Ymmärrän kyllä, että isolle osalle minua hieman nuorempaa polvea kyseinen kuuma linja on olennainen osa lapsuuden jouluja. Itse olen kuitenkin sitä vuosikertaa, joka vietti herkät vuotensa ennen mitään kuumia linjoja, eli aattoaamun joulupaketin animaatioiden seurassa.
Muistan hyvin sen, kun noin 15 vuotta sitten ajattelin nostalgiamielessä verestää muistoja ja avasin television aattoaamuna oikeaan aikaan. Olin suorastaan järkyttynyt siitä, miten tylsä joulupaketin korvannut kuuma linja oli.
Aattoaamun joulupaketin animaatiot eivät tietenkään olleet mitään äänisynkattuja amerikkalaispiirrettyjä, vaan suomeksi päällepuhuttua eurooppalaista tai mielellään itäeurooppalaista tuotantoa, josta meillä nähtävät lastenohelmat muutenkin suuressa määrin koostuivat.
Animaatiot perustuivat usein vanhoihin kansantaruihin, ja modernein esine niissä oli perunanuija. Värikartta niihin saatiin ottamalla leningradilaisen muotitalon vastaava, ja jättämällä se puoleksi vuodeksi paikallisen linja-autovarikon parkkipaikalle. Ja lopussa oli aina opetus. Tai näin ainakin asia Facebookissa sangen värikkäästi muotoiltiin.
Totuuden nimissä on lisättävä, että vaikka itäeurooppalainen tuotanto toki muodostikin olennaisen osan joulupaketista, nähtiin niissä animaatioita ympäri maailman, muun muassa Kanadasta, jota kautta National Film Board of Canadan logo tuli monelle tuon aikakauden lapselle hyvin tutuksi.
Osa noista päällepuhutuista animaatioista on joka tapauksessa jäänyt itselleni lähtemättömästi mieleen. Osaan edelleen kertoa afrikkalaisen kansansadun siitä miksi aurinko ei eräänä aamuna noussut viidakossa, ja kuka siihen oli lopulta syypää. Tai no, en jokaista käännettä mutta perusidean ainakin.
Ja koskapa tämä on hyvä tilaisuus kirjata tuo tarina ylös, tulkoon se toistettua tässä.
Eräänä aamuna eläimet viidakossa huomaavat ettei aurinko ollut noussut. Tästä syystä päätetään järjestää kokous, jonne kaikki viidakon eläimet kutsutaan, ja jossa puhetta luonnollisesti johtaa sen kuningas leijona. Lopulta syypääksi paljastuu moskiitto, mutta ennen kuin tähän asti päästään, on matkalla monta juonenkäännettä.
Vaihe vaiheelta sadussa selviää, ettei aurinko noussut koska huuhkaja ei huhuilillaan herättänyt sitä, joka johtui siitä että paviaani tappoi vahingossa sen poikaset, joka taas johtui jostain muusta, ja noin kymmenen eläimen ketrjureaktion päästä pääsemme leguaaniin joka ei vastannut jollekulle muulle eläimelle koska sillä oli risuja korvissaan, joka taas johtui siitä että moskiitto oli kuiskutellut sen korvaan sellaisia valheita, ja tästä syystä huuhkaja ei huhuile eikä päivä voi koittaa.
Ideana sadussa on, että aina kun tapahtumaketjuun tulee mukaan uusi eläin, se kelataan taaksepäin aina alkupisteeseen saakka. Jos kertoja on ollut hyvä, veikkaan että nuotion ympärillä olleilla lapsilla on ollut hauskaa.
Kouksessa moskiittoa luvattiin rangaista, huuhkaja leppyi ja suostui huhuilemaan, ja päivä saattoi koittaa. Moskiitto ei kuitenkaan ollut tullut paikalle kokokoukseen koska se tiesi olevansa syypää eikä sitä siis voitu koskaan laittaa tilille valheistaan. Tästä syystä se tänäkin päivänä yrittää anella armoa lentämäliä korvaan inisemään. Tähän se saa arvoisensa vastauksen. Läimäytyksen.
