perjantai 28. heinäkuuta 2017

Elämäni puhelimet

Nykymaailmaa ja nykyihmistä sanotaan usein materialistiseksi. Toisaalta olen kuullut senkin väittämän, että se mihin länsimaiset ihmiset ovat koukussa ei ole niinkään materia, vaan uuden ostamisen tunne. Toisin sanoen jos ihmiset olisivat todella materialisteja, he roikkuisivat kiinni tavarassa eivätkä heittäisi sitä niin vaivatta pois, vain voidakseen kokea uuden ostamisen tunteen uudestaan ja uudestaan.

Omaa suhdettani materiaan ja tavaroihin voi pitää varsin sentimentaalisena, jopa takertuvana. Tähän on syynä se, että olen aina yhdistänyt joihinkin elämänvaiheisiin liittyvät asiat tiettyihin esineisiin tai niiden hankkimiseen liittyneisiin yksityiskohtiin. Suhteeni omistamiini puhelimiin on heijastusta tuosta, ja yleensä pyrin roikkumaan omistamassani mallissa niin kauan kuin mahdollista.

Koska hankin vastikään varsin yllättäen uuden, olkoonkin käytetyn puhelimen, päätin tehdä tapauksen ja omistamieni kapuloiden kunniaksi pienen koosteen niistä. Puhelimet löytyvät oheisesta kuvasta aikajärjestyksessä. Mittakaavat ovat sinne päin ja saattavat heittää.

1990-luvun alussa "kännykät", kuten niitä tuolloin kutsuttiin erotuksena "oikeista" puhelimista, olivat vielä luksustuotteita. Olinkin päättänyt parikymppisenä idealistina, etten moista juppien turhaketta tarvitse. Muutamassa vuodessa ne kuitenkin yleistyivät tehokkaasti, ja kun alkuvuodesta 1997 valmistuin Lahden ammattikorkeasta, tajusin sen olevan oiva sauma hankintaan, ja sain vanhempani hankkimaan sellaisen minulle valmistujaislahjaksi.

Puhelin ostettiiin Karkkilasta, kaupungin melkeinpä ainoasta kännyköitä ja liittymiä myyvästä liikkeestä ja liitymäksi tuli Tele Classic. Saman liittymän ja numeron omistan muuten edelleen, mitä nyt yrityksen nimi on muuttunut pariin kertaan.

Kyseessä oli iso hankinta, sillä puhelimella oli hintaa markoissa liki nelinumeroinen summa, siitä huolimatta että se oli kahdesta markkinoita tuolloin hallinneesta Nokian mallista se halvempi, eli 1610. Muun kuin Nokian puhelimen valitseminen olisi ollut puolestaan likipitäen epäisänmaallista, eikä niistä edes keskusteltu.

Laitteen mukana tuli vyöhön kiinnitettävä klipsu, jolla sen sai napsautettua lanteelleen kuin kuudestilaukeavan ikään. Muistan ainakin ystäväni Vesa Lehtisen kommentoineen asiaa noin sanankääntein myöhemmin samana vuonna järjestetyssä Oriveden scifiseminaarissa. Kyseinen seminaari puolestaan oli oma porttini scififandomin ihmeelliseen maailmaan, mistä syystä se on jäänyt hyvin mieleeni.

Tuolloin kännykät eivät keikkuneet joka lanteella. Muistan elävästi Finnconin 1997 ja Ian McDonaldin kunniavieraspuheen, jonka hän piti yleisön keskellä viskilasi kädessään ja ympäriinsä huitoen. Kun jossain päin Vanhan ylioppilastalon pääsalia soi jonkun puhelin, muistan Kimmo Lehtosen huutaneen: "Laittakaa kännykät kiinni! Se vihaa niitä!". Hivutin käteni vaivihkaa takkini alle, sillä kirjailija sattumoisin intoili uusista scifi-ihmisten muodostamista heimoista vain hieman yli metrin päässä itsestäni.

Uskollinen 1610 ehti palvella pitkään ja ehdinpä hankkia siihen uuden akunkin, joka vieläpä oli tuplapaksu malli, jonka kanssa puhelimeni olisi käynyt lähitaisteluaseesta. Tätä käytinkin humoristisena tekosyynä mallissa pysymiselle, kun markkinoille alkoi tulla aina vain pienempiä puhelimia ja edelleen hyvin toimiva nokialaiseni muistuttaa muinaisjäännettä.

