Lapsuuden sankareille

Kunnianhimoinen hankkeeni katsoa läpi kaikki Marvel-elokuvat karahti karille noin vuoden päivät sitten. Jokin aika sitten käynnistin projektin uudestaan, ja olen aika ajoin kirjoitellut aiheesta Facebookiin englanniksi. Koska päädyin tekemään toistaiseksi viimeisimmästä katselukokemuksestani suomeksi kohtalaisen pitkän päivityksen, jossa kävin läpi tuntojani aiheesta yleisemminkin, lisään sen myös tänne.

Olen tämän viikon miettinyt miten kirjoittaa Ragnarökistä kuulostamatta 12-vuotiaalta pojalta. Trailerin perusteella odotin elokuvan olevan kunnon scifirymistelyä huumorilla ryyditettynä, vähän Hulkin muutamien Peter Davidin aikaisten tarinoiden tai Hulkin ja Möykyn Maximum Marvel -albumin tyyliin. No, täytyy sanoa että kerrankin sain mitä halusin.

Ylipäätään tuntuu siltä, että nyt kun takana on jo vuosikymmenen verran historiaa, MCU alkaa pikku hiljaa päästä siihen mitä Marvel oikeasti on. Tai sanottakoon siihen mitä se myös parhaimmillaan on, eeppistä avaruussaippuaoopperaa pilke silmäkulmassa.

Ensimmäinen Iron Man oli kelpo syntytarina, mutta sarjan taso laski hämmentävän nopeasti. Tätä oli myös ensimmäinen Kapteeni Amerikan elokuva, mutta sarja muuttui pian kovin ennalta arvattavaksi agenttijännäröinniksi. Thorin ensimmäinen elokuva oli paikoin oikein herkkää draamaa voimasta ja vastuusta, mutta jatko-osa oli paha pettymys. Age of Ultronista minulla olisi liikaakin sanottavaa.

Muurahaismiehen elokuva oli virkistävä poikkeus, mutta Tohtori Oudon elokuva olisi pitänyt olla huomattavasti... no, oudompi. Guardians of the Galaxy oli ilmeisesti Marvelille itselleenkin yllätyshitti, ja sinänsä oikein toimiva scifipaukku, mutta kertoi hahmoista jotka ovat Suomessa varsin tuntemattomia, ja johon itselläni ei tästä syystä ole samanlaista tunnesidettä kuin yhtiön peruskaartiin.

Hulk ja Thor sen sijaan kuuluvat jokaisen 1980-luvulla kasvaneen suomalaisen Marvel-fanin elämään kiinteämmin kuin todennäköisesti monet sukulaiset. Ragnarökin parissa tuli samanlainen olo kuin Supergirliä katsellessa on tullut parhaimmillaan. Sitä kiitti jälleen universumia siitä, että on saanut elää kyllin vanhaksi nähdäkseen lapsuutensa sankarit liikkuvassa muodossa, uskottavasti ja oikealla otteella kuvattuna.

Enemmän puhumaan oppinut Hulk oli elokuvassa juuri oikeanlainen jässikkä. Omasta mielestänihän hahmo on ollut parhaimmillaan nimenomaan seikkailuissa jotka tapahtuvat muualla kuin kotikonnuilla paikkoja rikkomassa. Myös hahmon ympärille rakennettu huumori oli paikoin yllättävän aikuismaista ja virkistävän roisia.

Valkyyria oli aika kaukana sarjakuvatarinoiden elovenablondista, mutta muutoksen hyväksyi rodullisen diversiteetin nimissä, ja kyllähän oikea Valkyyria eli Brunnhida nopeasti kuvassa kävi seivästettävänä. Tai näin ainakin asian tulkitsin. Tessa Thompson näyttää kovaa kyytiä vakiinnuttavan paikkaansa Hollywoodin uutena mustana badass-bitchinä.

Pidin myös siitä, että tarinan konna ei ollut yksiulotteisesti paha, vaan Hela vain halusi sen mikä hänelle mielestään oikeutetusti kuuluu, eli Asgardin valtaistuimen, ja se nyt ei yksinkertaisesti onnistu nostamatta haudasta armeijallista kuolleita viikinkisotureita, ja kaikkea muuta pientä. Karl Urban fantasiatusinapahiksen roolissa taas teki mahdottomaksi olla laukomatta itsekseen huonoja urbaanifantasia-vitsejä läpi elokuvan.

Myös elokuvan visuaalinen ote miellytti silmääni. Paikka paikoin suretti, kun mietti että jotain tällaista Valeriankin olisi voinut olla, jos pois olisi jätetty sovinistinen machoääliöjuoni. Siinä missä joissain aiemmissa yhteisrymistelyissä pikseleistä tehty New York tai Sokovia ei vain näyttänyt tarpeeksi todelliselta, tässä elokuvassa tuo epätodellisuuden tuntu ei haitannut. Sivuhahmoista sydämeni varasti mainio kivimies, äänenä ilmeisesti elokuvan ohjaaja itse.