Aattoaamun joulupaketin animaatioiden suurin rikkaus, lievän mollivoittoisuuden ohella, jota ei voine kieltää, olikin niiden kansainvälisyys. Ne tarjosivat nuorelle katsojakunnalleen huomattavasti laajemman näkökulman maailmaan kuin amerikkalaiset piirretyt, joita jo tuossa vaiheessa alkoi tihkua näillekin pituuspiireille.
Näkyvin esimerkki jälkimmäisestä, ainakin mitä joulunaikaan tulee, lienee ollut vuotuinen "Samu Sirkan joulutervehdys", olkoonkin että myös siihen liittyy monissa lapsuusmuistoissa oma katkeransuloinen sivumakunsa. Se nimittäin esitettiin perinteisesti alkuillasta, mikä tarkoitti että kooste jäi useimmiten aaton kaaoksessa näkemättä. Onpa niitäkin 1980-luvun lapsia, jotka ovat nähneet sen vasta oman jälkikasvunsa kanssa.
Hieman vastaava tapaus sivumennen sanoen ovat myös noita Noita Nokinenä -kuunnelmat. Ne nimittäin jäivät lapsuudessani samasta syystä useimmiten kuulematta, etenekin silloin kun ne lähetettiin oikeaoppisesti kahtena erillisenä päivänä. Joulurauhan julistuksen näin itse vasta kolmekymppisenä, ja elokuvaa "Ihmeellinen elämä" en ole vieläkään nähnyt.
Oman ikisuosikkini joulupiirretyistä, eli animaation "Ziggy's Gift" voisi sen sijaan minun puolestani uusia Suomen televisiossa vaikka joka vuosi. Tuo vuonna 1982 valmistunut puolituntinen animaatio pikku miehestä, joka päätyy pelastamaan joulun useammallakin taholla kun peittoaa sentimentaalisessa optimismissaan jopa Jaska Jokusen joulun, vaikka molemmat kuinka amerikkalaista hapatusta ovatkin.
Muistan lukeneeni aikanaan Katso-lehdestä (silloin kun se ei vielä ollut wannabe-Seiska, siis) artikkelin jossa kerrottiin siitä miten aattoaamun joulupaketti -idea alkujaan syntyi. Sen takana oli tiettävästi kaksi YLEn toimittajaa, jotka olivat pohtineet sitä miten jälkikasvun saisi pidettyä edes osan päivästä hiljaisina ja hajoilematta joulupukin odotukseen.
Eräinä vuosina vetäjä jopa opasti nuoria katselijoita, että isällä ja äidillä on tänään varmaan paljon tekemistä, ja kyllä se joulupukki sieltä aikanaan tulee, eli jos aika käy odottaessa pitkäksi kannattaa ottaa vaikka nokoset tai mennä lukemaan omaan huoneeseen. Eräänä vuonna aattoaamun joulupaketissa koettiin melkoista historian siipien havinaa kun vetäjinä toimivat idean isien nyt jo aikuiset pojat, joiden sanoisimmeko "innoituksesta" koko perinne syntyi.
Tuo aattoaamun joulupaketti oli merkittävä kohdeyleisölleen siinäkin mielessä, että normaalistihan animaatioita ei tuollaisia määriä kahden kanavan Suomessa nähty. Viikottainen Pätkiskin oli enemmän länkkärituotantoa, eikä tuota oikeaoppista kansansatu-nukkeanimaatio-osastoa. Se että niitä tuli tuntitolkulla aattoaamuna oli kuin mannaa taivaasta.
Toisaalta lienee todettava, että ehkäpä juuri tästä syystä aattoaamun joulupaketti oli niinkin tainaomainen sukupolvikokemus katsojilleen kuin oli. Samalla se tekee siitä tradition, jonka ohi aika on jossain määrin ajanut, niin surullista kuin se onkin.
Aivan samalla tavalla kuin nykyihminen on tottunut siihen, että hänen ulottuvillaan on jatkuvasti enemmän musiikkia ja muuta audiovisuaalista viihdettä kuin hän pystyy ikinä kuluttamaan, nykyisin elävät lapset tietävät, että jos jokin kyllästyttää, on tarjolla aina jotain muuta.
