivisen sähköpostin verran. Näin siitä huolimatta että Peter tässäkin versiossa myy Hämähäkkimies-kuviaan Daily Buglelle. Toisaalta on hyvä että kuviolle ei panna enää paljoakaan painoa, siitä kun on puhelinkameroiden myötä tullut aina vain epäuskottavampi.

Elokuvien konnakaarti on kauniisti luonnehdittuna epätasainen. Ykköselokuvassa nähtävä Rhys Ifans tekee kiitettävän sympaattisen Curt Connorsin, mutta sortuu Liskona ylinäyttelemiseen. Kakkoselokuvassa alku- ja loppupuolella esiintyvä Sarvikuono sen sijaan onnistuu olemaan kiitettävän hauska venäläisidiootti.

Jälkimmäistä elokuvaa on kritisoitu juonellisesta tempoilusta, ja totta onkin, että se ei tunnu osaavan päättää kuka elokuvan pääpahis on. Jamie Foxx esiintyy elokuvassa Hämähäkkimieheen pahan fanikompleksin kehittävänä, lähinnä B. Virtasen mieleen tuovana perusinsinöörinä, josta kehittyy tarinan myötä kiitettävän vaikuttava, Watchmenin Tohtori Manhattanin mieleen tuova sini-ihoinen Elektro.

Jos Foxxin Elektrossa onkin aitoa riipaisevuutta, huomattavasti huonommin onnistuu Peterin ja Harry Osbornin välille kehitettävä ihmissuhdekuvio. Harry on elokuvassa perinnölliseen sairauteen kuolemassa olevan miljardööri Norman Osbornin poika sekä Peterin lapsuudenystävä. Itseäni tosin jäi askarruttamaan missä täysin eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat Peter ja Harry olisivat voineet lapsena tavata. Myös tapa, jolla ystävysten välille saadaan aikaiseksi välirikko, tuntuu pakotetulta.

Siinä missä Dane DeHaanin Harry on rakennettu huonosti. huomattavasti paremmin hän istuu Vihreän Menninkäisen rooliin, pessen itse asiassa mennen tullen Willem Dafoen version ensimmäisestä Spider-Man -elokuvasta. Juonellisesti tarina kuitenkin loikkii, ja Harryn muuttuminen käkättäväksi superpahikseksi, jotta palaset saadaan oikeisiin asentoihin elokuvan lopun lähestyessä, oikoo melkoisesti mutkia.   

Logiikka heittää elokuvissa muutenkin iloisesti häränpyllyä, mitä tulee siihen miten fysiikka tai kemia toimivat. Kummankin elokuvan loppuväännöissä katsojan on yksinkertaisesti laitettava aivonsa pois päältä jottei nyrjäyttäisi niitä. Toisaalta realismi ei ole koskaan ollutkaan supersankarielokuvien vahvuus.

Tätä kautta päästään kätevästi kysymykseen sankarin seittisingoista, jotka Peter alkuperäistarinan mukaan rakensi itse huoneessaan. Hammond-Hämähäkkimiehet seurailivat tässä suhteessa sarjakuvaversiota, mutta lopputulos ei ollut järin uskottava. McGuire-versiossa seittisinkokysymys ratkaisiin selittämällä kyseessä olevan osa Peterin mutaatiota, ja viimeisimmässä, Holland-versiossa siten, että koko hypertekninen puku on Tony Starkin rakentama.

Garfield-Hämähäkkimies tasapainoilee tässä suhteessa perinteisen ja modernin rajalla. Orgaaninisista seittisingoista on nyt siirrytty takaisin mekaanisiin, mutta voimansa Peter saa jälleen geenimuokatun hämähäkin pistosta. Mukana toki on viittaus orgaanisiin versioihinkin. Peterin hoippuessa kylpyhuoneeseen pian voimansa saatuaan ja puristaessaan hammastahnatuubia liian voimakkaasti on tuloksena peilille lennähtävä valkoinen lasti.