Vasta päästyäni lyhyeksi (erittäin lyhyeksi) aikaa 2001 töihin puhelinalaa sivuavaan työpaikkaan koin 1610:n liian noloksi ja vaihdoin uudempaan, vaikkakin käytettyyn puhelimeen. Piipahtelin Lahden Euromarketin yhteydessä toimineessa puhelinliikkeessä säännöllisesti, kunnes niin hintaluokaltaan kuin muutenkin sopiva käytetty yksilö tuli vastaan.

Puhelin oli jokin Ericssonin T-sarjan puhelimista, mutta tarkkaa mallia en enää muista (mahdollisesti T20s), koska se on hankkimistani puhelimista ainoa jonka sittemmin annoin vaihdossa pois. Kuvassa näkyvä on lähinnä omistamaani vastaava. Noina aikoina vanhasta puhelimesta saattoi saada vaihdossa hyvinkin rahaa. 1610:aa en onneksi vaihdossa antanut pois, se olisi harmittanut myöhemmin ankarasti.

Ericsson (jonka isäni sivumennen sanoen nimesi Ridgeksi, get it?) ei ole puhelin johon minulla olisi suuri tunneside. Se oli toimiva perusluuri, jonka isoin etu edeltäjäänsä verrattuna oli keveys ja pieni koko. Isoin miinus oli, ettei puhelin hyödyntänyt lainkaan läppää, vaan läpän tehtävä oli vain tuoda mikrofoni lähemmäs puhujan suuta.

Toinen hämmentävä ominaisuus Ericssonin kohdalla oli vihreä vilkkuvalo, jolle ilmeisesti oli erittäin oleellinen syy, ja jota ei saanut mitenkään pois päältä. Ensimmäinen tyttöystäväni joutuikin sanojensa mukaan kasaamaan puhelimen eteen tavaraa, ettei sen majakan lailla pimeydessä vilkkuva valo olisi pitänyt häntä hereillä öisin.

Persoonallinen lisälaite joka Ericssonin kohdalla täytyy mainita, oli laturiteline, joka muistutti muodoltaan jotakuinkin valaan selkää ja johon puhelimen pystyi tökkäämään kätevästi pystyyn. Kyseinen lisälaite oli iso syy sille, että kun lopulta vaihdoin puhelinta, päätin pysyä Sony Ericssoniksi muuttuneessa valmistajassa. Tämä tapahtui joko 2003 tai 2004, ja oli viimeinen puhelimeni jonka hankin Lahdesta.

Sony Z200:n voi ilman epäröinnin häivääkään sanoa olevan kaunein puhelin, jonka olen koskaan omistanut, ja jos oikein muistan ostin sen samasta pikkuliikkeestä kuin edeltäjänsäkin. Se oli myös ensimmäinen värinäytöllä varustettu puhelimeni. Siitä oli tarjolla "poikien malli" ja "tyttöjen malli", toinen harmaa johon sai sinisen vaihtokuoren, ja toinen helmiäisenvalkoinen, johon sai punaisen vaihtokuoren. Voitte arvata kumman valitsin.

Z200:n persoonallinen piirre oli sen simpukkamaisessa kannessa oleva kello. Noihin aikoihin luovuin monien muiden tavoin rannekellon käytöstä, paljolti siitä syystä että kyseinen puhelin korvasi tuon tarpeen paremmin kuin hyvin. Olkoonkin, että hämmentävän usein tuota kelloa luultiin kameraksi (jota puhelimessa ei siis ollut) esimerkiksi näpyttäessäni tekstiviestiä Cosmicin pöydässä.

Olin kiintynyt puhelimeen ja roikuin siinä pidempään kuin todennäköisesti olisi ollut järkevää, mikä johti siihen että puhelin alkoi lopulta hajota käsiini. Ja tällä tarkoitan, että siitä todellakin alkoi lähteä fyysisesti irti paloja, sen ohella että puhelimen henkiin herääminen vaati joskus akun irrottamista ja erinäisiä muita rituaalisia toimenpiteitä.

Yhteinen taipaleeni Z200:n kanssa päättyi vuonna 2010 pakon edessä tehdyn uuden puhelimen ostoon. Liki kymmenessä vuodessa liitännät olivat muuttuneet, mikä tarkoitti että aika oli ajanut ohi myös laturitelineestä, josta oli tullut melkeinpä pysyvä osa yöpöytääni. Näin mikään ei estänyt takaisin nokialaiseen siirtymistä.