Ja sitten oli tietysti musiikki, josta voisi vaahdota yhden esseellisen verran. Samalla tavalla kuin Homecomingissa Ramonesin "Hey Ho Let's Go" siivitti oivasti nuoren Peterin koikkelehtimista Queensin katoilla ja takapihoilla, nousee Led Zeppelinin "Immigrant Son" omalla listallani yhdeksi elokuvan historian onnistuneimmista biisivalinnoista. Magic Swordin retrosyntsakasaripop oli melkoisen kiinnostava lisä, mutta Tangerine Dreamin fani ei valita.

"Aaaaaaaaaa-aaa! We come from the land of the ice and snow, from the midnight sun where the hot springs blow..."

Huh huh.

PS. Melkein tekisi mieli allekirjoittaa tämä päivitys nimellä "Ensio", mutta valitettavasti suurimmalta osalta lukijoista viittaus menisi autuaasti ohi.

Raha, valta ja moraali

Viime päivinä mielessäni on usein käynyt erään Dorothy L. Sayers -dekkarin sarjasovitus 1980-luvun lopulta, jossa tutkittiin joskus 1920-luvun tienoilla vain naisille tarkoitetussa collegessa tapahtunutta viharikosten sarjaa. Kuka kaiken teki oli mysteeri koska vaikutti, että tekijän oli pakko olla mies, joita kuitenkaan ei koko opinahjossa ollut.

Lopulta selvisi että rikosten takana oli palveluskuntaan kuulunut nainen, jonka mies oli ollut aikanaan väärentänyt todisteita historiantutkimukseensa, jäänyt kiinni ja ajautunut elämässään syöksykierteeseen. Tästä katkeroitunut vaimo pitää lopussa pitkän ja varsin antifeministisen puheen naisprofessoreille siitä, ettei sillä, mitä joku ihminen joskus kauan sitten teki ole mitään väliä.

Syy miksi olen tätä kohtausta muistellut, on sivusilmällä seurailemani huhtasaarigate. Tulee surullinen olo kun tajuaa joidenkin uskovan sillä olevan jotain vaikutusta. Mutta ei sillä ole, ainkaan negatiivisia sellaisia. Huhtasaaren äänestäjät eivät edes osaa niin vaikeita sanoja kuin "plagiointi", ja luultavasti tästä tulee vain uusi sulka hänen hattuunsa seuraavissa vaaleissaa.

Samoin jos asiaa kysyttäisiin istuvalta pääministeriltä, hänen mielestään tämä on taas vain kaikenmaailman dosenttien käsienvääntelyä. Eihän koulua käydä koulua vaan talouselämää varten, eikä sillä mistä kukin on koulussa työnsä repäissyt ole mitään väliä, jos saavuttaa sen jälkeen hienoja asioita, kuten kohoaa valtakunnan päärasistiksi.

Tämän voisi halutessaan jopa nähdä heijastuksena siitä mitä politiikan oikeistosiipi tekee suuremmassa mittakaavassa, ja josta on tullut maan tapa. Vielä parikymmentä vuotta sitten Huhtasaaren toiminnalla olisi ollut seuraukset eikä maan hallitus olisi voinut tehdä sitä mitä nyt tekee. Nyt lakeja voi rikkoa ja olla välittämättä seurauksista, mitä vain voi tehdä kunhan siihen on tarpeeksi pokkaa.

Eräs tuttavani kommentoi asiaa ja sanoi että on totta ettei kohulla liene vaikutusta Huhtasaaren polittiiseen tulevaisuuteen. Huhtasaaren suosio on asiassa kuitenkin vain sivujuonne. Paljon merkityksellisempää on se, mikä on syntyneen keskustelun vaikutus yliopistojen suhtautumisessa plagiointiin ja ennen kaikkea graduihin. On aloja joilla suuri osa perustutkimuksesta tehdään nykyään graduissa. Graduilla on siis oikeasti akateemista arvoa ja niillä on oikeasti väliä, sillä niiden pohjalle rakentuu moni paljon mittavampi ja vakavampi tutkimustyö.

Tämä on toki totta. Ylipäätään koen että käynnissä on tietynlainen yhteiskunnan valitettava - senkin uhalla että kuulostan snobilta - "epä-älyllistyminen. Ainoa mikä painaa vaa'assa on taloudellinen hyöty ja kaiken maailman humanistista tieteistä hössöttäminen on turhaa koska ne eivät tuota mitään. Taidetta saa tehdä, jos sellaisesta tykkää, mutta tuonkin tulee olla toimintaa joka kannattaa taloudellisesti eikä edellytä tukea yhteiskunnalta, eli olla sitä mitä yleisemmin ottaen kutsutaan viihteeksi. Raha virtaa kuluttajalta tuottajalle, ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Jotenkin surulliseksi vetää.