Ehdottomasti suurimmat elokuvan ottamat vapaudet liittyvät Peter Parkerin hahmoon ja Andrew Garfieldin tulkintaan tästä. Kuten sanottua, on ymmärrettävää, etteivät tekijät voineet mielestään toistaa ensimmäisen Spider-Manin asetelmia liian suoraan, ja halusivat erottautua siitä mahdollisimman paljon. Tämä pätee myös Peterin hahmoon, ja tässä tapauksessa tuota irtiottoa on mielestäni liikaa.

Elokuvan Peter ei ole rillipäinen kiusattu lukutoukka, ja ainoa viittaus siihen että hänellä olisi vaikeaa koulussa liittyy Flash Thompsonin hahmoon. Tästä on tehty elokuvassa tehty jääkaappia muistuttava appelsiinikainalo, joka ei esiinny mukana paria kohtausta enempää. Skeittilautoineen ja muun habituksensa puolesta Garfieldin Peter tuokin lähinnä mieleen amisnuorukaisen.

Sinänsä realistista, elokuvan Peterillä vaikuttaakin olevan enemmän ongelmia kotonaan, etenkin tämän voimien puhjettua, ja pitkin elokuvia hän törmäilee ympäristönsä kanssa tavalla joka tekee hänestä pitämisestä vaikeaa. Viimeistään kakkoselokuvan alkupuolella on katsojalle selvää, että kyseessä ei ole tuntemamme Peter.

Kaikki tämä tekee toki luontevammaksi Hämähäkkimiehen huulenheiton taistelun lomassa, vaikka näin toki menetetäänkin se, että supersankarin tulisi olla luonteeltaan mahdollisimman erilainen kuin siviiliminänsä. Kieltää ei kuitenkaan voi, että Garfield tekee ehkä parhaan valkokankaalla koskaan nähdyn Hämähäkkimiehen. 

Jos Andrew Garfieldin amispoikacharmi ei minuun purrutkaan, toisin on Gwen Stacyn laita, jossa roolissa elokuvassa nähdään Emma Stone. Ottaen huomioon hahmon roolin Hämähäkkimies-kaanonissa, onnistuu Stone tekemään yllättävän hyvän Gwen Stacyn sekä siirtämään hahmoon liitetyn liki ylimaallisen enkelimäisyyden valkokankaalle.

Pieniä muutoksia alkuperäistarinaan on toki tehty, ja lukiota käyvä Gwen on ensimmäisen elokuvan alkaessa harjoittelijana Oscorpissa, jonka ympärille kaikki tieteellinen juoniaines kummassakin elokuvassa rakentuu. Gwenistä onkin tehty elokuvassa huomattavasti Peteriä älykkäämpi, ja hahmojen suhdetta kuvaa hyvin Stonen oma kommentti siitä että Peter on parivaljakon muskelit, Gwen sen aivot.

Myös juonellisesti elokuva keskittyy sarjakuvista tuttuun Gwen Stacyn saagaan. Vaikka tarjoaakin oivan tarina-aihion, on tällä myös varjopuolensa. Jokainen joka tuntee sarjakuvatarinan arvaa niin kapteeni Stacyn kuin Gweninkin kohtalon elokuvissa. Itselleni jälkimmäisen elokuvan viimeinen puolituntinen oli jopa harvinaisen piinallinen kokemus ja verrattavissa auto-onnettomuuden seuraamiseen. Tiedät mitä on tulossa, mutta sinulla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia estää sitä.

Kieltää ei kuitenkaan voi, etteivätkö kaksi Amazing Spider-Mania olisi tiivis, kompakti paketti. Tietyssä mielessä ne ovat eräänlainen hahmon "origin story", jälkimmäisen elokuvan päättyessä tilanteeseen, josta sarjakuvalehtien sivuilta tuntemamme hahmo olisi voinut syntyä. Kakkoselokuvan loppuun on jopa onnistuttu rakentamaan sarjakuvista tuttu kuvio, Peterin päättäessä masentuneena luopua sankarin urastaan.