Nokia 5800 kuuluu niin ikään lempikapuloihini. Puhelin oli aikanaan kiitettävän kohtuuhintainen, mutta siitä huolimatta jotain, jonka periaatteessa pystyi jo laskemaan älypuhelimeksi. Kyseessä oli ensimmäinen puhelimeni, jossa tekstiviestejä ei tarvinnut näpyttää raivostuttavan hitaasti yhdeksällä numeronäppäimellä, vaan siinä oli mukana virtuaalinäppäimistö. Se oli ensimmäinen puhelimeni, jossa oli kamera (vaikkakin huono), mp3-soitin ja sillä pystyi olemaan netissä (ainakin periaatteessa).

Olin hankkinut puhelimen hieman ennen Finncon 2010:aa, minkä seurauksena kaikki sieltä ottamani kuvat ovat kännykkäni suttuisia otoksia. Siitäkin huolimatta parikin niistä päätyi myöhemmin kuvitukseksi Spin-lehteen, muun muassa liki vahinkolaukaus hienosta Farscape-nelikosta. Mukana olleet saattavat myös muistaa innon, jolla paluumatkalla seurasin etenemistämme kännykän kartalla. ("Hei, me pysähdyttiin!", sanoo Pasi liikennevaloissa.) Juuri karttasovellukset olivatkin luultavasti scifistintä mitä kyseinen puhelin tarjosi.

Puhelin ehti myös palvella monena vuonna Turun kirjamessuilla scifiseurojen osaston "messupuhelimena" ja tässä ominaisuudessa muun muassa tehdä vahingossa lyhyen, mutta sitäkin vaiherikkaamman matkan tuttavani äidin auton takapenkillä, ennen kuin sen tipahtaminen taskustani huomattiin. Itse asiassa olin hukata sen useammin kuin mitään muuta puhelintani. Ainakin Finncon 2011:ssa se oli lähteä omin päin taksilla liikenteeseen.

Valitettavasti jo pari vuotta puhelimen kartta- ja oikeastaan kaikkien muidenkin sovellusten käyttökelpoisuus on kapenemistaan kaventunut. Uskollista puhelintani on nimittäin kohdannut 5800:n tyyppivika eli sen tuleminen yksinkertaisesti täyteen, johon ilmeisesti ei auta minkäänlainen suolihuuhtelu tai aivopesu. Pitkään aikaan sillä ei ole riittänyt muistia kuin puheluihin, tekstiviesteihin ja nippa nappa Facebookiin.

Kun ystäväni sitten vuosi takaperin ilmoitti joutuneensa vaihtamaan puhelintaan jotta pystyisi pelaamaan Pokémon Go:ta ja vanhan olevan herätyskellona höristinkin korviani, ja niin kävikin että olen nyt vuoden ajan ollut onnellinen Nokia Lumia 720:n omistaja.

Ominaisuuksiltaan uusi puhelin vähemmän yllättäen pesee jälleen kerran edeltäjänsä. Ensivaikutelma verratessani niitä on, että edellinen nokialainen oli käteen sopiva, pieni, kompakti ja näppärä ja teki sen mitä halusinkin, vähän niin kuin Star Trekin sukkula tai pikavene. Sen rinnalla Lumia on kuin Enterprise D, Tähtilaivaston lippulaiva, iso, virtaviivainen ja kykenevä uskomattomiin suorituksiin.

Puhelin tulee mitä suurimmalla todennäköisellä myös olemaan viiminen nokialaiseni, ellei nyttemmin jälleen kumisaappaisiin keskittynyt yritys päätä jossain vaiheessa yhdistää tekemiinsä jalkineisiin puhelinominaisuutta.

Näin sivumennen sanoen historiaan siirtyy myös Monty Pythonin Live (Mostly) esitykseen liittyvä suklaakonvehtiepisodi, jonka tuloksena mainitun nokialaiseni virtapistoke täyttyi mainitusta aineesta, ja oli tuosta kahden vuoden takaisesta episodista lähtien sanoisimmeko haasteellinen.

Se millaiseksi tai miten pitkäksi suhteeni uuden puhelimeni kanssa lopulta muodostuu on vielä mysteeri. Kuten sekin, millaisiin seikkailuihin sen kanssa joudun.