Columbialla oli jälkimmäisen elokuvan aikoihin suunnitelmissa jatkaa sarjaa ja luoda hahmon ympärille kokonainen franchise, joka olisi kilpaillut MCU:n kanssa. Kakkoselokuvaan olikin ripoteltu kiitettävästi aineksia tulevissa osissa hyödynnettäväksi. Toisin kuitenkin kävi. Kolmannen elokuvan suunnittelu mutkistui, ja kaksi vuotta jälkimmäisen Amazing Spider-Manin jälkeen käynnistynyt hanke Venomin omasta spin-offista irrotettiin kaikista yhteyksistä muihin elokuviin.

Lopullisena niittinä Andrew Garfieldin uralle Hämähäkkimiehenä voi pitää Marvelin ja Sonyn vuonna 2015 tekemää sopimusta jonka mukaan Marvelilla on oikeus käyttää hahmoa osana MCU:ta, siitä huolimatta että sen elokuvaoikeudet pysyvät Sonylla. Hahmon ilmestyessä fanien yllätykseksi Civil Warin traileriin ja hihkaistessa "Missed me?" oli digitaalisen naamarin takana jo uusi mies, ja Hämähäkkimiehestä tullut nuorempi kuin mitä hän oli koskaan elokuvauransa aikana ollut.

Cosmic nostalgia

Captain Marvel (2019) is the first Marvel superhero movie with a woman in the lead. Previous similar case was DC's Wonder Woman (2017), which I failed to see on the big screen, despite my best efforts. Captain Marvel, however, I managed to see at the premiere. This is an English version of the movie review I published in Finnish on this blog mere hours after the premiere.

Captain Marvel is a classic Marvel superhero originally from 1960's, but there has been numerous incarnations of the character over the decades. They have in turn continued their adventures under a different name, resulting into a rather confusing tangle of characters, and history between them.

To make things even more complicated, there is a completely different Captain Marvel as well. The character begun his adventures in 1940's in comic books by Fawcett Publications. The character became popular, and was soon in the teeth of National Comics, the publisher of Superman. National claimed Captain Marvel to be a copy of Superman, resulting into a years long legal fight. Eventually, Fawcett got fed up, stopped publishing superhero comics altogether, and sold the character to its rival, now called DC Comics.

Captain Marvel stayed as a part of DC's superhero roster until Marvel Comics sued DC in turn, claiming they owned the name, because they had their own Captain Marvel now, and DC's hero had remained unused for too long. As a result DC was forced to change the name of its character to "Shazam", which is the word Captain Marvel used to turn into a superhero. The movie of the same name that's about to hit theatres soon is based on this character.

The first Marvel Comics' Captain Marvel was Mar-Vell, a member of Kree space race. The Avengers came into the contact with the character, which led them to a cosmic slugfest, both with human resembling Kree, as well as vile, shape-shifting Skrulls. Eventually Captain Marvel died of cancer, somewhat atypically for a superhero, and remains one of the few Marvel characters not yet brought up from the grave.

Since then, Captain Marvel has been a white woman as well as a black one, as the writers have tried to keep up with the changing times. The most popular of the modern versions is probably the former one, an ex US Air Force officer Carol Danvers, who is also the one holding the title at the moment. It is also the version the Captain Marvel movie now in theatres in based on.

Most people I spoke with about Captain Marvel before the premiere had high expectations of the film. A big reason for this was the fact this was indeed the first time there would be a Marvel superhero movie with a woman in the lead. As we all know, we never got to see a Black Widow movie, or one of her and Hawkeye, which is why their characters were so thin in the Avengers movies. In fact, when it comes to MCU, women in general have mostly been in the sidelines.

I admit being sceptical about the film, partly due to all of the pre-hype. Not because there was a woman in the lead, but because I had seen over the years way too many superhero origin story movies with the same formula. Superhero gets one's powers, learns to use them, grows as a person and finally beats up the main villain. Wonder Woman (2017) for example was a something of a disappointment for me, even though I am a big fan of the character.

They could have made such a Captain Marvel movie, as well. With basic Marvel's baddies like the Skrulls around, there would have been an ideal opportunity to make a story in which the titular hero beats them as well as the big main Skrull bad guy at the end, saving the Earth. Therefore I am pleased to say Captain Marvel avoids these pitfalls quite nicely, and manages to be a refreshingly different kind of a superhero movie. It even succeeds to surprise the viewer a few times, since everything is not what it seems in this movie.

Chronologically, the narrative has been broken up in the film. The viewer gets dropped in the middle of the action, into the life of Brie Larson's character as a Kree, a life she remembers only for the past six years. As the movie progresses we get to know who and what she really is.

The character's origin story and the growth as a person are there, but done in different way than usually. It seems the writers of the movie realized the audience has seen the same story countless times already. They only need to refer to the childhood of the character, and the audience knows how to join to the dots to form the whole picture themselves.

In the course of the past ten years, Marvel has showed an admirable diligence as it has built a cinematic universe of movies that work together seamlessly. However, with some of the movies it is hard not to sense a feeling of staleness, simply because you can tell the same story only so many times. For me Ant-Man and the Guardians of the Galaxy movies, as well Ragnarök have been breaths of fresh air. Therefore it is positive Captain Marvel's strong points lie in the same direction.

Whether or not the character's gender plays a role in the movie is a hard thing to define. One could quite easily to see a man in the role, because what the titular character does in the movie has nothing to do with gender. However, there are a couple of scenes where the question of gender plays an important role, for example as the character picks herself up from the floor near the end of the movie. I would even call it a key scene. I also noticed one reference to the criticism expressed by male fans claiming that Brie Larson doesn't smile enough.

Still, as I watched the movie as an assumed male I didn't feel any way not belonging to a target audience, or that it was intended primarily for women. Reason for this may be the lack of any kind of romantic sub-plot, something that seems to be a must in movies these days. Therefore, the film's two-hour-long duration was more or less tightly-packed action, with the just right amount of sentimentality involved.

When it comes to gender, it is also noteworthy that Brie Larson's character wasn't objectified or even sexualized at any point. The costume used by her is commendably functional, and the movie doesn't include a single unnecessary clothes change or shower scene. In the absence of a romantic sub-plot there isn't a compulsory bedroom scene either. The film even passes the Bechdel test with flying colors.

The film being set in 1990's has gathered understandable attention among the fans and media. The film contains a nice amount of references to the era, and even though they could have used it even more, it was most likely a wise decision not to overdo it. There is a lot of nostalgia especially in the early part of the film, as the titular character crashes into the Blockbuster video store, these days better known as Netflix. The nostalgia can also be heard on the soundtrack, most successfully in a scene where the hero kicks some ass with the No Doubt's "Just A Girl" paying in the background.

Brie Larson plays a tough, hard-bitten, human character who is not dolled up and is delightfully far from the stereotypes reserved for women in adventure movies. Equally important in the movie is the character of young Nick Fury, and Samuel Jackson manages to steal many of the scenes he is involved in. What makes the film work is the undeniable chemistry between the two characters. As I've understood, Larson and Jackson became friends during the filming.

The rest of the cast is largely overshadowed by this duo, including the bad guys. In fact, the movie doesn't even include one main villain, only a number of individuals who do what they do, all for their own reasons. The film also plays with genre clichés and expectations based on other similar movies.

The character's origin story follows the comic book version quite faithfully, even though taking liberties necessary for the character to sit in with the cosmic storyline rapidly approaching its conclusion in Endgame. The movie is also a nice prequel for the other MCU movies, and tells what happened before Iron Man (2008), including where, how and by whom Nick Fury lost his eye.

And naturally, the movie includes Stan Lee's last, very fitting cameo. A tear escaped my eye, as the movie was already progressing with full speed, as I realized that was it. Safe travels, Uncle Stan. The opening titles also include a beautiful, funny Stan Lee tribute, that was given a spontaneous applause in the premiere. The same was heard after the ending titles.

As hard as it is for and old DC fan to admit, it seems Marvel is indeed becoming victorious in the cinematic fight between the two comics giants. While DC continues to make basic action movies and doesn't even want to create a single universe, merely to produce movies that make money, it seems Marvel is genuinely trying keep up with the times air and to responding to the needs of its audience. The two Deadpool films and now Captain Marvel are a proof of that.

Kosmista nostalgiaa

Captain Marvel (2019) on ensimmäinen naispuolisesta Marvelin supersankarista kertova sooloelokuva. Edellinen vastaava oli DC-yhtiön Wonder Woman (2017), jota en päinvastaisista aikeistani huolimatta ehtinyt näkemään isolta kankaalta lainkaan. Captain Marvelin sen sijaan näin jo ensi-illassa. Blogini muutamasta aiemmasta kirjoituksesta poiketen luvassa onkin tuoreemmanpuoleinen elokuva-arvio.

Kapteeni Marvel on klassinen, Marvel-yhtiön sarjakuvasankari alun perin jo 1960-luvulta, mutta hahmosta on nähty vuosikymmenten varrella lukuisia eri inkarnaatioita. Nämä ovat sittemmin jatkaneet seikkailujaan eri nimellä, niin että lopputuloksena on melkoisen sekavia vyyhti hahmoja, ja niiden välistä historiaa.

Jotta asia olisi vielä monimutkaisempi, on olemassa myös kokonaan toinen, DC:n Kapteeni Marvel. Hahmo aloitti seikkailunsa Fawcett-yhtiön lehdissä 1940-luvulla, mutta joutui Teräsmiestä julkaisevan National Comicsin hampaisiin. Yhtiö väitti Kapteeni Marvelin olevan Teräsmiehen kopio, ja asiasta käyty oikeustaistelu kesti vuosia. Lopulta Fawcett kyllästyi koko touhuun, lopetti supersankarisarjakuvien julkaisun tyystin ja möi hahmonsa nimensä DC:ksi muuttaneelle kilpakumppanilleen.

Husaarinviittainen Kapteeni Marvel pysyi osana DC:n supersankaritallia, kunnes Marvel Comics puolestaan haastoi sen oikeuteen vedoten siihen, että se omisti nyt kyseisen, nimen, koska sillä oli oma Kapteeni Marvelinsa, ja DC:n sankari oli ollut liian kauan käyttämättömänä. DC:n olikin lopulta pakko vaihtaa oma hahmonsa nimi muotoon Shazam, joka on sana jolla Kapteeni Marvel supersankariksi muuttui. Tähän hahmoon pohjautuu piakkoin elokuvateattereihin saapuva samanniminen elokuva.     

Ensimmäinen Marvelin Kapteeni Marvel oli kree-avaruusrodun edustaja Mar-Vell, johon törmäämisen kautta Kostajat päätyivät osaksi melkoisia kosmisia turpakäräjiä sekä ihmistä muistuttavan kree-rodun että inhojen muotoaan muuttavien skrullien kanssa. Aikanaan Kapteeni Marvel kuoli, supersankarille epätyypilliseen tapaan syöpään, ja hän lienee Marvelin ainoita hahmoja jota ei ole herätetty uudestaan henkiin.

Sittemmin Kapteeni Marvel on ollut milloin valkoinen, milloin musta nainen, käsikirjoittajien seuraillessa aikaansa ja sen virtauksia. Moderneista versioista suosituin lienee näistä ensiksimainittu, Kostajissa vaikuttanut entinen USA:n ilmavoimien upseeri Carol Danvers, joka seikkailee hahmona tälläkin hetkellä, ja johon myös nyt ensi-iltansa saava elokuva perustuu.

Elokuvaan on fanien keskuudessa ladattu melkoisesti odotuksia, ei vähiten siksi, että kyseessä tosiaan on ensimmäinen kerta kun nainen pääsee Marvel-elokuvassa pääosaan. Mustan Lesken tai hänen ja Haukansilmän elokuvaahan emme koskaan nähneet, mistä syystä näiden hahmot jäivät Kostajien elokuvissa ohuiksi. Ollaksemme tarkkoja, kun katsoo MCU:n ydintä, ovat naiset olleet siinä kokolailla paitsiossa muutenkin.

Myönnan että olin elokuvan suhteen jossain määrin skeptinen, osaksi nimenomaan ennakko-hypen vuoksi. Lisäksi olen vuosien varrella ja etenkin viime aikoina nähnyt turhan monta saman kaavan mukaan rakennettua supersankarin syntytarinaa, jossa tämä saa voimansa, harjaantuu käyttämään niitä, kasvaa ihmisenä ja lopussa ottaa yhteen megapahiksen kanssa. Esimerkiksi Ihmenaisen oma elokuva oli minulle tästä syystä pienoinen pettymys, vaikka kuinka hahmon fani olenkin.

Tällainen olisi Kapteeni Marvelistakin voitu rakentaa. Skrullien tapaisten Marvelin kestopahiksien mukanaolo olisi tarjonnut jopa ihanteelliset mahdollisuudet tarinaan jossa nimihahmo ottaa lopussa yhteen lopussa skrull-megapahiksen kanssa ja pelastaa maapallon. Ilolla kuitenkin voin kertoa että Captain Marvel välttää nämä sudenkuopat, ja onnistuu olemaan piristävän erilainen supersankarielokuva. Se onnistuu jopa yllättämään katsojansa muutamaan kertaan, sillä kaikki ei ole elokuvassa sitä miltä aluksi näyttää.

Kronologisesti kerronta on elokuvassa rikottu niin, että katsoja tipautetaan keskelle toimintaa, avaruudessa kreenä elävän Brie Larsonin henkilöimän nimihahmon elämää, jota hän ei muista kuin kuusi vuotta taaksepäin. Vasta elokuvan myötä kelataan auki kuka hän oikeastaan on. Hahmon syntytarina ja kasvaminen ovat siis toki mukana, mutta totutusta poikkeavalla tavalla. Tulee väkisinkin olo, että käsikirjoittajat ovat tajunneet yleisön nähneen saman tarinan jo lukemattomia kertoja ennenkin, jolloin esimerkiksi hahmon lapsuuteen ei tarvitse kuin viitata. Katsojat osaavat yhdistää pisteet ja muodostaa koko kuvan itsekin.

Marvel on rakentanut kuluneen vuosikymmenen aikana kiitettävällä uutteruudella elokuvauniversumia, jonka palaset toimivat yhdessä saumattomana kokonaisuutena. Kuitenkin joitakin siihen kuuluneita teoksia katsoessaan ei ole voinut välttyä tunkkaisuuden tunnulta, sillä saman tarinan voi kertoa vain tietyn määrän kertoja. Raikkaita tuulahduksia tähän ovat tuoneet Ant-Man ja Guardians of the Galaxy -elokuvat jatko-osineen sekä Thorin ja Hulkin tuore yhteisrymistely. Näin onkin positiivista, että Captain Marvel panostaa nimenomaan kosmiseen osastoon sekä huumoriin.

Sitä miten hahmon sukupuoli elokuvassa näkyy on vaikea määrittää. Periaatteessa roolissa olisi aivan hyvin voinut nähdä miehen, sillä se mitä päähenkilö elokuvassa tekee ei juurikaan ole tekemistä sukupuolen kanssa. Muutamissa kohtauksissa sukupuolella on kuitenkin iso merkitys, nimihahmon esimerkiksi kerätessä itsensä lattialta elokuvan loppupuolella. Väittäisin jopa kyseessä olevan koko elokuvan avainkohtaus. Lisäksi olin havaitsevinani yhden viittauksen, jossa kommentoitiin miespuolisten fanien esittämää kritiikkiä siitä, ettei Brie Larson hymyile tarpeeksi.  

Itse en miesoletettuna kuitenkaan kokenut etten olisi ollut elokuvan kohdeyleisöä, tai että se olisi suunnattu vain naisille. Mahdollisesti tämä johtuu siitä, että elokuva ei myöskään sisältänyt minkäänlaista romanttista sivujuonta, jollaisen mukanaolo tuntuu olevan nykyisin melkeinpä lähtöoletus. Elokuvan parituntinen kesto onkin melko tiivistä toimintaa josta on leikattu turhat läskit pois, sentimentaalisuutta kokonaan kuitenkaan unohtamatta.

Sukupuolesta puhuttaessa huomionarvoinen seikka on toki sekin, ettei Brie Larsonin roolihahmoa positiivista kyllä, esineellistetty tai edes seksualisoitu elokuvan missään vaiheessa. Hahmon elokuvassa käyttämä puku on kiitettävän funktionaalinen, eikä mukana ole esimerkiksi yhtään turhaa vaattaidenvaihto- tai suihkukohtausta. Romanttisen sivujuonen puuttuessa myös pakollinen sänkykohtaus loisti poissaolollaan. Elokuva läpäisee jopa Bechdelin testin.

Fanien keskuudessa sekä mediassa on kiinnitetty ymmärrettävää huomiota elokuvan sijoittumiseen nykyhetken sijasta 1990-luvulle. Tätä hyödynnetäänkin kiitettävästi, ja vaikka aiheesta olisi epäilemättä saanutkin enemmän irti, lienee hyvä että tuohon ei juututtu liiaksi. Ajankuvaa on mukana etenkin alkupuolella, päähenkilön rysähtäessä Blockbuster-videovuokraamoon. Nykyisinhän samainen yhtiö tunnetaan Netflixinä. Nostalgia kuuluu myös elokuvan musiikissa, onnistuneimmin kohtauksessa, jossa nimisankari laittaa niin sanotusti haisemaan No Doubtin "Just A Girlin" tahdissa.

Roolisuoritukset elokuvassa toimivat kautta linjan. Brie Larson on kovapintaisuudessaan yllättävänkin kaukana seikkailuelokuvan naispuolisista stereotyypeistä. Yhtä iso rooli on nuorta Nick Furya esittävällä Samuel Jacksonilla, ja hän varastaakin monet kohtauksista jossa on mukana. Se minkä varassa elokuva toimii onkin nimenomaan Larsonin ja Jacksonin välinen kemia. Suuri ansio tässä lienee sillä, että näyttelijöistä ehti kuvausten aikana tulla siviilissäkin ystävät.

Elokuvan muut henkilöhahmot jäävät kokolailla näiden kahden varjoon, mukaan luettuna pahisosasto. Jos tarkkoja ollaan, elokuvassa ei oikeastaan ole perinteistä isoa megapahista lainkaan, ainoastaan joukko olentoja jotka etevät mitä tekevät, kukin omista syistään. Siinä niin ikään leikitellään lajityypin kliseillä sekä odotuksilla, joiden pohjana ovat muut vastaavat elokuvat.

Juonellisesti hahmon syntytarina seurailee kiitettävän uskollisesti sarjakuvatarinoiden versiota, kuitenkin niin että hahmo istuu parhaillaan syntymässä olevaan Marvelin kosmisen rymistelyyn ja etenkin ensi kuussa elokuvateattereihin saapuvaan Endgameen. Se toimiikin kiitettävänä esiosana sille mitä MCU:ssa tapahtui ennen Rautamiehen elokuvaa. Elokuva myös paljastaa missä, miten ja kenen toimesta Nick Fury menetti silmänsä.

Luonnollisesti mukana on myös Stan Leen viimeinen cameo, joka on erittäin, sanoisimmeko asiaankuuluva. Pieni kyynel tirahti silmäkulmastani siinä vaiheessa kun toiminta jo jatkui kiivaana, tajutessani että se oli siinä. Hyvää matkaa, Stan-setä. Alkuteksteissä on niin ikään mukana kaunis ja hauska kunnianosoitus, joka keräsi ensi-iltayleisöltä spontaanit aplodit. Samanlaiset kuultiin myös lopputekstien jälkeen 

Niin vaikea kuin kaltaiseni vanhan DC-fanin onkin sitä myöntää, näyttää Marvel lopullisesti olevan nousemassa niskan päälle kahden sarjakuvajätin välisessä elokuvataistossa. Siinä missä DC jatkaa perus-toimintaelokuvien tekoa, eikä tunnu edes haluavan luoda yhtä universumia, ainoastaan tehdä elokuvia jotka tuottavat, Marvel tuntuu aidosti haistelevan ilmassa olevia tuulia ja vastata katsojakuntansa tarpeisiin. Sen ovat kaksi Deadpoolin elokuvaa sekä nyt Captain Marvel osoittaneet.